Essi Tammimaa Noaidin tytär ja Tulva

Essi Tammimaa Noaidin tytär

Otava 2013. Kotikirjasto.

Noaidin tytär aloittaa saamelaiseen mytologiaan ja lukiolaistytön arkeen perustuvan trilogian. Tammimaata (s. 1981) luonnehditaan kulttuurialan sekatyöläiseksi.

Kuusitoistavuotias Aura asuu kaksin isänsä kanssa Kellokosken sairaalan vierellä. Äiti on hävinnyt Auran ollessa pieni. Isä on tiukkis ja yrittää suojella Auraa kaikin mahdollisin tavoin. Salaperäisyys ja vaikeneminen äidin kohtalosta ylittävät puhekynnyksen.

Syksyllä Aura aloittaa lukion. Hän on tavallinen teinityttö, mutta hän näkee näkyjä, joissa sudet ahdistelevat häntä ja saamelaissoturittaret seikkailevat. Aura kirjoittaa näyistään kirjan, mutta kun se julkaistaan, hänet yritetään tappaa, koska paljastuu että saamelaissoturitar Saga onkin oikea henkilö ja aikoo kostaa heimonsa paljastamisen.

Kiristän tahtia ja sora ropisee jaloissani kuin kipinät. Äkkiä huomaan liikkuvia varjoja metsässä. ne lähestyvät molemmilta puolilta katulamppujen väliin jäävää pimeää musteläikkää, johon kohta saavun. Sydämeni alkaa hakata ja käteni täristä. Olen kuulevinani korpeavaa murinaa puiden välistä.

Äkkiä kaikki se on totta. Näkyjeni laukkaavat sudet, jotka kääntyvät omistajiaan vastaan. Nyt ne vaanivat minua.

Aura karkaa syksyllä kaverinsa Markuksen kanssa idolinsa Maailman reunalla –bändin konserttiin, jossa Auran ihailema bändin laulaja Paju nostaa Auran lavalle. Auran tyttökaverit ovat tästä kateudesta vihreitä. Paju osoittautuu olevan kotoisin Tulipuun Kodasta, jossa heimoa johtaa Hirvikuningatar. Sieltä on myös kotoisin Auran äiti Risten ja Auran veri on sekoittunutta, koska isä on etelänmaalainen. Aura joutuu uskomattomaan seikkailuun pelastaakseen Tulipuun Kodan ja Saamelaissoturittaret.

Siniturkkinen susi päästää murinan, joka järisyttää rintalastaani. Tunnen sen suusta löyhivän  kuuman hengityksen, joka haisee raadolle. Se on viimeinen asia, jonka tunnen. Ärähdys on merkki muille susille. Ne kaikki ponnistavat puiden välistä, varvikosta, varjoista ja laappovat kohti minua kulmankidat avoinna ja hampaat puukonterävinä. Siniturkkinen ponnistaa vahvoilla jalkalihaksillaan ja ponnahtaa hyppyyn minua kohti.

Tammimaa luo kirjassaan aivan uudenlaisen fantasiamaailman, jota ei avata tarpeeksi. Tapahtumat etenevät ilman selittelyä  aiheuttaen lopputuloksesta sekaisen. Yhtäkkiä Aura omaa yliluonnollisia kykyjä. Olkoonkin, että tapahtumat liittyvät Auran näkyihin. Imettelen usein, miksi kirjailijoiden pitää kertoa luonnosta, jos sitä ei osata.  Esimerkiksi Auran ensimmäisenä koulupäivänä koivun lehdet ovat keltaisia ja tippuvat, vaikka miljöönä on Etelä-Suomi. Kirjan genre on teinityttöfantasiaa ja näin ollen sopii parhaiten heidän luettavakseen.

Essi Tammimaa Tulva

Otava 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Tulva on jatkoa kolme vuotta sitten ilmestyneelle Noaidin tyttärelle. Arvelen ilmestymistahtia hieman liian hitaaksi,  jotta lukijan kiinnostus jaksaa säilyä jatko-osalle. Pahimmillaan kohdelukijat ehtivät jopa kasvaa tällä välin pois lukijajoukosta.

