Ljudmila Ulitskaja Daniel Stein

Ljudmila Ulitskaja Daniel Stein

Alkuteos: Даниэль Штайн, переводчик (2006)

Suomentanut Arja Pikkupeura

Kustantaja Siltala 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Aloitin Ulitskajan tuotantoon tutustumisen Iloisilla hautajaisilla. Pidin valtavasti tuosta teoksesta, sillä se limittyy lähihistoriaan ja kertoo mielenkiintoisesta ajanjaksosta. Siinä tarkastellaan venäläissyntyisen emigrantin lopunhetkiä, kun taidemaalari Alekin läheiset kerääntyvät jättämään hyvästejä. Kulttuurien kohtaaminen on osa kirjaa. Ajallisesti teos sijoittuu elokuuhun 1991. Kirjassa seurataan Neuvostoliiton hajoamista television välityksellä Amerikasta käsin. Vihreän teltan alla ja Tyttölapsia ovat venäläisiä teoksia, joissa seurataan ihmiskohtaloita vuosikymmenten ajan.

 Daniel Stein on merkittävä teos Ulitskajan tuotannossa, en laske teosta Iloisten hautajaisten ohi, mutta sen rinnalle nostan tämän teoksen. Aivan varmasti teos on vuoden lopussa kolmen parhaani joukossa omissa luetuissa. En pidä sitä venäläisenä teoksena, kirjailija vie teoksen eurooppalaiseksi ja kohti tavoitteita, joihin minä uskon.  Ulitskajan teemat ovat ihmisessä, uskossa, hyväksytyksi tulemisessa ja suvaitsevaisuudessa. Mahtava siirtymä kirjailijalta holokaustin ja uskon asemiin, sillä aiheet ovat osin arkaluonteisia ja lukijakuntaakin yllättäviä.

Teoksen nimihenkilö on Daniel Stein, joka syntyi Etelä-Puolassa, josta Tsekin rajalle oli vain sata kilometriä. Tarina rakentuu pala palalta Daniel Steinin ympärille. Puolanjuutalainen Daniel Stein pelastuu natsien tuhoamisleiriltä työskentelemällä Gestapon tulkkina. Daniel ei olisi halunnut poliisiin töihin ja häntä arvelutti työskentely päällikkö Ivan Semjonovitšin alaisuudessa. Danielia hirvitti ajatus, että hän juutalaisena työskenteli poliisissa, mutta tehtävän suoma vaikutusvalta toi myös mahdollisuuksia juutalaisten pelastamiseen. Daniel pukee päälleen saksalaisen poliisin mustan univormun 19-vuotiaana. Daniel asui
Semjonovitšin luona, söi heidän pöydässään, opetti isännälle saksaa.

 Paettuaan hän hakee turvapaikan katolisesta nunnaluostarista. Daniel kääntyy katolilaiseksi ja hänestä tuli pappi. Stein emigroitui Israeliin vuonna 1959, jonne hän perusti pienen kristillisen seurakunnan. Hänen unelmana oli uskonyhteisö, alkuajan kristillinen seurakunta. Stein puhui monikulttuurisesta kristillisyydestä. Hän kritisoi kristillisyyden peruspilareita, kuten oppia Pyhästä Kolminaisuudesta. Vastaavasti Danielia ja hänen jumalanpalveluksia kritisoi niin juutalainen kuin kristillinen yhteisö.

Työtehtävät olivat melko vaihtelevia: ensinnäkin toimin tulkkina saksalaisten santarmien, Valko-Venäjän poliisin ja paikallisen väestön välillä, toiseksi minun piti selvitellä rikos- ja siviililainsäädännön rikkomuksia ja kerätä todisteita. Yritin pysytellä mahdollisimman etäällä ”poliittisista” jutuista, jotka liittyivät aiemman neuvostohallinnon, kommunistien ja pian miehityksen jälkeen syntyneen partisaanitoiminnan tutkintaan. Eipä minua sellaisten juttujen pariin houkuteltukaan, se oli työn salaisin osa.

