Merete Mazzarella Elämän tarkoitus

Merete Mazzarella Elämän tarkoitus

Alkuperäisteos:  Om livets mening (2017)                                                                                                                                                                         

Suomentaja: Raija Rintamäki.

Teos on suomennettu ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta.

Tammi 2017. Kustantajalta arvostelukappale. Kiitoksin.

Merete Mazzarella on suomenruotsalaisen kirjallisuuden emeritaprofessori. Signe Merete Mazzarella on suomalainen kirjailija ja kirjallisuudentutkija. Mazzarellan äiti oli tanskalainen Annamarie Cleemann ja isä suomalainen suurlähettiläs Fredrik Wilhelm Schreck. 

Mazzarella kirjoittaa vakavista teemoista syvällisesti, mutta helppotajuisesti omalla jäljittelemättömällä tyylillään.  Olen lukenut kokonaisuudessaan hänen suomennetun kaunokirjallisen tuotantonsa. Viimeksi luin Aurinkokissan vuoden, joka jäi minulle lukukokemuksena hieman vajavaiseksi, sillä Mazzarella pohtii siinä hieman yksipuolisesti vanhenemista, maailmanmenoa, rakkautta ja ihmissuhteita, mutta kirjassaan Elämän tarkoitus hän palaa juurilleen, jossa kirjailija hellii lukijaa niin ajankohtaisuudellaan kuin myyttien kautta.

Kirja on jaettu kappaleisiin, joita ovat mm. maailmankuva, sattuma, kohtalo, valinta, pahuus, anteeksianto, suru, myötätunto, hyvä elämä ja credo. Kovin uskonnollisena Mazzarella ei tuo itseään esiin kirjoissaan, mutta hän esittää myös oman uskontunnustuksensa kirjaamalla asioita, joihin uskoo ja jotka tekevät hänen elämästään mielekkään. Hän kokee tärkeäksi avoimuuden elämän moninaisuudelle, ystävyyden, keskustelun, toivon, arjen ja ihmettelyn.

Maailmankuvaa Mazzarella pohtii. Mikä maailmankuva on ollut maailmanhistorian onnellisin? Arvelisin, että onnellisin maailmakuva vallitsi Euroopassa 1800-luvun loppupuoliskolla. Jumala oli tosin selvästi menettänyt merkitystään mutta ei ollut vielä kuollut, ja Marx oli olemassa mutta ei ollut vielä käynyt vaaralliseksi. Individualismi oli demokratisoitunut, toisin sanoen tullut yhä useamman ulottuville. Euroopassa oli enimmäkseen vallinnut rauha, tulevaisuusoptimismi oli suurta, ajatus jokaisesta oman onnensa seppänä tuntui vielä houkuttelevalta eikä ongelmalliselta.  Maailmankuvassa on olennaista, mistä vinkkelistä me lähestymme sitä eli olemmeko Euroopassa vai kolmannessa maailmassa. Individualismi ei nykyään ole oman tien kulkemista, yksin mutta vahvana, vaan se on joukon mukana olemista. 

Entä globalisaatio? Milloin kuulin ensi kertaa sanan globalisaatio? Vaikea sanoa, mutta tuskinpa siitä on yli kahtakymmentä vuotta. Mistä siinä oikeastaan on kyse? Siitä että maailman maat ovat taloudellisesti ja poliittisesti riippuvaisempia toisistaan kuin ennen. Ja että etäisyydet ja aika ovat kutistuneet. tiivistyneet. Kun tammikuussa 1957 vähän alle kaksitoistavuotiaana matkustin yksinäni sisäoppilaitokseen Englantiin, ei ollut puhettakaan, että olisin voinut käydä kotona ennen kesää, ei vaikka koulusta oli pääsiäisen tienoilla kuukausi lomaa. Kenelläkään ei liioin tullut mieleenkään, että olisin voinut soittaa kotiin, ulkomaanpuhelujahan soitettiin vain kuolemantauksissa.