Muutaman metrin päässä koski panee padon parkumaan, mutta siinä, missä minä seison, voi katsoa liikkumattoman veden sisään. Hurjaa virtaa ei voi nähdä pinnasta, se on lasityyni. Niin kuin muutenkaan elämässä, pinta ei kerro mitään.

Aura aloittaa lukion toisen luokan. Muistot edellistalvesta piinaavat ja vesi Kellokosken padon takana nousee. Mutta sitten näyt palaavat. Lisäksi toimittajat vainoavat Auraa tämän suhteesta idoliinsa Pajuun ja saavat lööpeillään kaikki sekaisin.

Oven vieressä nojailee toinen jalka lungisti seinää vasten nainen, jonka kasvot peittyvät aluksi suureen vaaleajouhiseen lehmitytön hattuun. Hänellä on kuluneet nahkasaappaat, pitkä tunika ja pureskellut kynnet. Kun pääsen hänen kohdalleen, kohtaan jäänsiniset silmät, joiden sudenkeltaiset kehät vilkkuvat petomaisesti. Silmät eivät päästä minua otteestaan.

Kellokosken tulvavaara johtuu Lapissa tapahtuneesta Suvivaaran katastrofista ja kuolleista soturittarista, jotka nousevat järven pohjasta penäämään takaisin maitaan saasteilta ja tuholta.

- Tämä ei ole ihmisetn työtä.

Muistan unieni kuolleet soturittaret. Metsän koura kaapaisee minua, ja astun taaksepäin, kompuroin. Haluaisin takaisin junaan.
- Minkä sitten?
- En ole varma, Saga sanoo. - Hajusta on vaikea saada selvää. 

Tulva on yhtä sekava kuin trilogian ensimmäinen osa Noaidin tytär. Tapahtumat ja henkilöt poukkoilevat toisesta toiseen, välillä ei tiedä missä mennään. Juoni tuntuu välillä olevan hukassa. välillä hukassa. Suomenkielelle vieraat sanat myös kummastuttavat, mikä tarve niitä on luoda? Silti kirjan juoni  ja tarina olivat  mielenkiintoiset. Mytologian osuus oli mukavaa luettavaa.

Lauren Beukes Zoo City. Eläinten valtakunta

Lauren Beukes  Zoo City. Eläinten valtakunta

Alkuteos Zoo City
Suomentaja Tytti Viinikainen
Aula & Co. 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Lauren Beukes on eteläafrikkalainen kirjailija, dokumentaristi, tv- ja sarjakuvakäsikirjoittaja ja satunnaisesti myös toimittaja. Teos on palkittu Arthur C. Clarke -palkinnolla vuoden 2011 parhaana scifi- ja fantasiakirjana.

Zoo City on huikea kirja, multigenren edustaja, jossa trilleri, urbaani noir, urbaani fantasia, scifi, magia, maaginen realismi ja inhorealismi tunkevat esiin.  Kirjan miljöönä on Johannesburg ja vaihtoehtoinen todellisuus. Tarinassa rikoksen tehneisiin tartutetaan aposymbioosi eli heidät eläimellistetään ja he joutuvat kantamaan eläintä ristinään merkkinä rikoksistaan ja pelkäämään hirmuista Pohjavirtaa. Mukana kuljetettava henkieläin olisi samanistisen ajattelun mukaan jotain ylevää, vaikka jalopeura, kotka, karhu. Mutta joo, joo tässä tarinassa kannatkin ristinäsi Laiskiaista, Varpusta tai esimerkiksi Skorpionia.

Tällä hetkellä tiedeyhteisö on taipuvainen tulkitsemaan ’Pohjavirran' ei-olevan ilmentymäksi, pimeän aineen psyykkiseksi vastineeksi, joka on eittämättä vastakohta mutta myös perusta olemassaolon käsitteelle. Varjominän sulautumisprosessi on niin kiinteä osa tuntemaamme elämänmuotoa että, jos maailmankaikkeudesta löydettäisiin maapallon ulkopuolista elämää, olisi mahdotonta kuvitella  kyseistä yhteisöä ilman jonkinlaista Pohjavirran ilmentymää.