Tarina on uskomaton, sillä se pohjaa jonkin verran historialliseen henkilöön eli Oswald Rufeisen -nimisen munkkiveljen elämään, jonka Ulitskaja on kertonut tavanneensa. Ulitskaja tunnustaa kirjeessään, että hän on hylännyt dokumentaarisen lähestymistavan Danieliin. Ulitskaja painottaa, että hän on alkanut kirjoittaa romaania miehestä, joka elää samanlaisissa oloissa ja jolla on samankaltaisia ongelmia.  Elämänsä aikana Daniel nosti pöydälle koko joukon ratkaisemattomia, vaiettuja ja kaikille erittäin hankalia kysymyksiä. Kysymyksiä elämän arvosta, joka oli tallattu lokaan, vapaudesta, jota juuri kukaan ei kaipaa, Jumalasta, joka on elämässämme yhä vähemmän ja vähemmän läsnä, yrityksistä kaivella Jumalaa esiin lahonneista sanoista, kaikesta kirkollisesta roskasta ja itseensä käpertyneestä elämästä.

Voin tunnustaa sinun olevan ainoa kirkollinen uutisten lähteeni. Luostarissamme eletään ajan ulkopuolella, katolisia aikalaisjulkaisuja osuu käsiin harvoin, kun taas kirjastomme on pullollaan sellaista kirjallisuutta, johon en tunne suurta viehtymystä.

Daniel Stein on moniääninen teos, faktan ja fiktion kudelma, joka jakautuu osioihin, jotka päättää Ulitskajan kirje Jelena Kostjukovitšille. Teos on mosaiikkimainen sarja fiktiivisiä ja todellisia dokumentteja. Kokonaisuus rakentuu niin kirjeistä, päiväkirjaotteista, Danielin saarnoista, puheiden ja keskusteluiden kirjallisista tallenteista, postikorteista, asiakirjoista. Ajallisesti tarinaa kuljetetaan 30-luvulta nykyaikaan, kun maantieteellisesti siinä liikutaan Itä-Euroopasta Israeliin ja Yhdysvaltoihin.

Minä en ole oikea kirjailija, eikä tämä kirja ole romaani vaan kollaasi. Saksin kappaleita omasta ja muiden elämästä ja liimailen ”liimatta” – kesuura! – ”tarinaa katkelmista päivien”.

En oikeastaan ole yllättynyt tästä teoksesta. Ulitskaja on upea kirjailija, jonka teoksiin haluaa paneutua. Luen niitä paloissa ja palaan lukemaani siis ensimmäisen lukemisen jälkeenkin. Daniel Stein on unohtumaton lukuelämys, sillä Ulitskaja lataa tapahtumien vyöryn lukijalle selvittäessään, millaista kristillisyys voisi olla. Kirjan henkilöhahmot edustavat eri uskontoja, eri ismejä ja eri instituutioita, joten moniäänisyys on muutakin kuin ihmiskohtaloiden erilaisuutta. Mitä suvaitsevaisuus saisi aikaan nykyhetkessä?

Blogeissa toisaalla: Omppu

Ljudmila Ulitskaja Tyttölapsia

Olen lukenut aiemmin Ljudmila Ulitskajalta Vihreän teltan alla ja Iloiset hautajaiset. Iloiset hautajaiset ajoittuu lähemmäksi meidän aikaa 1990-luvun New Yorkiin, Neuvostoliitto on hajoamassa ja siirtolaiset seuraavat etäältä entisen kotimaansa tapahtumia. Ajallisesti kirjassa seurataan noin kahden viikon tapahtumia. Vihreän teltan alla on tiiliskivi, jossa tapahtumat alkavat koulukavereiden vaiheilla ja ajallisesti Stalinin kuolemasta 1953 ja päättyvät nuorten aikuisvaiheen kuvioihin ja ajan historiallisissa kehyksissä Brodskyn kuolemaan 1996. Tässä kirjassa Ulitskaja kuvaa ystävysten elämää läpi vuosikymmenten, heidän kohtaloita, yhteiskunnan tapahtumia, pettymyksiä ja unelmia.

Ulitskaja teoksille on ominaista laaja henkilögalleria, venäläisten nimien muuntelevuus, joka tekee lukemisesta haastavan. Tyttölapsia on kuitenkin helppolukuinen ja ihastuttava lukukokemus.

Tyttölapsia sisältää alun perin erillisinä ilmestyneet novellikokoelmat Tyttöjä ja suppeamman Lapsuus -49. Kokoelmassa on yhteensä 12 kertomusta, joissa on liitoksellisuutta samojen henkilöiden kautta. Tyttölapsissa keskitytään tyttöihin ja jälkimmäisessä osuudessa enemmän poikiin. En rakasta novelleja tai kertomuskokoelmia, joten osaan arvostaa tarinoiden löyhiäkin liitoksia, jotka edes osin kokoavat luetettavan kokonaisuudeksi.