Sattumasta, kohtalosta ja valinnasta Mazzarella kirjoittaa maaliskuussa 2015, kun 70-vuotispäivästäni oli kulunut kuukausi, juhlin kutsumalla koko suurperheeni Välimeren risteilylle. Ville-poikani perheineen, mieheni Larsin ja hänen kaksi poikaansa perheineen, Villen isän, Villen kaksi sisarpuolta, veljeni Martinin, Villen isän toisen vaimon, joka hänkään ei ole enää naimisissa Villen isän kanssa vaan otti mukaan uuden miehensä. Merete suvun matriarkkana sukujuhlissa luo horjuvan kuvan, sillä yhteen kokoontuu ihmisiä, jotka eivät ole edes mitään sukua toisilleen. Uusioperhekuvio toistuu usein hänen teoksissa.

Pahuudesta kirjailija kirjoittaa, että miten meidän pitäisi suhtautua siihen väkivaltaan ja iskuihin, jota me kohtaamme liian usein.  Emme ole turvassa enää missään. Ja mitä meidän pitäisi ajatella sadastaviidestäkymmenestä kristitystä kenialaisen Garissa-yliopiston opiskelijasta, jotka al-Shabaab murhasi pian sen jälkeen? Tai niistä sadastakahdestakymmenestäyhdeksästä, jotka surmattiin Pariisissa syksyllä 2015? Tai kolmestakymmenestäkahdesta Lahoressa tai kahdestakymmenestäneljästä Ranskan kansallispäivänä samana vuonna? Puhumattakaan kaikista uhreista Irakissa ja Afganistanissa. Nykyään pyrimme kaikin ajateltavissa olevin keinoin kesyttämään sattumaa, olemme jatkuvasti tietoisia riskeistä. Jotkut ovat jo varmasti jollakin matemaattisella mallilla laskeneet, mikä on uusien terrori-iskujen riski Pariisissa ja Brysselissä. 

Mitä on rohkeus? Rohkeus ei ole pelottomuutta, jotkut eivät pelkää koskaan mutta eivät silti käy rohkeista, koska heidän pelottomuutensa on mielikuvituksen puutetta. Rohkeus on sitä, että pystyy pelkäämään antamatta pelolle ja riskiajattelulle yliotetta.

Ranskalaisfilosofi Sartre uskoi nimenomaan valintaan, hän uskoi, että maailma itsestään on  mieletön ja voimme luoda mielekkyyttä ainoastaan valinnoillamme. Novellissaan Muuri hän kuitenkin antaa valinnan kohdata sattuman ja kohtalon.

Joskus sanottiin, ettei holokaustin jälkeen olisi mahdollista kirjoittaa kaunokirjallisuutta, mutta kyllä sitä vain on kirjoitettu kirjoittamasta päästyäkin, myös itse holokaustista. Holokaustigenreen tuntuu sitä paitsi kuuluvan laskelmoidun väkivaltapornografisia piirteitä. En ole mikään holokaustista kirjoitetun kaunokirjallisuuden tuntija; senkin tuntijaksi voi näet tulla. Voi tunnistaa yleisiä kaavoja ja niiden muunnelmia kuten dekkareissa ja trillereissä – mutta olen lukenut amerikkalaisen William Styronin menestysteoksen Sofien valinta. 

Elämän tarkoituksen moni kuittaa sen pohdinnan pelottavana urakkana, johon rohjetaan korkeintaan nuorena tai hädän hetkellä. Mazzarella katsoo saavuttaneensa iän, jossa tällaisesta vähättelystä ei tarvitse piitata. Ihmiset pohtivat elämänsä tarkoitusta enemmän kuin haluavat  tai pystyvät myöntämään sitä ääneen. Elämä voi saada rajallisena uuden merkityksen esimerkiksi sairastumisen, menetysten myötä tai elämän rajallisuuden ymmärtämisen myötä.