Zoo City on saastainen slummialue, jossa eläimellistetyt asuvat. Zinzi December on ampunut veljensä ja siksi hänet on liitetty sympaattiseen, mutta painavaan Laiskiaiseen, jota Zinzi joutuu kantamaan. Eläin antaa kantajalleen maagisia kykyjä ja Zinzillä se on kyky löytää kadonneita esineitä ja oikopolkuja.

Zinzin ollessa palauttamassa viimeisimmälle asiakkaalleen löytämäänsä sormusta, hän tuntee kuinka side yhtäkkiä katkeaa. Hän ryntää paikalle ja saa tietää, että vanha nainen, rouva Luditsky, jolle hän sormusta oli viemässä, on puukotettu raa’asti. Poliisi epäilee Zinziä surmasta, koska sormus löytyy hänen hallustaan, ja takavarikoi hänen palkkion. Zinzi kuitenkin päästetään vapaaksi rikosrekisterinsä vuoksi.

Mutta loppujen lopuksi saan kiittää rikosrekisteriäni siitä, että heidän täytyi päästää minut menemään. Sillä heillä oli kaikki tietoni:

Viite: Zinzi Lelethu December #26841AJHB

ID 7812290112070

Eläimellistetty 14. lokakuuta 2006

Kyky löytää kadonneita esineitä.

Zinzi joutuu ottamaan uuden toimeksiannon musiikkimoguli Odi Huronilta. Tehtävänä on etsiä afropopduon kaksosten teinityttö, Song. Zinzi lähettelee myös huijausilmoituksia sähköpostissa ja  laatii sensaatiojuttuja. Hänellä on nimittäin kymmenien tuhansien huumevelat Ezekiel Baccille alias Vuyolle.

Songin löytäminen olisi Zinzille mahdollisuus päästä veloistaan eroon, mutta etsiminen vie kuitenkin hänet yhä syvemmälle magian ja toinen toistaan hirveämpien rikosten pariin.

Zoo City on monigenren sekoitus, jossa Etelä-Afrikan nykytodellisuus pitää huolen siitä, että fiktiota ei pysty sysäämään todellisuudesta sivuun. Kirja on sekoitus kerrontaa, lehtileikkeitä, sähköoposteja  ja chattia. Kaikesta ei edes selviä, miksi se on otettu mukaan. Tarina on hyvin sekasortoinen ja anrkistinen, mutta pääjuoni etenee taustalla tasaisesti. Kaikkea ei heti ymmärrä, mutta palaset loksahtelevat lukemisen edetessä paikoilleen. 

Loppuhuipennus on äärettömän raaka ja pahinta kaikessa on, että kirja laittaa lukijan ajattelemaan, sillä paljon helpompaa olisi lukea ilman tunnontuskia armomaailmoista ja ihmisten luokittelusta tai yhteiskuntakriittisyydestä. Löysin itseni harhailemassa Philip Pullmanissa, Margaret Atwoodissa ja Sarah Loftsissa.

Bloegeissa toisaalla: Annika, Taikakirjaimet

Andrew Michael Hurley Hylätty ranta

Andrew Michael Hurley Hylätty ranta

Alkuteos The Loney 2014
Suomentaja Jaakko Kankaanpää

WSOY 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Hylätty ranta palkittiin Britanniassa vuoden 2015 parhaana esikoisromaanina. Kirjan ulkoasusta sen verran, että teoksen suojapäällisen voi valita joko mustana tai valkeana. Näinhän oli myös Susanna Clarken kirjan Jonathan Strangen & Mr. Norrellin kohdalla joitakin vuosia sitten. 

Ehkä se oli kansikuva ja Stephen Kingin lainaus ”Hylätty ranta ei ole vain hyvä, se on suurenmoinen. Hämmästyttävää kirjallisuutta.", jotka virittivät minut väärälle taajuudelle. Odotin hieman rajumpaa tarinaa. Kaikesta huolimatta kirjan tunnelmassa on jokin outo, tumma, kauhuun vivahtava sävy.

Coldbarrow. Nimi jota en ollut kuullut pitkään aikaan. En kolmeenkymmeneen vuoteen. Kukaan tuttu ei enää puhunut siitä ja olin itsekin yrittänyt parhaani mukaan unohtaa. Mutta kaipa olin aina tiennyt, että se, mitä siellä tapahtui, ei pysyisi salassa loputtomiin. Ei vaikka olisin toivonut kuinka kovasti.