Tyttölapsia kertomuksissa seurataan episodeja Moskovassa asuvien ja samaa koulua käyvien tyttöjen elämästä 1950-luvun alussa. Kertomusten teemoina ovat tyttöjen väliset suhteet yhteisössä, sisarkateus, perhesuhteet, heräävä seksuaalisuus, koulukiusaaminen ja sosiaalinen eriarvoisuus.

Ties kenen lapsia kertoo Gajane ja Viktorijan syntymän, kuinka isoäiti Emma Ašotovna hoitaa tyttärensä lapsia, Margaritan ollessa siihen kykenemätön tylsyyteen vajonneena. Sodasta palaava isä epäröi aluksi omaa isyyttään, Sergo elää jo ennen paluuta hirvittävässä epäuskon tilassa. Löytölapsi kertoo samoista tytöistä ja sisarkateudesta, joka alkaa aluksi aineellisena kateutena, mutta etenee julmuuteen. Löytölapsessa julmuus kasvaa sisarkateudessa äärimmilleen. Kun Gajane katoaa, Margarita kysyy: Missä Gajane on?

Emma Ašotovna oli perheessä ainoa tilanteen ymmärtämiseen riittävän herkkä ja kyvykäs henkilö, mutta hän oli laatinut tiukan ja vankasti itäistä perua olevan hierarkian: ellei nyt ihan kuolema ollut kyseessä, tärkein tapahtuma elämässä oli hänen mielestään päivällinen eivätkä suinkaan lapsilauman kiistat ja välirauhat.

Vesirokossa kerrotaan tyttöjen eriarvoisuudesta. Aljonan äiti oli demokratiakohtauksen myötä keksinyt lisätä Kolyvanovan tyttärensä kutsujen vieraslistaan. Kolyvanova oli kauhuissaan joutuessaan seurueen mukana elämänsä ensimmäisen kerran hissiin. Tarinan lapset ovat kymmenvuotiaita ja vain Kolyvanova on 11-vuotias. Tytöt ovat heräämässä oman kehon muutoksiin, seksuaalisuuteen.

Pussataan oikeasti, niin kuin elokuvissa, ehdotti Pliskina, - niin kuin elokuvissa ne sedät ja tädit, hän sanoi ja toi avoimen suunsa aivan sulhasen nenän alle.

Lapsuus -49 kokoelman osuudessa Paperivoitto on puhuttelevin, se voisi olla kerrottu tänä päivänä ja missä vain. Se kertoo Genjan tarinan, ja kuinka neuvokkaita hänen äitinsä ja isoäitinsä ovat. Tarinassa korostuu erilaisuus, syrjintä ja kiusaaminen. Surullinen Kaali-ihme kertoo kahdesta orpotytöstä, kuusivuotiaasta Dushasta ja häntä nuoremmasta Olgasta ja heidän kaalinhakumatkasta. Ipatjeva on vanhus, ja hän on ottanut tytöt ristikseen, mutta huomaa, että he tytöt voivat olla myös iloksi ja hyödyksi. Ajankuvana on sodanjälkeinen köyhyys. Tarinoissa korostuu lapsen mieli, lapsen osallisuus perheessä ja yhteisössä. Lapsen on tärkeä olla osallinen, kuulua ryhmään. Lapsuus ja sen muistot kannetaan mukana kunkin elämänrepussa.

Kaksi pientä tyttöä, jalassaan kaupunkilaiskengät, mutta lämmikkeenään maalaisittain kiedotut paksut huivit, asteli kohti lautaseinäistä myyntikojua, jonka eteen oli jo muodostunut lohduttoman synkkä jono. Odoteltiin kaaliauton tuloa.

Ulistkajan psykologinen tarkkanäköisyys kulkee tarinoissa voimakkaasti läpi. Hän pystyy katselemaan asioita lapsen silmin. Hän tarkkailee lapsen suhteita, lapsen ja vanhempien suhteita sekä lapsen asemaa yhteisön jäsenenä. Ulitskajan tyyli on valloittanut minut. Teoksen on suomentanut Arja Pikkupeura ja graafinen suunnittelun on tehnyt Kirsikka Mänty. Kirjan kansi on erittäin puhutteleva.