Pahuudessa Mazzarella käsittelee ikiaikaisten myyttien, intellektuaalisen puheen lomassa myös päivänpolttavia yhteiskunnallisia kysymyksiä, kuinka yhteiskunnassamme voi tapahtua esim. Vilja Eerikan kohtalo. Tätä tapahtumaa ei uskoisi voivan tapahtua meidän yhteiskunnassamme, että viranomaiset sivuuttavat tapahtuneet ja ummistavat silmänsä. Eikä sen saama kohu muuta sitä miksikään, vaan tekee sen täysin mahdottomaksi Vilja Eerikan iänkin huomioiden.  Mutta mitä meidän pitäisi - mitä voimme – sanoa suomalaisesta Vilja Eerikasta, jotka hänen lähimmät omaisensa murhasivat äitienpäivän vastaisena yönä vuonna 2012? Tuntuu lähes sietämättömältä lukea edes tätä melko pidättyväistä lehtiuutista, joka julkaistiin tuomion julistamisen yhteydessä: ”Kahdeksanvuotiasta oli jo pitkän aikaa pahoinpidelty ja nöyryytetty, kunnes hänen isänsä ja äitipuolensa lopulta surmasivat hänet teippaamalla hänet lakanan ja pressun sisään, niin että teippi peitti suun ja nenän. Tuomiolauselmassa kuvaillaan seikkaperäisesti tytön pitkittynyttä kuolinkamppailua.

Anteeksiannosta Mazzarella kirjoittaa, että syvemmin meitä haavoittavat läheisimmät, ja siksi kysymys anteeksiannosta muodostuu polttavammaksi suhteessa. Mutta kuka pystyy sanomaan, milloin on aika antaa anteeksi?  Minua kiinnostaa Mazzarellan ihmisyys, hänen taitonsa ja osaamisensa kiteyttää elämän tarkoitus.

Surusta Mazzarella kirjoittaa, että yksi sururituaali on  hautajaiset. Hautajaisissa alkaa ymmärtää, että vainaja on tosiaan kuollut. Kuollut ei kaipaa hautajaisia, sillä ne ovat jälkeenjääville. Kaikki eivät ole valmiita lähtemään, mutta kaikille ei riitä hoitoa edes tässä maassa. Kaikki eivät saa samanlaista mahdollisuuksia hoidon suhteen. Kaikkien elämä ei ole samanarvoista.

Myötätunnosta Mazzarella kirjoittaa romaanikerjäläisistä, kuinka meidän on helpompi olla katsomatta tai välttää ainakin silmäkontaktia. Voimme kulkea heidät havaiten, mutta silti näkemättä.

Credossa Mazzarella tuo esiin, että hän uskoo arkeen antropologina. Uskon henkilökohtaiseen. Sinä päivänä kun makaan kuolinvuoteellani, en ajattele kirjojani – niitä jotka olen kirjoittanut tai olisin ehkä vielä halunnut kirjoittaa. Ajattelen lähimpiä ihmisiäni.

Mazzarellan kirja on huikea ajatusten runsaudensarvi, joka ei edes tule avautumaan kerralla lukijalle, joten minäkin palaan hänen ajatuksiin yhä uudelleen. Minua viehättää Mazzarellassa hänen aitoutensa, hän ei tee itsestään täydellistä, virheetöntä tiedenaista ja arvostan hänen rohkeitakin ratkaisuja.  Itse pidän Mazzarellan monista kirjoista. Suosikkejani ovat mm. Juhlista kotiin, Illalla pelataan Afrikan tähteä, Uskottomuuden houkutus, Tähtien väliset viivat, Kun kesä kääntyy, Silloin en koskaan ole yksin, Hyvä kosketus sekä yhteisniteellinen Ensin myytiin piano ja Esitettävänä elämä. Esimerkiksi Hyvä kosketus olisi jokaisen hoitoalan työtekijän omaksuttava.

Kiitos Merete Mazzarella viisaudestasi, että sain lukea Sinulta jälleen kirjan.

Merete Mazzarella Aurinkokissan vuosi ja Torsti Lehtinen Multaisen kerho

Merete Mazzarella (1945) on suomenruotsalainen kirjailija, kolumnisti ja kriitikko, pohjoismaisen kirjallisuuden professori emerita. Merete Mazzarella on julkaissut tieteellisten teosten lisäksi muistelmia, esseekokoelmia ja kaksi romaania (Pääsiäinen ja Marraskuu).

Aurinkokissan vuosi pohtii vanhenemista, rakkauden olemusta ja ikääntyvien oikeutta rakkauteen. Teoksessa Mazzarella kuvaa ajatuksiaan ja tuntemuksiaan ennen kuin hän täytti 70 vuotta. Mikä on sattuman rooli rakkaudessa? Mikä johdatti hänet tiettyyn paikkaan kohdatakseen puolisonsa? Voiko välttää ammutuksi tulemisensa ja pelastaa myös lähimmäisensä valitsemalla toisin? Ihmisiin tunnutaan luovan pelkoa välttää julkisia paikkoja sekä rauhan tyyssijoina pidettyjä museoita ja näyttelyitä.

