Tuulia Matilainen Hullu koira

Hullu koira kertoo hengistä, vainajien levottomista hengistä ja näiden taluttajista. Tarinan kertoja on Lena, joka on yksi taluttajista. Hullu koira ei ole kauhua, se ei pelota. Se ammentaa enemmän kansanperinteestä, saattajat ovat kuin Kharonin lauttureita, manalan virran viejiä. Viimeksi luin Jenna Kostetin nuortenkirjan Lautturi, jossa oli kuolemanvirran lauttureita.

Hullu koira viittaa Viron historiaan, kun Viro miehitettiin, toiset vietiin. Toiset henget jäävät kaipaamaan ikuisesti. Kaikki eivät kuoltuaan poistu täältä lopullisesti. Heistä jää henki elävien huoneisiin. Siksi tarvitaan taluttajia. He avaavat hengille ovet kuolleiden luo. Se on hyvin tavanomainen toimeksianto.

Hullu koira liikkuu Suomen ja Viron maisemissa. Kertoja on Lena, joka kuuluu taluttajarenkaaseen, joka on hänen työyhteisö. Naisia on kahdeksan ja miehiä yksi, jostain syystä naisilla on suurempi kyky taluttajiksi. Muuallekin ollaan yhteydessä eli neuvoja kysellään ja niitä annetaan. Vuosittaiset kokoukset ovat henkinen voimavara työhön. Vain toinen taluttaja pystyy ymmärtämään, miten kuluttavaa on työskennellä henkien kanssa.

Olen aistinut henkiä ympärilläni lapsesta saakka, mutta saatoin hengen ulos elävien maailmasta ensimmäisen kerran vasta ollessani jo kolmenkymmenen. Oli oikeastaan sattumaa, että löysin tehtäväni.

Taluttajat tekevät työtä menneen ajan maisemassa, mutta elävät itse modernissa toimintaympäristössä. He hyödyntävät sähköposteja, verkkosivustoja, matkapuhelimia.




Johanna oli elänyt väkivaltaisen miehensä kanssa ja surmannut tämän. Hänet oli viety pois – ehkä Seilin saarelle. Tämä oli palannut kärsimystensä koloon. Siperiaan leirille kyyditetty pikkupoika Rein kuoli ja haudattiin Siperiaan. Isä vietiin muualle. Poika oli palannut etsimään isää.

En tunne kättä omassani, mutta siinä se on. Poika ei katso minuun, suostuu vain mukaan askeleisiin kohti ovea. Astelen hitaasti, samalla puhuttelen.

Hengen kanssa työskennellään yleensä talossa, hengen vanhassa asumuksessa, mutta on Lena työskennellyt puistossakin hengen kanssa. Yhteyden saaminen henkeen on joskus oikukasta varmimmin saa yhteyden, jos on jokin aavistus, kuka henki oli. Taluttamista helpottaa hengen nimen, elämänvaiheiden ja kuolintavan tietäminen.

En juurikaan halua muistella tapaamiani henkiä. Menneisyydessä on liian monta kohdattua henkeä, liian monta sulkeutunutta ovea, jotta kaikki jaksaisi ajatella. Heitä ei saisikaan ajatella, ainakaan henkien nimiä. Henget pitää poistaa myös mielestään, kun heidät hyvästelee ja saattelee pois.

Majatalo Sibula Villan aaveet alkoivat olla jo haitaksi liiketoimelle. Mutta tällä kertaa Lena teki virheen. Tärkeintä on muistaa, että talutettavaa ei saa päästää liian lähelle omaa henkeä. Koskaan henkeä ei saa päästää liian lähelle omaa mieltä. Jos henki pääsee mielen sisään, se asettuu taloksi vallaten tilan ja vähitellen tappaa taluttajansa. Itseään ei sovi hukata menneeseen, sillä omat tunteet on hallittava.

Henki on ilmaantunut koirana. Se on epätavallista. Tunnen oloni hiukan epävarmaksi ja levottomaksi, sillä en ole koskaan aiemmin kohdannut eläimen hahmoon asettunutta henkeä, vaikka olen niistä kuullut. Tapaamani henget ovat aina olleet ihmisen muodossa. Ihminen tämä Sibula Villankin henki on ollut, mutta jos se haluaa ilmaantua koirana, se kokee hahmon jollain tapaa omakseen.

Tuulia Matilaisen kauniissa kerronnassa outous on osa elämää ja tuonpuoleiset hyvätahtoisia eksyksissä olevia ystävällismielisiä vainajia. Heidän matkansa on vain keskeytynyt syystä tai toisesta. Heidänkin on paras kohdata viimein taluttaja. Matilainen kertoo tarinan uskottavasti, ilman pelottelua mennyttä kunnioittaen.


