Seita Vuorela Lumi

Seita Vuorela Lumi

WSOY 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Lumi oli viimeistelyä vaille valmis kirjailija Seita Vuorelan menehtyessä äkillisesti huhtikuussa 2015. Vuorelan ystävä ja kirjailijakollega Vilja-Tuulia Huotarinen on auttanut käsikirjoituksen viimeistelyssä kirjaksi.

Tarina kertoo iranilaisperheestä kylmässä pohjoisessa maassa. Teheran on ensimmäinen luku 15-vuotiaan Siamakin elämässä, mutta sieltä perhe lähti pois jo aikoja sitten. Ensin he menivät Turkkiin Ankaraan, jossa ei ollut ankaraa, sillä naiset saivat kulkea tukka vapaana. Siamak oli kuusivuotias tullessaan pohjoiseen maahan. Pohjoisen maan itäinen lähiö on toinen elämä. Molemmissa paikoissa on omat vaikeutensa. Siamak on päättänyt sopeutua, hän osaa soluttautua uuteen yhteiskuntaan. Erilaisuus näkyy ulos, mutta sitä voi helpottaa olemalla yksi muista.

Pohjoisen maan pääkaupunki on mun koti, sen itäinen laita, jota me kutsutaan kavereiden kesken Lähi-Idäksi, vaikka on sillä muitakin nimiä, Exit Paradise ihan vain esimerkkinä. Siinä kiteytyy olennainen. Ei tämä mikään väkivaltainen slummi ole, mutta aina välillä silti joku putoaa luotiin. Sillä tavalla itäinen vyöhyke muistuttaa Teherania. Sen etikettiin kuuluu, että itseään täytyy puolustaa.

Siamak on nimetty Iranissa sankarina kuolleen setänsä mukaan. Siinä on haastetta kokonaiseksi elämäksi. On tosi hankala päihittää kuollutta poikaa. Setä kuoli viisitoistavuotiaana, se oli kapinallinen ja rohkea.  Pohjoinen maa on koti ja mahdollisuus.  Siamak rakastaa lunta ja on kaukalon jäällä nopeampi kuin muut.

Jäähalli on ostoskeskuksen lähellä. Siellä me pelataan lätkää jäällä, jonka taitoluistelijat ovat pilanneet pirueteillaan. Lätkä on mulle tärkeää, sanoisinko että tärkeää, sanoisinko että tärkeintä.

Siamakin perheeseen muuttaa viisitoistavuotias naapurintyttö Atisha Iranista. Atisha on yhtäkkiä Siamakin kodissa, kintereillä seuraava riesa, jota pitää hyyssätä mukana. Atisha on huivipäinen tyttö, vieras tässä kylmässä maassa. Miten ihmeessä 15-vuotias voi sitoutua tuttuun tyttöön?  Tyttöön ihan ylipäänsä. Kuka haluaa tytön kaukalon laidalle tuossa iässä? Onhan se eri asia bailata tytön kanssa, heittää läppää ohimennen, mutta ei omaan arkeen mahdu vierasta.

Atisha on paennut maasta kielletyn bloginsa vuoksi. Atisha ei ole nähnyt lunta, mutta hän tuntee sadun Lumikuningattaresta, jonka suudelma totuttaa uhrinsa kylmään ja saa tämän unohtamaan mistä on tullut. Atisha kirjoittaa sadun mukailtua versiota. Atisha haluaisi, että  Siamak muistaisi omat juurensa.

Atishan blogi on suljettu ja niin on Omidinkin. He ovat kadonneet Facebookista ja Twitteristä niin kuin he ovat kadonneet kadulta ja kotoaan, verkosta samalla tavoin kuin läheistensä elämästä (joskaan eivät heidän mielestään). Blogin sisältö on kuitenkin tallessa, Atisha on säilönyt sen muistitikulle, kaikki Rubadehin kirjoitukset.

Lumi on koskettava tarina maahanmuuttajien lapsista, integroitumiseen aivan toisenlaiseen kulttuuriin, kasvamista täysin eri kansallisuuteen kuin vanhempansa. Fereshteh on tyytymätön tyttöön. Perheen äiti toivoi, että Atisha olisi pitänyt hänelle seuraa, että he puhuisivat Teheranista, muistelisivat kaupungin katuja, juhlia ja arkea, mutta Atisha löytää muutamassa viikossa paikkansa, jota on Fereshteh etsinyt kaikki nämä vuodet. Atisha ei halua moskeijaan, vaan opiskelee pohjoista kieltä.

