Philip Roth Nöyryytys

Philip Roth Nöyryytys

Alkuperäisteos: The Humbling, 2009

Suomennos: Arto Schroderus

WSOY 2011, Aikamme kertojia –sarja. Kotikirjasto.

Viikonloppuna tutkin antaumuksella kirjahyllyjäni. Täydensin hyllyjä yhdellä puuttuneella Murakamilla, jonka lukeminen ei ole koskaan minua innostanut. Otan vastaan suositteluja. Teos on niin ilmeinen, että minun ei tarvitse mainita sen nimeä. Rothin kohdalla havaitsin, että minulta puuttuu yksitoista teosta ja löysin vaivatta kahdeksan. Hyväkuntoiset kirjat maksoivat euron pari, mutta, jos ajattelemani sivulause rakentuisi tähän, niin joutuisin pulittamaan niistä kolmekymmentä euroa kappale. Nöyryytys on osa neljän romaanin sarjaa: Jokamies (2007) ja Tuohtumus (2009), Nemesis (2010), joista en ole lukenut kuin nyt Nöyryytyksen.

Suhteeni Rothin kirjoihin on hieman ailahtelevainen, sillä Ihmisen tahra on hienointa Rothia, mutta…  

Vanhuuden osa

Nöyryytyksen päähenkilö on kuuluisa, mutta ikääntyvä näyttelijä Simon Axler, joka on menettämässä otteen työstään, läheisistään ja elämästä yleensä. Axleria on pidetty klassisen amerikkalaisen teatterin viimeisenä suurena näyttelijänä. Tarina on jonkin verran epäuskottava, sillä päähenkilö on kuusikymppinen mies, kun parikymmentä vuotta vanhempaan tuo turhautuneisuus sopisi paremmin. 

Nyt hän pelkäsi jokaista esitystä, pelkäsi aamusta iltaan. Koko päivän hän ajatteli ajatuksia, joita ei  ollut koskaan aikaisemmin ajatellut  ennen esitystä: en onnistu, olen teennäinen, minulla ei ole aavistustakaan miten lausun edes ensimmäisen repliikin.

Ahdistuneisuuden performanssi

Nöyryytyksen keskeinen teema on vanheneminen. Tarinaan mahtuu paljon muutakin. Axler käy läpi hoitojaksoaan psykiatrisessa sairaalassa,  jossa hän kohtaa taideterapiassa naisen nimeltä  Sybil Van Buren. Tämä episodi viedään myös loppuun myöhemmin. Perhetuttujen tytär Pegeen Mike Stableford astuu yllättäen ovesta sisään. Pegeen on nelikymppinen lesbonainen, joka ei ainakaan tee tarinaa sen miellyttävämmäksi.

Ei olisi uskonut – semminkään kun Pegeen Mike Stableford oli elänyt lesbona 23-vuotiaasta lähtien että kun Pegeen oli neljäkymmentä ja Axler kuusikymmentäviisi, heistä tulisivat rakastavaiset, he puhuisivat puhelimessa aamuisin heti herättyään ja viettäisivät  yhteisen vapaa-aikansa innokkaasti Axlerin talossa, josta Pegeen Axlerin iloksi  omi käyttöönsä kaksi huonetta, yhden yläkerran kolmesta makuuhuoneesta tavaroilleen ja alakerran olohuoneen viereisen työhuoneen kannettavalle tietokoneelleen.

Naamioiden takana

Rothin 146-sivuinen kirja herättää minussa hyvinkin erilaisia tunteita. Yllättävintä on ehkä, että jään miettimään kirjan suorasukaisuutta ja seksististä olemusta. Jos ajankohta olisi toinen, niin ohittaisin aktit, mutta nyt näykin niitä terrierin tavoin. Naisen rooli ei ole tarinassa häävi. Tosin erään miehen mieli on sitäkin sairaampi. Näyttelijämme on väsynyt, elähtänyt ja huolissaan elämän lipumisesta loppuun. Hän on menettänyt kipinänsä, työkykynsä ja itsevarmuutensa. Vaimo on lähtenyt. Axlerin agentti Jerry  Oppenheim ei saa miestä innostumaan mistään. Sen sijaan Rothin kuvaus riisuu armotta roolit, miehemme jää paljaaksi ja alastomaksi, kun Falstaffin, Peer Cyntin, Macbethin, Prosperon ja Vanjan roolit eivät suojaa häntä. Tekstin intertekstuaalisuus on läsnä viimeiseen riviin asti.