Helsingin Kirjamessujen teemamaa 2015 on Venäjä, joten voisi uskoa, että käännöksissä näkyisi venäjänkielisten teosten esiintuloa. Ainakin Ljudmila Ulitskaja Tyttölapsia ja varmaan myös Mihail Šiškinin Neidonhiusta voidaan lähestyä tätäkin kautta. Šiškiniä pidetään hyvin merkittävänä Venäjän nykykirjailijana, vaikka kirjailija asuu nykyisin Sveitsissä.


Ljudmila Ulitskaja Tyttölapsia
Siltala 2015. Arvostelukappale. Kiitoksin.

Ljudmila Ulitskaja Vihreän teltan alla

Ljudmila Jevgenjevna Ulitskaja on arvostettu venäläinen kirjailija, joka on kirjoittanut romaaneja ja novelleja. Ulitskaja asui nuoruutensa Moskovassa ja opiskeli Moskovan valtionyliopistossa ja hän asuu nykyisinkin Moskovassa. Ulitskaja on saanut useita venäläisiä ja kansainvälisiä kirjallisuuspalkintoja. Haastatteluissa Ulitskaja puolustaa vähemmistöjen asemaa ja arvostelee Kremlin Ukraina politiikkaa, mutta vähättelee sanomistensa arvoa. Luin aiemmin keväällä tekijältä Iloiset hautajaiset, joka oli erittäin vaikuttava teos ja kiinnostuin sen myötä Ulitskajan tuotannosta. Vihreän teltan alla on Ulitskajan neljäs suomennettu romaani. Teoksen on suomentanut Arja Pikkupeura.

Ulitskaja on sanonut kirjan haastatteluissa, että ei sitä kirjoittaessaan tiennyt kuinka ajankohtaista kirjaa hän oli kirjoittamassa. Vihreän teltan alla on muistokirjoitus ajanjaksolle Stalinin kuolemasta Neuvostoliiton viime vaiheisiin, toisinajattelijoiden eepos ja uskomattomien ihmiskohtaloiden tarina. Nämä ihmiset haki elämän sisällön klassisesta musiikista ja kielletyistä kirjoista, kulttuuriperinnöstä ja taiteesta.

Kaikkitietävä kertoja välittää menneiden aikojen tarinat lukijalle sellaisina, kuin tarinan henkilöt ne elävät kunakin kuvattuna hetkenä eri elämänvaiheissaan. Fragmentaarinen kerronta siirtyilee ajassa ja seuraa kolmen isättömän moskovalaisen nuoren koulupojan elämää. Ilja, Miha ja Sanja ovat luokkakavereita, kaikki kolme hieman syrjittyjä. Kolmikko hitsautuu yhteen uuden opettajan ansiosta.

Kuudennen luokan alkaessa saatiin kaikkien unohtaman venäjänmaikan sijaan uusi luokanvalvoja, kirjallisuudenopettaja Viktor Juljevitš Šengeli.

Ydintarina on Iljan, Mihan ja Sanjan, mutta näiden lisäksi heidän ympärille kehkeytyy lukematon määrä sivupolkuja ja sivuhenkilöitä. Näkisin, että Ulitskaja on ottanut tarkoituksellisesti mukaan isättömyyden teeman, jonka sodat ovat kylväneet. Poikien ohella seurataan joitakin vuosia nuorempien tyttöjen Oljan, Tamaran ja Galjan taivalta 1950-luvun kouluvuosista aikuisiksi.

Ljudmila Ulitskaja piirtää vahvat henkilökuvat kuvaamistaan ihmisistä. Lukija myös ymmärtää, että toisinajattelijat eivät ole selvästi määriteltävissä, vaan keskenään hyvin erilaisia niin käsityksiltään kuin ajatustavoiltaan. Kunkin tekstin sitominen tiettyyn aika-ankkuriin olisi helpottanut lukemista, mutta vuosilukuja on vähän. Lukujen nimet helpottavat lukemista. Ajallisesti teos kattaa aikajakson Josef Stalinin kuolemasta 1953 runoilija Joseph Brodskyn kuolemaan 1996.