Atisha viipyy heidän luonaan tulevat viikot. Kyse ei ole välttämättä pitkästä ajasta, hänen isänsä on sanonut, mutta kuulostanut niin epävarmalta, ettei Fereshteh pidä mahdottomana ajatusta, että tyttö on pois heidän luotaan kuukausia, vuoden, kaksi tai kolme.

Lumi on mielenkiintoinen tarina, arvioin tätä kirjaa lukiessani neljän-viiden tähden kirjaksi, mutta en pitänyt lopusta. Se toi mieleeni toisen kirjan alun ja pudotti tähtien määrän kolmeen. Alku ja loppu eivät olleet tasapainossa toisiinsa nähden, niin hyvin tarina kuvaakin toiseutta ja muukalaisuutta. Lopun tapahtumat käynnistyvät Siamin ex-tyttöystävän, Nooran, bileissä, kun Atisha joutuu pakenemaan sieltä ja saa peräänsä Siamakin ja Nooran. 

 Maahanmuuttajuuden lisäksi tarina osoittaa myös yhteydet lähtökulttuuriin, sillä tulijoilla on myös oikeus juuriinsa. Vuorela on tuonut Siamakin erilaisena, ja siihen hänellä on oikeutensa. Jokin minussa meni jumiin, kun rekkamies astui kuvaan mukaan. En päässyt enää takaisin tarinaan. Lumi on nuortenkirja, mutta se on  yhtä avartava myös aikuiselle. 

Blogeissa toisaalla: Kirjasähkökäyrä, MarikaOksa, Hannan kirjokansi

Parinoush Saniee Kohtalon kirja

"Kun ne, joiden ajattelin olevan läheisimpiä, joiden luulin rakastavan minua ja jotka olen kasvattanut omin käsin, puhuvat minusta ja Saidista sillä tavalla, niin kuvittelepa vain, mitä muut sanovat. Kuvittele, miten meidät vedetään lokaan."

Iranilainen Parinoush Saniee on sosiologi ja psykologi. Hän on kirjoittanut useita romaaneja. Kohtalon kirja on ensimmäinen vapautunut, sillä muut odottavat sensuurista vapautumista

Aikaisemmin keväällä luin vaikuttavan Sahar Delijanin kirjan Jakarandapuun lapset. Jos odotin samanlaista, niin erehdyin. Kohtalon kirja otti minut heti mukaansa. Kirjassa on 609 sivua, mutta tekstin määrä ei vaivaa missään vaiheessa. Olin sivulla kuusitoista, kun tajusin löytäneeni helmen. Aluksi kauhistuin kirjan alussa olevaa henkilögalleriaa ja haikailin Haruki Murakamin Norwegian Woodsin ja Jhumpa Lahirin Tulvaniityn perään. Tuokin osoittautui turhaksi epäilyksi. Kirjan on suomentanut Anna Lönnroth englanninkielisestä käännöksestä The Book of Fate. Kirjan alkuperäisteos Sahme man ilmestyi jo vuonna 2003.

Tarinan kertoja ja päähenkilö on Masume, teheranilainen koulutyttö, jonka vaiheita seurataan viisikymmentä vuotta. Kirjan teema on tarina kielletystä rakkaudesta, pakkoavioliitosta ja yhteisön julmuudesta hyvin suljetussa yhteiskunnassa, jota säätelee tiukat normit. Masume haluaisi käydä kouluja, mutta naisen kouluttautuminen ei ole itsestään selvää, jopa omat veljet vastustavat sitä.

Ahmad ja Mahmud vastustivat kumpainenkin minun koulutusta, ja äiti uskoi, että ompelutunnit olivat paljon tärkeämpiä.

Masume kulkee koulumatkaa ystävänsä Parvane Ahmadin kanssa ja ihastuu apteekin apulaiseen ja jää kiinni katseista. Said Zarei on tri Atain apulaisfarmaseutti, mutta sääntöjen ja normien takia nuoret eivät voi kohdata. Masumen perhe löytää Saidin lähettämät viestit. Perhe syyttää Masumea perheen häpäisemisestä ja pyrkii löytämään aviomiehen pikaisesti. Veli pahoinpitelee Masumen.