Myöhäisen iän rakkaus näyttää muun maailman silmissä somalta, kun kaksi yksinäistä löytää toisensa. Mieluiten kaksi leskeä, mutta somaa on kaiketi myös, jos joku ikänsä naimattomana elänyt lopulta löytää onnen. Sydänystävissä tarjottiin jopa muutamalle eronneelle mahdollisuutta päästä puhaltamaan saippuakuplia. Itse olin kuitenkin naimisissa siinä vaiheessa, kun rakastuin nykyiseen mieheeni,

Mazzarella miettii miten kävi sille kahdeksankymppiselle naiselle ja tämän tukholmalaiselle rakkaalleen, kun he eivät enää jaksaneet matkustaa? Miten ylipäätään käy vanhoille ihmisille, jotka ovat päättäneet elää erillään, mutta eivät enää jaksa kulkea toistensa luokse? Mazzarellan kysymykset ovat aiheellisia. Entäs, jos omat voimat pelaavat vielä, kuinka suuri vastuu on jaksettava kantaa toisesta? Tai salliiko edes yhteiskunta vanhusten yhdessäelon? Yhteisissä muistoissa säilyy myös entinen aika, jota toiset eivät tunne enää. Koetut idyllit eivät muutu mielessä.

Tuota Porvoota ei enää ole, mutta meidän sängyssämme Vänrikki Stoolin kadulla Töölössä se on herännyt henkiin uudestaan.

Mazzarella pitää yhteyttä entiseen kumppaniinsa Ruotsissa ja käy tapaamassa tätä Uppsalassa. Hän kuvaa kauniita toiveita ja käytöstapoja, mutta harvempi ihminen niitä kohtaa todellisuudessa. Eiköhän se elämä yleensä tahdo mennä niin että that's it?

Simone de Beauvoir vakuutti, että kuusikymmentäviisivuotiaana on helpompaa kuin viisikymppisenä, ja mina puolestani vakuutan, että on helpompaa olla melkein seitsemänkymmentä. Englantilainen kirjailija Virginia Woolf kirjoitti: ”Minä en vanhene, minä vain seuraan aurinkoa.” Tämä kuulostaa kauniilta, suorastaan suvereenilta, mutta Virginia Woolf riisti hengen itseltään ennen kuin ehti täyttää kuusikymmentä, hän asteli talosta alas joelle ja hukuttautui. Vakuuttamalla, ettei vanhentunut, hän siis ehkä pikimminkin yritti torjua ahdistusta.

Ensimmäinen lukemani Mazzarella oli Juhlista kotiin sen ilmestyessä. Itselleni läheisimpiä Mazzarellan teoksia ovat muun muassa Illalla pelataan Afrikan tähteä, Tähtien väliset viivat, Kun kesä kääntyy, Elämä sanoiksi,  sekä Hyvä kosketus. Aurinkokissan vuosi on hyvä kirja, mutta en suosittelisi sitä aloituksena kirjailijan tuotantoon. En osaisi kuvitella, että itse lukisin esimerkiksi sen enempää Paulo Coelhon kuin Henning Mankellin elämäkertaa tuntematta kirjailijan tuotantoa. Mazzarellan kirjat ovat omaelämäkerrallisia tekstejä, joten on hyvä tuntea kirjoittajan taustaa, elämänvaiheita, henkilöiden rooleja hänen elämässään.

Vuosina 2012 avioitui runsaat kolmesataa yli kuusikymmentäviisivuotiasta naista ja runsaat viisisataa miestä. Luvut osoittavat – ei mitenkään yllättäen – että moni mies meni naimisiin itseään nuoremman naisen kanssa. On toki mahdollista, että jotkut menivät naimisiin kuusikymmentäneljävuotiaiden kanssa, mutta moni vei varmasti vihille naisen, joka oli paljon häntä itseään nuorempi.