Vihreän teltan alla kuvaa elämänmenoa ja sen arkea. Tarinoista ja kokemuksista syntyy ehjä katselmus menneeseen. Teoksessa on valtava määrä viittauksia venäläiseen kirjallisuuteen, joista lukija pystyy omaksumaan vain pienen osan. Kirjassa on valtavasti henkilöhahmoja, aivan kuten Iloisissa hautajaisissakin. Jollain tavalla lukija onnistuu pysymään tapahtumien mukana, sillä nimigalleria pysyy suhteellisen perusmuotoisena. Noin sadan sivun jälkeen lukija saa otteen tarinasta, tutustuu ja tottuu henkilöihin.

Poikakolmikon Iljasta tulee valokuvaaja. Miha päätyy kuuromykkien koulun venäjän kielen ja kirjallisuuden opettajaksi, mutta hän päättää elämänsä kesken. Sanja vaurioittaa sormiaan kouluikäisenä tappelussa, joten hänestä ei tule pianistia, mutta hän päätyy kuitenkin musiikin pariin New Yorkiin opettamaan musiikin teoriaa tunnetussa musiikkikoulussa. Järjestetyn avioliiton kautta hän pääsee muuttamaan pois kotimaastaan.

Debbie oli innoissaan niin Moskovasta, borssista kuin uusista venäläistuttavistaankin. Häntä miellytti neuvostomaassa kaikki paitsi naisen asema.

Debbie O’Haralla on pöyhkeä valkoinen hääpuku. Käsissään hän pitelee Amerikasta tuotua keinokukkakimppua. Valkoiset piikkikorkokengät. Sanjalla on musta vetoketjullinen samettipusakka ja vanhat farkut.

Milloin Miha oli viimeisen kerran poistunut kotoa? Njutan hautajaisiinko? Vai kirkkoon muistopalvelukseen, kun tämän kuolemasta oli tullut neljäkymmentä päivää?

Ljudmila Ulitskajan Vihreän teltan alla on vahva ja ajankohtainen romaani, jopa pelottavan tässä hetkessä elävä kirja. Pidin itse vain hieman enemmän Iloisista hautajaisista, joka oli valtavan hyvä. Haluan lukea ehdottomasti lisää Ulitskajalta. Vihreän teltan alla kertoo kuitenkin myös toivosta, joka ajaa ihmisiä jaksamaan eteenpäin, läpi menetysten, vankiloiden ja väsymisien. Jossain on aina toivoa ja valonsäteitä. Vihreän teltan alla on jokaisen sivunsa arvoinen, se on kirja, jonka ääreen palaa uudestaan.


Ljudmila Ulitskaja Vihreän teltan alla
Siltala 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Täällä toisen tähden alla on kirjoittanut hienon esittelyn tästä kirjasta.

Ljudmila Ulitskaja Iloiset hautajaiset

Ljudmila Ulitskajan Iloiset hautajaiset ilmestyi venäjäksi vuonna 1999 ja suomeksi ensimmäisen kerran 2002 (Tammi).  Ljudmila Ulitskaja (s. 1943) on maansa arvostetuimpia nykykirjailijoita. Hän on koulutukseltaan biologi, perinnöllisyystieteilijä. Ljudmila Ulitskajan suomennettua tuotantoa ovat Medeia ja hänen lapsensa 2012,  Naisten valheet 2011. Odotan pääseväni lukemaan pian uusinta Vihreän teltan alla (Siltala 2014).

Usein Siltalan kirjoissa on kauniit kannet, niin tässäkin, hyvin värikylläiset ja puhuttelevat kannet. Nykyisin tehdään usein hyvin haperomaisia kansia, ohuen ohuesta paperista, usein hyvin valkoisia. Kuitenkin kirja säilyy kotikirjastossa vuosikymmeniä, kellastuu ja nuhjaantuu, jäädäkseen se ostetaan ja piipahdukseen lainataan.

Viimeksi lukemissani kirjoissa on ollut paljon elämänhakuisuuden problematiikkaa ja väsymystä sen monimutkaisuuteen. Iloisissa hautajaisissa ollaan Alikin kuolinvuoteen äärellä tekemässä hänen kuolemaa. Alik on sairas, liikuntakyvytön kädet ja jalat velttoina ja elottomina vierellään. Loppu on väistämätön, mutta taustalla soi elämä, eletty ja nautittu elämä. Lukijaa valmentautuu kirjan edetessä hautajaisiin, sillä niihinhän tässä ollaan matkalla. Iloisiin hautajaisiin. Hautajaiset eivät liity juoneen. Kaikki olennainen on tapahtunut jo ennen sitä.