Epäonnistumiset olivat hänen omiaan, aivan kuten se hämmentävä henkilöhistoria, johon hänet oli naulittu.

Jokke tuumii, että teoksen keskiväli on turhaa K18-materiaalia ja monin osin kuvottavaa sekä kerronnassa että mahdolliset rinnastukset. Arja tuskailee haulikon kaikkivoipaisuutta. Itse teen virheen yrittäessäni istuttaa tämän kirjan tiettyyn sabluunaan ja tuota kontekstia vastaan pohdin, että onko tämä sopeutuvainen vai ei. Kirjan suomentaja Arto Schroderus ei ainakaan helpota taakkaani, koska arvostan häntä, nautin aina hänen suomennoksista. Parhaillaan lueskelen kvartetin toista Rothin teosta Jokamies. Kiinnostuin siitä Maailmankirjat tekstin luettuani. Käytän tuota ammattilaisten sivua lukuvinkkien etsinnässä, sillä pidän heidän tyylistä, koska esitellyt kirjat pysyvät tekstien keskiössä.

Blogeissa toisaalla Arja, Kirjainten virrassa, Jokke, Sirri

Erica Jong Elä ja uneksi

Erica Jong on (1942) yhdysvaltalainen kirjailija, joka kirjoittaa jälleen rohkeasti rakastamisesta, vanhenemisesta ja kuolemisesta. Hänen läpimurtoteoksensa Lennä ja uneksi (Fear of Flying, 1973) ilmestyi myös suomeksi vuonna 1976. Luin teoksen ehkä noin kymmenen vuotta kirjan ilmestymisestä. Neljäkymmentä vuotta sitten kirja oli tabuaiheesta, sillä se mullisti naisten ajatukset rakkaudesta, avioliitosta ja seksuaalisuudesta. Kirjassa nuori amerikkalainen Isadora Wing lähtee kongressimatkalle psykiatrimiehensä Bennetin kanssa Wieniin. Isadora kohtaa elävän ja säädyttömän Adrian Goodloven, jonka myötä tylsä aviomies unohtuu. Ei tuosta enempää, sillä se ei ole blogitekstini aihe.

Isadora ja minä olemme olleet ystäviä iät ja ajat. Tapasimme erään elokuvan yhteydessä, jota ei lopulta tehty. Me jopa raitistuimme yhdessä. Ja sain häneltä moraalista tukea milloin vain pyysin. Pidin häntä ikibestiksenäni, alter egonani. Nyt tarvitsisin häntä todella.

Hieman Jongin teoksen jälkeen Marilyn French julkaisi feministinen esikoisromaaninsa Naisten huone (The Women’s Room) 1977. Marilyn French oli lukenut nainen. Hän väitteli Harvardin yliopistossa James Joycesta vuonna 1972. Samaa naisen vapautumista kuvaa myös Rona Jaffe kirjoissaan Neljä naista, Luokkakokous ja Luokkakokouksen jälkeen, mutta astetta hieman hömpempänä.

Lennä ja uneksi näki päivänvalonsa hyvin erilaisessa maailmassa. Se herätti kohua ja hämmennystä julistaessaan seksuaalista vapautumista. Tänä päivänä edes E. L. Jamesin Fifty Shades ei hämmennä meitä. Jaffe herätti kotirouvat tarttumaan elämäänsä, opiskelemaan, irtautumaan ja vapautumaan. Tänäkin päivänä eräs nainen tavoittelee maailman mahtavinta lasikattoa.