Vanhemmat järjestävät avioliiton ennestään tuntemattoman miehen, Hamid Soltanin kanssa. Hamid osoittautuu vastarintaliikkeen jäseneksi, toisinajattelijaksi, jonka toiminta luo jatkossa voimakkaat painotteet myös perhe-elämään. Liitto Hamidin kanssa on osin modernin vapaa ja toisaalta yhteiskunnan vaatimusten sävyttämä. Myöhemmin Masume huomaa, että naisten toimistotyökin kohtaa ennakkoluuloisuutta. Masume alkaa opiskella iranilaista kirjallisuutta Teheranin yliopistossa ja opiskelu kulkee hänen elämässään pitkään mukana.

Masume joutuu aikanaan ottamaan yksin vastuun elämästä, kasvattamaan lapset ja hänellä on monta roolia: äiti, kotirouva, toimistotyöntekijä, yliopisto-opiskelija ja vaimo. Viimeistä roolia voisi korostaa liitteellä, mutta jätän sen tekemättä. Masumen opiskelu jää aina kesken ja kirjassa toistuva termi, että teidät on puhdistettu ja erotettu on erikoinen.

Silloin tajusin, että kykenemme paljon enempään kuin uskomme. Jonkin ajan päästä totumme elämäämme ja rytmimme sopeutuu tehtäviemme määrään. Olin kuin juoksija elämän kilparadalla.

Masume rakastaa lapsiaan ja haluaa näiden menestystä. Lasten itsekkyys korostuu kirjassa käsittämättömänä. Niin hänen poikansa Siamak, Masud kuin tytärkin Ŝirin vaativat äidiltä ymmärrystä suomatta sitä osaltaan vastineeksi. Kirjan loppu on Masumen ratkaisu. Uhrautuva ratkaisu, kun hän viimein olisi voinut saavuttaa osansa. Ehkä loppu on kulttuuritaustaan sitoutunut. Masume toimii kuitenkin niin rohkein ajatuksin, että hänet asettaa liian eurooppalaiseen ajatuskehykseen. Parinoush Sanieen Kohtalon kirja on upea lukuromaani, aito ja vapisuttava, ja lukijan omaksi ottava. Masume jää ajatuksiin vielä lukemisenkin jälkeen. Saniee välittää todentuntuista ajankuvaa iranilaisesta yhteiskunnasta, rikkomattomista tabuista, poliittisen toiminnan roolista ja vahvan uskonnollisen vaikutuksen sävyttämästä elämänpiiristä.

Parinoush Saniee Kohtalon kirja
Tammi 2014.

Sahar Delijani Jakarandapuun lapset

Sahar Delijani syntyi Iranissa, huonomaineisessa Evinin vankilassa Teheranissa vuonna 1983. Hän muutti perheensä vapauduttua Yhdysvaltoihin ja asuu nykyään Italiassa. Jakarandapuun lapset on hänen ensimmäinen romaaninsa. Kirjailija on kertonut, että tarinassa on omaelämäkerrallisia osuuksia hänen elämästään ja kokemuksistaan.

Sain tänään loppuun Jakarandapuun lapset, joka kertoo iranilaisista ihmiskohtaloista. Kirjailijan sanat välittävät ihmisten kokemia tunteita, erossa olemisen vaikeudesta, epätietoisuudesta ja yhteenkuuluvuudesta. Jakarandapuun lapset on riipaiseva, mutta avartava kirja elämästä vallankumouksen jälkeisessä Iranissa.


Ajallisesti tarina kulkee 1980-luvun alkupuolelta 2010-luvulle. Kerronnaltaan tarina on mosaiikkimainen, siitäkin huolimatta, että lopussa lankoja solmitaan yhteen. Henkilöitä on hieman liikaa hallittavaksi. Ensimmäisessä luvussa Azar on vankilassa ja synnyttää vankilan ankeudessa tyttären, Nedan, josta joutuu luopumaan jo sylivauvana. Vastasyntynyt tuo ilonkin hetkiä vankilan naisten karmeuteen hetken ajan. Toisaalla vankilassa Amir tekee omalle tyttärelleen rannekorua taatelinkivistä. Vankilakuvausta en olisi jaksanut lukea ilman toivoa ja iloakin. Maman Zinatin ja hänen miehensä Agha-janin sekä heidän tyttären Leilan kodissa on turva vankilaan joutuneiden lastensa lapsille.