Tuulia Matilainen Hullu koira

Haamu 2015. Kustantajalta. Kiitoksin

Mervi Heikkilä Louhen liitto

Mervi Heikkilä on lasten- ja nuortenkirjailija ja kirjastotoimenjohtaja. Kirjan takakansi kuvaa Louhen liittoa näin: kulkee petojen polkuja synkän metsän reunaan ja puuttoman suon läpi suoraan lähteen silmään, ikiaikaisten arvoitusten äärelle.

Louhen liiton blogiteksti on omiaan julkaista tänään Kalevalan päivänä. Sain tämän kirjan sen ilmestyessä muutama viikko sitten ja säästin sen tarkoituksella tähän päivään. Kirjan luontokuvaukset ovat hyvin tehty. Biologina haluan, että lukemani täsmää edes jotenkin todellisuuteen, että suopursu ei rehota lehdossa kilpaa kanervan kanssa. Luonto on saatu osaksi tarinaa naavapartaisine mahtikuusineen ja ikiaikaisine metsineen.

Nainen katsoi isoa uroskarhua ja iättömät kasvot sulivat harvinaiseen hymyyn. Tummanruskea, melkein musta otus oli kooltaan valtava, metsän kiistaton kuningas. Jostain naisen muistin sopukoista alkoi nousta sanoja.

Ikivanhoja sanoja, joilla karhun hengen saisi houkuteltua taloon rengiksi.

Kirjan päähenkilö on Roona, ysiluokkalainen koulutyttö, joka on kuitenkin hieman erilainen kuin luokkakaverinsa, sillä, hänellä on omat salaisuutensa.  Aleksi on Roonan hyvä kaveri.  Yhdessä he harrastavat luontokuvausta tallentaen metson soidinmenot. Yllättäen Roonan äiti paljastaa omat salaisuutensa.  Birgitta Vanha-Kouvo kertoo, että ei ole Roonan biologinen äiti. Isäkään ei ehkä ole kuollut, mutta Birgitta ei isän tarinaa tunne.  Roona maistelee totuutta, että hän onkin hyljätty lapsi. Mieleen nousee vääjäämättä kysymykset, kuka hänet hylkäsi? Miksi oikea äiti hylkäsi hänet? Nyt oikea äiti haluaisi tavatakin vielä.

Minä vähät välitin töykeän naisen yöunista, mutta menin silti pöytään. Äiti oli jo istahtanut pitkän pirtinpöydän ääreen kuin olisi kotonaan tässä omituisessa paikassa. Istuin hänen viereensä. Tunsin itseni hämmentyneeksi kuusivuotiaaksi pikkutytöksi, joka oli ensimmäistä kertaa tutustumassa kouluun. Se ärsytti. En halunnut vieraiden ihmisten näkevän epävarmuuttani.

Roona kohtaa niin äitinsä kuin isänsä. Erakkomainen Valpuri on töykeä sanoissaan, mutta kiinnostava. Valpuri Kokkoisen luona aika kulkee taaksepäin. Vanha saa uuden merkityksen, sitä ei arvioida kymmenissä vaan sadoissa vuosissa. Roona tapaa myös isänsä. Roona joutuu seikkailuun, joka vie hänet pimeän porteille. Tarina on luettava yhteen menoon, sillä se on jännittävä.

Katsoin äitiä hölmistyneen näköisenä. Mikä tai kuka oli Valpuri Kokkoinen, minun biologinen äitini? Minun ei tarvinnut lausua kysymystäni ääneen, äiti tajusi sen muutenkin. Hän huokaisi, nielaisi ja aikoi ilmeisesti sanoa jotain, mutta Valpuri ehti ensin.

Louhen liitto on nopealukuinen ja viehättävä tarina. Kieli on selkeä ja kaunista. Lukiessani Louhen liittoa se toi mieleeni Jenna Kostetin Lautturin ja Helena Wariksen Vuoren joista pidin paljon.  Lautturi oli viime vuoden parhain lukemani nuorten kirja. Waris rakentaa tarinaa skandinaavisen mytologian kautta. Jostain syystä mieleeni tulvi myös Celia Reesin kirjat Näkijä ja Noitalapsi, sillä Heikkilä tuo esiin noitavainot.

Louhen liitto yhdistää kansanperinteen loitsut ja taiat tämän päivän nuoren maailmaan.  Kansanperinne on loppumaton runsaudensarvi, josta pystyy ammentamaan tarinoita loputtomiin. Näistä samoista lähteistä Paula Havaste ammentaa kertomuksensa aiheita aikuisille. Shamanistinen maailma, mytologian varannot, kansanperinteet lähteet ovat loppumatonta viisautta. Kiinnostus menneeseen aikaan ja kansanperinteeseen viriää parhaiten siltojen kautta, jollainen Louhen liitto on. Kirjaan liittyvä tehtäväpaketti on moninainen ja virikkeellinen.

Mervi Heikkilä  Louhen liitto 
Haamu kustannus 2015- Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.