Elä ja uneksi  tarinassa Vanessa Wonderman on ikääntynyt näyttelijä, jonka tarinaa kuljetaan vuoden verran. Hän kantaa huolta jo ikääntyneistä vanhemmistaan, joiden lähtö on jo likellä. Vanessa meni naimisiin neljänkymmenenviiden vuoden iässä puolison ollessa kuusikymmentäviisi. Nyt viisitoista myöhemmin kumpikaan ei ole nuortunut.

Asher sairastaa Vanessan vanhempien ohessa, joten Vanessa istuu vuoroin vanhempiensa ja vuoroin miehensä sairasvuoteen vierellä. Tuntuu, että hänenkin elämä alkaa lipua jo ohi. Kuolinilmoitusten syntymävuodet lähenevät yhä enemmässä määrin omaa, kun kilpailijat, ystävät ja tutut menehtyvät. Vanessan vanhempien elämä on kaukana tavallisesta, sillä elävät etuoikeutettua elämää kotioloissa hoitajineen.

Emme voi osata kuvitella kuolemaa, koska emme osaa kuvitella yksilön tietoisuuden häviämistä. Minä luulin etsiväni rakkautta, mutta uudelleen syntymää minä todellisuudessa etsin. Tahdoin kääntää ajan ympäri ja tulla uudelleen nuoreksi – tietäen kaiken minkä tiedän nyt.

Elä ja uneksi on kesy, huolimatta siitä, että Vanessa asioi zipless.com – netissä toimivassa seksipalvelussa. Miten käy Vanessan seikkailunjanon vieraassa hotellihuoneessa? Onko Vanessa kuitenkaan valmis kokeilemaan mitä tahansa? Seksi on mukana tarinan ohessa, hyvin mietona, laimeana ja riemuttomana.

Jos koit liikaa ensimmäisessä kirjassa, niin tämä on hyvin rauhallinen siihen verrattuna. Nyt keskiössä on halukas,  kuusikymppinen nainen, joka pohtii ikääntymisen kulttuuria. Vanessa panikoi vanhenemista, mutta toisaalta hän lähestyy hyvinkin rohkeasti vanhempiensa loppua, joka ei ole hajuton tai eritteetön. Onko Intian Goa vastaus, kun nainen menettää isänsä, äitinsä, koiransa ja melkein miehenkin? Ainakin Jongilla on tarjolla lämpöä, huumoria ja rehellisyyttä tässä kirjassa. Kaikilla meillä on elämä elettävänä ja uneksittavana.


Erica Jong Elä ja uneksi
Alkuperäisteos Fear of Dying, 2015
Suomentaja Jaana Kapari-Jatta
S & S 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Merete Mazzarella Aurinkokissan vuosi ja Torsti Lehtinen Multaisen kerho

Merete Mazzarella (1945) on suomenruotsalainen kirjailija, kolumnisti ja kriitikko, pohjoismaisen kirjallisuuden professori emerita. Merete Mazzarella on julkaissut tieteellisten teosten lisäksi muistelmia, esseekokoelmia ja kaksi romaania (Pääsiäinen ja Marraskuu).

Aurinkokissan vuosi pohtii vanhenemista, rakkauden olemusta ja ikääntyvien oikeutta rakkauteen. Teoksessa Mazzarella kuvaa ajatuksiaan ja tuntemuksiaan ennen kuin hän täytti 70 vuotta. Mikä on sattuman rooli rakkaudessa? Mikä johdatti hänet tiettyyn paikkaan kohdatakseen puolisonsa? Voiko välttää ammutuksi tulemisensa ja pelastaa myös lähimmäisensä valitsemalla toisin? Ihmisiin tunnutaan luovan pelkoa välttää julkisia paikkoja sekä rauhan tyyssijoina pidettyjä museoita ja näyttelyitä.