Sanat kertovat tunteista ja ne välittyvät voimaa antavina:

Leila tiesi että hänen oli pakko lähteä. Mutta kului jonkin aikaa ennen kuin hän sai koottua kaikki voimansa ja vetäytyi erilleen Ahmadista hengittäen vielä viimeisen kerran hänen suustaan, hänen korviensa takaa, hänen hiuksistaan uhkuvaa savun tuoksua. Leila tiesi että osa hänestä jäisi tänne, ja tässä huoneessa, iho vielä kaipauksen ja tyydytyksen viime tähteistä kihelmöiden, hän katseli kuinka osa hänestä kuoli vääjäämättömän, peruuttamattoman kuoleman.


Lapset laskivat tähtiä kunnes nukahtivat. Aikuiset katselivat yllään lipuvia pilviä ja pitivät toisiaan kädestä. Kukaan ei tiennyt, oliko koti vielä pystyssä kun he seuraavana päivänä palaisivat kaupunkiin. Vai raunioina, säpäleinä, maan tasalla, tunnistamattomaksi muuttuneena.


Kaikki nuo odotuksen vuodet Maryan oli vakaasti uskonut, että jos he vain ylittäisivät rajan, he kumpikin olisivat turvassa, että tyttären vieminen sinne kauas olisi tärkein askel hänen suojelemisessaan menneisyydeltä, kuolemalta, vereltä. Niin kaukana Iranista he voisivat elää rauhassa. Šeidan onni olisi taattu, ja jollain tavalla kaikki olisi helpompaa

Loppupuolella lapset ovat aikuistuneet ja käyvät menneisyyttään läpi. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Neda, Omid ja Šeida keräävät sirpaleista menneisyyttään. Iranin verinen lähihistoria on jättänyt jälkensä heistä jokaiseen. Teloitukset ovat särkeneet perheitä, perheenjäseniä on kadonnut, osa on paennut kauas pois. Jakarandapuun lapset on vaikuttava tarina äideistä ja tyttäristä, menetyksestä, rakkaudesta, epävarmuudesta sekä toivosta. Neda joutuu miettimään rakkauttaan Rezaan: Mutta tuleeko tästä ikinä mitään? Voiko vangitun ja vangitsijan jälkeläisten suhde toimia? Ollutta ja mennyttä, mutta ei tuollaiset jäljet haihdu vuosissa, menihän meiltä Suomessakin vuosikymmeniä oman kansalaissotamme jälkiä korjatessa.

Mahtaisivatko Nedan vanhemmat tunnistaa tuon nimen? Tiesivätkö he vangitsijoidensa nimiä, vai sanottiinko heitä vain veljiksi ja sisariksi, vai eikö heitä puhuteltu ollenkaan?

Jonakin päivänä minä vien sinut jakarandapuun luo, Neda ajattelee hymyillen ja sovittaa askeleensa Rezan tahtiin, työntää kätensä hänen käteensä. Tai ehkä me olemme jo matkalla sinne.

Iranin lähihistoria on minulle aika vieras, ja yhtälailla vieras on koko Lähi-idän historia, eri medioiden muokkaama fragmentaarinen kuva. Jakarandapuun lapset on vaikuttava ja koskettava lukuromaani. Kirjan tapahtumien ajankohta ja sen likeisyys nykyaikaan, tekee kirjasta lukukokemuksen, joka on pakko lukea. Kirjan lukeminen ahdistaa paikoin, sillä kirjassa on paljon tummia värejä, mutta siinä on myös rakkautta, toivoa ja uskoa. Tarinaa en pysty sanomaan kauniiksi kaikilta osin, mutta minusta tarina oli mielenkiintoinen ja jopa helpompi lukea kuin odotin. Kirjan ulkoasu on ihastuttava, sillä kukkiva jakaranda (Jacaranda mimosifolia) on lumoava puu violetinsinisessä kukkameressään.


Pääsiäinen on ihanaa hiljentymisen aika, aikaa lukea rauhassa. Lukupinossani ovat mm. Asko Sahberg Yö nielee päivät, Ann Cleeves Viiltoja sekä Daphne Kalotay Bolsoin perhonen. On ollut mahtavaa istua ulkona ja lukea. Innostun jopa haravoimaan pihan. Oletko huomannut, että kevätkynsimö ja kevättaskuruoho on aloittaneet kukinnan? Karhunlaukan lehdet ovat yhtä isot kuin tulppaanin, itse asiassa saa katsoa läheltä.



Sahar Delijani Jakarandapuun lapset

WSOY 2013. Arvostelukappale.