Tarinan minäkertoja on Tonto, joka palaa ajatuksissaan menneeseen lukiessaan Coldbarrowssa sattuneesta maanvyörymästä ja lapsen ruumiista. Tonto muistelee, kuinka hän teini-ikäisenä oli mykän veljensä Hannyn kanssa viettämässä rannan ränsistyneessä rinnetalossa perinteistä pääsiäisretriittiä. Katolilaisen perheen äidissä eli vahvana usko, että paikallisen kappelin pyhä vesi parantaisi hänen poikansa. 

Loneyta ei kuitenkaan voinut oikeasti tuntea. Se muuttui jokaisen vuoroveden tullessa ja mennessä, ja aina joskus matalin luode paljasti niiden luita, jotka olivat kuvitelleet osaavansa lukea rantaa niin hyvin, että säästyisivät sen kavalilta virtauksilta. Eläimiä, joskus myös ihmisiä, kerran molempia: paimen ja hänen lampaansa, jotka olivat jääneet saarroksiin ja hukkuneet seuratessaan ikiaikaista Cumbrian polkua. Ja vielä nykyäänkin, sata vuotta myöhemmin, Loneylla oli tapana työntää hukkuneiden luita rantaan kuin todistaakseen jotakin.  

Loney on kavala, jumalanhylkäämä asumaton rantakaistale Luoteis-Englannissa Wyren ja Lumen välillä. Sen rooli on niin merkittävä kirjassa, että se voisi olla yksi päähenkilöistä. Siellä kertoja, Hanny, äikkä Esther, Taato, herra ja rouva Belderboss sekä isä Wilfred, seurakunnan pappi, viettivät katumus- ja rukousviikkonsa.

Loney on outo, mystinen paikka, jossa tuntuu tapahtuvan selittämättömiä asioita. Vaikka kevät on vasta aluillaan niin rinnetalon omenapuut kantavat satoa.  Hanny ja Tonto seuraavat, kun viimeisillään raskaana oleva nuori tyttö vääntäytyy autosta pyörätuoliin ja kuljetetaan laskuveden aikaan pahamaineiselle Coldbarrown saarelle.  Mooringsissa Tonto havahtuu unesta siihen, että Hanny livahtaa tihkusateeseen ja tämän uhmakas käytös saattaa pojat myös pulaan ja toisaalta muuttaa myös kaiken.

Loneyssa oli jotakin aivan erityistä. Äikän tärkeysjärjestyksessä Pyhän Annan pyhäkkö oli toisena heti Lourdesin jälkeen: kolmen kilometrin taival peltojen poikki Mooringsista kappelille oli hänen pyhiinvaelluksensa Santiago de Compostelaan. Hän oli varma, että Hanny voisi parantua siellä eikä missään muualla.

Tarinan teemat ovat niin katolisuudessa, uskonnossa, uskossa, taikauskossa kuin perhetarinassa ja kyläyhteisössä. Tuntuu kuin Michael Hurley haluaisi testata lukijaa näillä, sillä kirjailija ei laske lukijaa helpolla. Onhan tämä myös kertomus muistoista, kenen muistama on painavin?

Hylätty ranta on sekoitus goottikauhun tunnelmaa, katolista uskoa sekä kansanperinteen tarinoita. Pääsiäisen traditiossa on suuri merkitys sillä, että Jumala on kuollut ja paha on valloillaan. Kirjan tunnelma on painostava ja hiipivä, mutta silti pelottavuus on enemmän rivien välinen. Pidin teoksesta, vaikka ennakko-odotukseni jäivät toteutumatta. Hylätty ranta on verkkaisesti etenevä teos, jonka kaunis kieli pitää lukijan mukana. Jotkin asiat häiritsivät minua, sillä tunsin pääseväni likelle jotakin ja toisaalta tunsin jääväni etäälle joistakin. Loney oli se, mikä saavutti ja kosketti minua eniten, kun taas henkilöhahmot tuntuivat hyljeksivän lukijaa. Hylätty ranta on lupaava teos, joten jään odottamaan kirjailijan seuraavaa teosta.

Blogeissa toisaalla Kirjakaapin kummitus, Krista,  Annika ja Lumiomena