Myöhäisen iän rakkaus näyttää muun maailman silmissä somalta, kun kaksi yksinäistä löytää toisensa. Mieluiten kaksi leskeä, mutta somaa on kaiketi myös, jos joku ikänsä naimattomana elänyt lopulta löytää onnen. Sydänystävissä tarjottiin jopa muutamalle eronneelle mahdollisuutta päästä puhaltamaan saippuakuplia. Itse olin kuitenkin naimisissa siinä vaiheessa, kun rakastuin nykyiseen mieheeni,

Mazzarella miettii miten kävi sille kahdeksankymppiselle naiselle ja tämän tukholmalaiselle rakkaalleen, kun he eivät enää jaksaneet matkustaa? Miten ylipäätään käy vanhoille ihmisille, jotka ovat päättäneet elää erillään, mutta eivät enää jaksa kulkea toistensa luokse? Mazzarellan kysymykset ovat aiheellisia. Entäs, jos omat voimat pelaavat vielä, kuinka suuri vastuu on jaksettava kantaa toisesta? Tai salliiko edes yhteiskunta vanhusten yhdessäelon? Yhteisissä muistoissa säilyy myös entinen aika, jota toiset eivät tunne enää. Koetut idyllit eivät muutu mielessä.

Tuota Porvoota ei enää ole, mutta meidän sängyssämme Vänrikki Stoolin kadulla Töölössä se on herännyt henkiin uudestaan.

Mazzarella pitää yhteyttä entiseen kumppaniinsa Ruotsissa ja käy tapaamassa tätä Uppsalassa. Hän kuvaa kauniita toiveita ja käytöstapoja, mutta harvempi ihminen niitä kohtaa todellisuudessa. Eiköhän se elämä yleensä tahdo mennä niin että that's it?

Simone de Beauvoir vakuutti, että kuusikymmentäviisivuotiaana on helpompaa kuin viisikymppisenä, ja mina puolestani vakuutan, että on helpompaa olla melkein seitsemänkymmentä. Englantilainen kirjailija Virginia Woolf kirjoitti: ”Minä en vanhene, minä vain seuraan aurinkoa.” Tämä kuulostaa kauniilta, suorastaan suvereenilta, mutta Virginia Woolf riisti hengen itseltään ennen kuin ehti täyttää kuusikymmentä, hän asteli talosta alas joelle ja hukuttautui. Vakuuttamalla, ettei vanhentunut, hän siis ehkä pikimminkin yritti torjua ahdistusta.

Ensimmäinen lukemani Mazzarella oli Juhlista kotiin sen ilmestyessä. Itselleni läheisimpiä Mazzarellan teoksia ovat muun muassa Illalla pelataan Afrikan tähteä, Tähtien väliset viivat, Kun kesä kääntyy, Elämä sanoiksi,  sekä Hyvä kosketus. Aurinkokissan vuosi on hyvä kirja, mutta en suosittelisi sitä aloituksena kirjailijan tuotantoon. En osaisi kuvitella, että itse lukisin esimerkiksi sen enempää Paulo Coelhon kuin Henning Mankellin elämäkertaa tuntematta kirjailijan tuotantoa. Mazzarellan kirjat ovat omaelämäkerrallisia tekstejä, joten on hyvä tuntea kirjoittajan taustaa, elämänvaiheita, henkilöiden rooleja hänen elämässään.

Vuosina 2012 avioitui runsaat kolmesataa yli kuusikymmentäviisivuotiasta naista ja runsaat viisisataa miestä. Luvut osoittavat – ei mitenkään yllättäen – että moni mies meni naimisiin itseään nuoremman naisen kanssa. On toki mahdollista, että jotkut menivät naimisiin kuusikymmentäneljävuotiaiden kanssa, mutta moni vei varmasti vihille naisen, joka oli paljon häntä itseään nuorempi.

Mazzarella kirjoittaa Aurinkokissan vuodessa ajatuksiaan ikäihmisten rakkaudesta, erosta vanhoilla päivillä, suhteestaan poikaansa, lapsenlapsiin, vanhuuden vaivoihin, unettomuuteen sekä menetyksiin. Tämä kirja on aiempia enemmän ikäpainotteisempi, vanhuutta enemmän korostavampi kuin aiemmat. Mazzarellan kirjoja lukee nuorempikin, sillä hän kirjoittaa viisaasti, kuvaa uusioperheiden rooleja yhteisissä joulunvietoissa, suhdettan aikuiseen lapseensa ja tämän perheeseen vuosikymmenien aikana. Korostan ennen kaikkea Mazzarellan elämänviisautta, valtavaa kirjallisuuden tuntemusta ja uskallusta puhua tärkeistä asioista.