Kuolemaa tehdään yksilötasolla, ystävien keskuudessa ja kollektiivitasolla, vieden se Neuvostoliiton vallan luhistumisen hetkeen, kun tankit vyöryvät kaduille ja Alekin joukkio seuraa tapahtumia television kautta. Kirjan tapahtumat ajoittuvat elokuun pariin viikkoon. Kuolevaa hoidetaan, lääkitään, voidellaan hautein ja yrttikäärein. Kuoleva on läsnä arjessa, jossa eletään ihmisten arkielämää, ihmissuhteita ja muistellaan Venäjän mennyttä ja arvuutellaan tulevaa. Tapahtumien näyttämönä on Alikin ateljee, läpikulkupaikka, jonne tulee, majoittuu ja lähtee ihmisiä, jotka käyvät helpottamassa oloa, viipymässä, jättämässä jäähyväisiä.

Ja panssarivaunuja. Asevoimat olivat matkalla kaupunkiin. Valtavat tankit ryömivät hitaasti pitkin katuja, eikä saanut selvää, ketkä taistelivat keitä vastaan.

...

He yrittivät soittaa Moskovaan, mutta linja pysyi varattuna. Sillä hetkellä varmaankin kymmenet tuhannet ihmiset koettivat soittaa moskovalaisiin numeroihin.

- Katsokaa, katsokaa! Tankit menevät meidän talomme vierestä

...

Kuten antiikin draama oli tämäkin näytelmä kestänyt jo kolme päivää, ja sinä aikana menneisyys, johon he enemmän tai vähemmän perusteellisesti olivat tehneet pesäeron, oli taas astunut heidän elämäänsä ja he pelästyivät, itkivät, etsivät tuttuja kasvoja!

... Mutta kukaan ei ollut kyennyt ennakoimaan, miten kipeästi kaikki tuossa kaukaisessa, entisessä elämästä pois pyyhityssä maassa - piru sen periköön! - tapahtuva heitä nyt koskettaisi.

Ihan syystä, että viimeisissä lukukokemuksissani olen kulkenut ilman karttaa, niin nyt minun oli hyvä olla tässä ihan tieten 1990-luvun tutussa ja todellisessa New Yorkissa. Alik on New Yorkissa asuva venäläinen kuvataiteilija. Hän on kaikkien rakastama, erityisesti naisten. Lukijalle valotetaan Alikin menneisyyttä ja sitä, mikä osa kullakin naisella on Alikin ihmissuhdekudelmassa. Kuolevaa ei hylätä, häntä ei jätetä häirityksi tulemattomaksi, ehkä venäläisyys tulee iholle tässä kirjassa läsnäolona, puheensorinana arjessa, kukin on läsnä tavallaan, juodaan vodkaa, margaritaa ja teetä. Mietin, että kaikki intonaatiot eivät edes välity lukijalle kirjoitetussa tekstissä. Alikin vaimo Nina ei haluaisi hyväksyä kaikkea menetetyksi. Ninan vaatimuksesta Alik ottaa kasteen, jotta rohdotkin parantaisivat paremmin. Alikin suostumukseen sisältyy papin tapaamisen lisäksi tapaaminen rabbin kanssa.

Nina, ei minulla ole mitään sinun Kristustasi vastaan. Minä jopa pidän hänestä, vaikka hänen huumorintajussaan ehkä olikin toivomisen varaa. Katsos, minä olen itsekin viisas juutalainen. Kastetoimitus taas on eräänlaista hassutusta, teatteria. Enkä minä pidä teatterista. Minä pidän elokuvasta. Jätä minut rauhaan, kisuli.

Hautapaikka lunastettiin hautausmaan kalleimman, juutalaisosan muurin kupeesta. Hautajaisissaan Alik yllättää läsnäolijat. Malja otetaan Alikille, mutta myös elämän hilpeydelle. Minuun tehoaa Ljudimila Ulitskajan realismi. Hän käsittelee elämän rajallisuuden hyväksymisen, siirtolaisuuden, juurettomuuden ja kohtaamisen teemoja uskottavasti. Hän viiltää emigrantin tunteet ja muistot esiin vallankumouksen kuohuissa. Ulitskaja on hyvä aloitus moderniin venäläiseen kirjallisuuteen. Pidin kirjasta tavattomasti.

Ljudmila Ulitskajan Iloiset hautajaiset

Silltala 2012. Arvostelukappale. Kiitoksin.