Mazzarella kirjoittaa Aurinkokissan vuodessa ajatuksiaan ikäihmisten rakkaudesta, erosta vanhoilla päivillä, suhteestaan poikaansa, lapsenlapsiin, vanhuuden vaivoihin, unettomuuteen sekä menetyksiin. Tämä kirja on aiempia enemmän ikäpainotteisempi, vanhuutta enemmän korostavampi kuin aiemmat. Mazzarellan kirjoja lukee nuorempikin, sillä hän kirjoittaa viisaasti, kuvaa uusioperheiden rooleja yhteisissä joulunvietoissa, suhdettan aikuiseen lapseensa ja tämän perheeseen vuosikymmenien aikana. Korostan ennen kaikkea Mazzarellan elämänviisautta, valtavaa kirjallisuuden tuntemusta ja uskallusta puhua tärkeistä asioista.

Merete Mazzarella Aurinkokissan vuosi
Alkuteos Solkattens år
Suomentaja Raija Rintamäki.
Tammi 2015. Lokakuun uutuusostos.



Torsti Lehtinen Multaisen iän kerho 

Torsti Vihtori Lehtinen (s. 25. heinäkuuta 1942 Helsinki) on suomalainen kirjailija, kääntäjä ja filosofi, joka opettaa myös luovaa kirjoittamista. Olen lukenut aiemmin kirjan Sallimuksia, jonka ajatelmat Torsti Lehtinen on konnut  Hilkka Olkinuoran tuotannosta, mutta Lehtisen omia kirjoja en ole lukenut.

Johdannossa kirjailija kertoo kiertäneensä eri puolilla maatamme puhumassa filosofiasta ja kirjallisuudesta. Lehtisen elämänkokemus, josta hän ammentaa, on kerätty sieltä täältä niin Helsingin yliopistosta kuin Kallion kaduilta kuin maailman mailta. Lehtisen kieli ja käyttämät nimet Kallion kulmakunnilta ovat tuttuja, sillä kävin lukion Kalliossa. En ole koskaan kokenut omakseni muuta kuin ydinkeskustan, eteläisen Helsingin, Kampin ja Ruoholahden sekä Kallion kouluympäristönä.

Ihminen on kulkija, ei perillä oleva. Jeesus sanoi olevansa tie, totuus ja elämä. Hän ei sanonut olevansa talo tai linna. Moni kaipaa talon jykevää vakautta. Talossa on turvallista elää; lukot ja varmuusketjut torjuvat ikävät yllätykset. Ihanteena pidetään elämän hallintaa. Halutaan säädellä sekä nykyisiä että tulevia tapahtumia.

Lehtinen on elänyt ulkomailla ja ammentaa niistäkin vuosista. Hänen kirjallisuuden harrastamisensa elää sivuilla, sillä niin hän viskoo kirjallisia viittauksia essee-teksteissään. Niin Camus, Kierkegaard, Dostojevski, Colliander, Salama, Böll, Juice Leskinen, Edith Södergran, Leino, Jeesus Nasaretilainen kuin Sartre vilahtelevat sivuilla. Kun Lehtinen palasi Suomeen ja Helsinkiin, niin hän palasi nimenomaan Kallioon, sillä jossain vaiheessa kulkurillekin tulee tarve olla kotoisin jostain.

Elämä on kuljettanut minua niin kotimaassa kuin ulkomailla. Olen asunut yli neljälläkymmenellä paikkakunnalla. Monet maailmankolkat koluttuani väsyin kiertolaisen elämään ja muutin takaisin Kallioon. Palasin nimenomaan Kallioon, en Helsinkiin.

Multaisen iän kerho on kuin tilkkutäkki, joka on koottu sieltä täältä. Mikä on elämän tarkoitus ja yksilön  merkitys? Minkälainen on hyvä elämä? Mitä on vapaus? Lehtinen pohtii elämänjanoa, oman tien etsimistä. Esseet käsittelevät elämäntarkoitusta, vanhenemista, kaipuuta, yksinäisyyttä ja kuolemaa. Aiheiden vakavuudesta huolimatta teksteistä pursuaa elämänilo, leikittelevyys ja humoristisuus.

Vapautta ihannoidaan, mutta yksinäisyyden pelosta se jää toteuttamatta. Työyhteisöissä yksinäisyyttä aiheuttaa valehtelemisen velvollisuus: täytyy teeskennellä olevansa kiinnostuneempi yrityksen asioista kuin omistaan ja ostaa firman koko arvopaketti. Jos käyttäytyy yhdessä asiassa poikkeavasti, tulee leimatuksi poikkeavaksi kaikessa muussakin.