Merete Mazzarella Aurinkokissan vuosi
Alkuteos Solkattens år
Suomentaja Raija Rintamäki.
Tammi 2015. Lokakuun uutuusostos.



Torsti Lehtinen Multaisen iän kerho 

Torsti Vihtori Lehtinen (s. 25. heinäkuuta 1942 Helsinki) on suomalainen kirjailija, kääntäjä ja filosofi, joka opettaa myös luovaa kirjoittamista. Olen lukenut aiemmin kirjan Sallimuksia, jonka ajatelmat Torsti Lehtinen on konnut  Hilkka Olkinuoran tuotannosta, mutta Lehtisen omia kirjoja en ole lukenut.

Johdannossa kirjailija kertoo kiertäneensä eri puolilla maatamme puhumassa filosofiasta ja kirjallisuudesta. Lehtisen elämänkokemus, josta hän ammentaa, on kerätty sieltä täältä niin Helsingin yliopistosta kuin Kallion kaduilta kuin maailman mailta. Lehtisen kieli ja käyttämät nimet Kallion kulmakunnilta ovat tuttuja, sillä kävin lukion Kalliossa. En ole koskaan kokenut omakseni muuta kuin ydinkeskustan, eteläisen Helsingin, Kampin ja Ruoholahden sekä Kallion kouluympäristönä.

Ihminen on kulkija, ei perillä oleva. Jeesus sanoi olevansa tie, totuus ja elämä. Hän ei sanonut olevansa talo tai linna. Moni kaipaa talon jykevää vakautta. Talossa on turvallista elää; lukot ja varmuusketjut torjuvat ikävät yllätykset. Ihanteena pidetään elämän hallintaa. Halutaan säädellä sekä nykyisiä että tulevia tapahtumia.

Lehtinen on elänyt ulkomailla ja ammentaa niistäkin vuosista. Hänen kirjallisuuden harrastamisensa elää sivuilla, sillä niin hän viskoo kirjallisia viittauksia essee-teksteissään. Niin Camus, Kierkegaard, Dostojevski, Colliander, Salama, Böll, Juice Leskinen, Edith Södergran, Leino, Jeesus Nasaretilainen kuin Sartre vilahtelevat sivuilla. Kun Lehtinen palasi Suomeen ja Helsinkiin, niin hän palasi nimenomaan Kallioon, sillä jossain vaiheessa kulkurillekin tulee tarve olla kotoisin jostain.

Elämä on kuljettanut minua niin kotimaassa kuin ulkomailla. Olen asunut yli neljälläkymmenellä paikkakunnalla. Monet maailmankolkat koluttuani väsyin kiertolaisen elämään ja muutin takaisin Kallioon. Palasin nimenomaan Kallioon, en Helsinkiin.

Multaisen iän kerho on kuin tilkkutäkki, joka on koottu sieltä täältä. Mikä on elämän tarkoitus ja yksilön  merkitys? Minkälainen on hyvä elämä? Mitä on vapaus? Lehtinen pohtii elämänjanoa, oman tien etsimistä. Esseet käsittelevät elämäntarkoitusta, vanhenemista, kaipuuta, yksinäisyyttä ja kuolemaa. Aiheiden vakavuudesta huolimatta teksteistä pursuaa elämänilo, leikittelevyys ja humoristisuus.

Vapautta ihannoidaan, mutta yksinäisyyden pelosta se jää toteuttamatta. Työyhteisöissä yksinäisyyttä aiheuttaa valehtelemisen velvollisuus: täytyy teeskennellä olevansa kiinnostuneempi yrityksen asioista kuin omistaan ja ostaa firman koko arvopaketti. Jos käyttäytyy yhdessä asiassa poikkeavasti, tulee leimatuksi poikkeavaksi kaikessa muussakin.

Lehtinen puhuu elämän tarkoituksesta, johon toisen puolesta ei voi vastata. Toisen puolesta ei voi määrittää hyvää elämää. Tarkoitetaanko yhteisöllistä vain yksilöllistä hyvää? Niiden yhteen sovittaminen voi osoittautua hankalaksi. Minkälaista on hyvä elämä kullekin ihmiselle? Kysymys onkin vaikea, sillä toiselle toisen taivas on toisen helvetti. ”Helvetti, se on toiset ihmiset”, väittää Sartre. Tarkoitetaanko moraalista hyvää vai hyvää oloa, hyvää mieltä, elämäniloa ja nautintoa? Ne eivät ole sama asia. Moraalisesti hyvä elämä edellyttää usein luopumista välittömään nautintoon ja elämäniloon tähtäävistä pyrkimyksistä. Miten vapaa on sanonnan taivaan lintu?

Varsin lohduttava on ajatus: Elämä on lyhyt; emme ehdi tehdä kaikkia virheitä, jotka haluaisimme.

Torsti Lehtinen Multaisen iän kerho
Basam Books 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Jean Carper 100 yksinkertaista tapaa torjua Alzheimerin tautia ja vanhenemiseen liittyvää muistin heikkenemistä
Alkuteos 100 simple thing you can do to prevent Alzheimer’s and age-related memory loss (2010)

Suomentanut Marja Luoma

Art House 2010. Kustantajalta. Kiitoksin.


Jean Carper asuu Washington DC:ssä ja Floridassa. Hän on valmistunut Wesleyanin yliopistosta Ohiossa ja hän on tunnettu, ravitsemusasioihin erikoistunut journalisti. Hän on tätä ennen kirjoittanut 23 kirjaa. Hän kirjoittaa säännöllisesti aikakauslehtiin ja toimii vapaana lääketieteeseen erikoistuneena toimittajana CNN-televisiokanavalla

Alzheimerin tauti on pelätyin ikääntymiseen liittyvä sairaus. Tämä kirja tarjoaa sata tieteellistä tukea saanutta tapaa tehdä aivoista vastustuskykyisemmät Alzheimerin taudille. Jean Carper on toimittaja, joka on kirjoittanut lääketieteestä ja erityisesti ravitsemuksesta 23 kirjaa.

Alzheimerin tauti on yleisin dementian (joka tulee latinasta ja tarkoittaa järjen katomista) muoto; kaikista dementiatapauksista 60-80 % luokitellaan Alzheimerin taudiksi. Tiukan tieteellisen määritelmän mukaan Alzheimerin taudilla tarkoitetaan hitaasti ja vähitellen etenevää aivojen kutistumista ja rappeutumista ja siitä seuraavaa dementiaa.

Voi kulua kaksi- tai kolmekymmentä vuotta, joiden aikana hermosolut rappeutuvat hitaasti, ennen kuin Alzheimerin oireet tulevat näkyviin. Alzheimer iskee aivojen kognitiivisista toiminnoista vastaaviin osiin kuten otsalohkoon ja hippokampukseen, joissa hermosolut kutistuvat ja kuolevat heikentäen aivotoimintaa.

Carper listaa sata tapaa torjua Alzheimeria kuten:

- käytä alkoholia kohtuullisesti

- syö antioksidanttipitoista ravintoa

- juo omenamehua

- varo huonoja rasvoja

- syö marjoja joka päivä

- pidä verenpaine kurissa

- älä pelkää kofeiinia

- hemmottele itseäsi suklaalla

- hanki korkeakoulututkinto

- Googleta

- kävele luonnossa

- juo viiniä, mieluiten punaista

Carper esittelee lopuksi neljä elämän aluetta, joilla on mahdollista saavuttaa eniten hyötyä kognitiivisten taitojen säilyttämiseksi ja Alzheimerin taudin lykkäämiseksi: Aivojen on saatava ajatella ja oppia uusia asioita, kohtuullinen liikunta, oikeat ruoka-aineet ja ravintolisät sekä pidä huolta itsestäsi.