Lehtinen puhuu elämän tarkoituksesta, johon toisen puolesta ei voi vastata. Toisen puolesta ei voi määrittää hyvää elämää. Tarkoitetaanko yhteisöllistä vain yksilöllistä hyvää? Niiden yhteen sovittaminen voi osoittautua hankalaksi. Minkälaista on hyvä elämä kullekin ihmiselle? Kysymys onkin vaikea, sillä toiselle toisen taivas on toisen helvetti. ”Helvetti, se on toiset ihmiset”, väittää Sartre. Tarkoitetaanko moraalista hyvää vai hyvää oloa, hyvää mieltä, elämäniloa ja nautintoa? Ne eivät ole sama asia. Moraalisesti hyvä elämä edellyttää usein luopumista välittömään nautintoon ja elämäniloon tähtäävistä pyrkimyksistä. Miten vapaa on sanonnan taivaan lintu?

Varsin lohduttava on ajatus: Elämä on lyhyt; emme ehdi tehdä kaikkia virheitä, jotka haluaisimme.

Torsti Lehtinen Multaisen iän kerho
Basam Books 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Jean Carper 100 yksinkertaista tapaa torjua Alzheimerin tautia ja vanhenemiseen liittyvää muistin heikkenemistä
Alkuteos 100 simple thing you can do to prevent Alzheimer’s and age-related memory loss (2010)

Suomentanut Marja Luoma

Art House 2010. Kustantajalta. Kiitoksin.


Jean Carper asuu Washington DC:ssä ja Floridassa. Hän on valmistunut Wesleyanin yliopistosta Ohiossa ja hän on tunnettu, ravitsemusasioihin erikoistunut journalisti. Hän on tätä ennen kirjoittanut 23 kirjaa. Hän kirjoittaa säännöllisesti aikakauslehtiin ja toimii vapaana lääketieteeseen erikoistuneena toimittajana CNN-televisiokanavalla

Alzheimerin tauti on pelätyin ikääntymiseen liittyvä sairaus. Tämä kirja tarjoaa sata tieteellistä tukea saanutta tapaa tehdä aivoista vastustuskykyisemmät Alzheimerin taudille. Jean Carper on toimittaja, joka on kirjoittanut lääketieteestä ja erityisesti ravitsemuksesta 23 kirjaa.

Alzheimerin tauti on yleisin dementian (joka tulee latinasta ja tarkoittaa järjen katomista) muoto; kaikista dementiatapauksista 60-80 % luokitellaan Alzheimerin taudiksi. Tiukan tieteellisen määritelmän mukaan Alzheimerin taudilla tarkoitetaan hitaasti ja vähitellen etenevää aivojen kutistumista ja rappeutumista ja siitä seuraavaa dementiaa.

Voi kulua kaksi- tai kolmekymmentä vuotta, joiden aikana hermosolut rappeutuvat hitaasti, ennen kuin Alzheimerin oireet tulevat näkyviin. Alzheimer iskee aivojen kognitiivisista toiminnoista vastaaviin osiin kuten otsalohkoon ja hippokampukseen, joissa hermosolut kutistuvat ja kuolevat heikentäen aivotoimintaa.

Carper listaa sata tapaa torjua Alzheimeria kuten:

- käytä alkoholia kohtuullisesti

- syö antioksidanttipitoista ravintoa

- juo omenamehua

- varo huonoja rasvoja

- syö marjoja joka päivä

- pidä verenpaine kurissa

- älä pelkää kofeiinia

- hemmottele itseäsi suklaalla

- hanki korkeakoulututkinto

- Googleta

- kävele luonnossa

- juo viiniä, mieluiten punaista

Carper esittelee lopuksi neljä elämän aluetta, joilla on mahdollista saavuttaa eniten hyötyä kognitiivisten taitojen säilyttämiseksi ja Alzheimerin taudin lykkäämiseksi: Aivojen on saatava ajatella ja oppia uusia asioita, kohtuullinen liikunta, oikeat ruoka-aineet ja ravintolisät sekä pidä huolta itsestäsi.