Jack Kerouac Matkalla

Sal Paradise / Jack Kerouac (Sam Riley) & Dean Moriarty / Neal Cassady (Garrett Hedlund)

Jack Kerouac Matkalla

Alkuperäisteos On the Road - The Original Scroll

Suomentaja Markku Lahtela

Esipuheet ja lisätyt kohdat suomentanut Markus Jääskeläinen

Tammi, 6. täydennetty painos 2007. Kotikirjasto.

Lukematon klassikko

Tarkoitukseni on lukea elokuun aikana muutama klassikko. Olen valinnut tämän kirjan painottaen klassikoiden keskeisimpiä peruspiirteitä. Klassikolta edellytetään, että teosta luetaan sukupolvesta toiseen, käännetään, esitetään ja tunnetaan. Ja olen valinnut sitten kiinnostavimman mieleeni tulevan klassikon. Jack Kerouacin teos Matkalla on ollut minulle nimenä tuttu, mutta en vain ole lukenut sitä.  Kirjasta kertominen on puuduttavaa, sillä se on niin analysoitu, että kyseessä on lähinnä oman elämänpinnan noukkiminen. Oma kirjani on Tammen julkaisema alkuperäisversio.  Olen nähnyt tämän elokuvana. Itse asiassa hämmästyin, että katsomani elokuva oli vuodelta 2012 eli olin odottanut vanhempaa.  Kristen Stewart säväytti minua Deanin nuoren vaimon (Maryloun) roolissa.  Teoksen klassikkoasemaa puoltaa sekin, että viisikymppisestä kirjasta on tehty äskettäin elokuva.

Esipuheet

Matkalla-teoksen alussa on neljä pitkää esipuhetta: Howard Cunnell Vauhdilla tällä kertaa, Penny Vlagopoulos Amerikkaa uudelleen kirjoittamassa, George Mouratidis Asioiden ytimeen, Joshua Kupetz Suora viiva johtaa vain kuolemaan. Itse teos alkaa vasta sivulta 111 ja jakautuu viiteen osaan. Nimensä mukaisesti se on matkagenren edustaja eli siinä liikutaan koko ajan.

Beat-sukupolvi 

Matkalla-teosta kuvataan  beat-sukupolven kirjana.  Entä mitä tarkoittaa beat-sukupolven teos?  
Wikipedian määritelmän mukaan beat-sukupolvi oli 1950- ja 60-luvuilla vaikuttanut beatnik-kirjailijoiden, -runoilijoiden ja muiden taiteilijoiden liike. Termiä beat käytti ensimmäisen kerran Jack Kerouac vuonna 1948. Tämän suhteellisen pienen kirjailijoista, taiteilijoista, kadun asukkaista ja huumeaddikteista koostuvan joukon kutsuminen "sukupolveksi" pyrki luomaan kuvaa jostakin ajanhengelle tärkeästä ja edustavasta - aivan kuten Gertrude Stein, joka puhui kadonneesta sukupolvestaan. Beat-sukupolveen lukeutuvat ihmiset olivat uusia boheemeja, spontaanin luovuuden puolestapuhujia. 

Jack Kerouac ja myytti

Jack Kerouac naputtamassa kirjoituskonettaan on muodostunut myyttiseksi ikoniksi jo ennen kuin olemme lukeneet kirjan.  On miltei mahdoton löytää kirjalistaa kirjoista, jotka jokaisen olisi luettava ilman, että siinä ei olisi  tätä kirjaa. 

Näin alkaa teoksen ensimmäinen kirja virheineen.

Nealin näin näin ensimmäisen kerran vähän sen jälkeen kun isäni kuoli. Olin juuri toipunut vaikeasta sairaudesta, josta ei kannata puhua sen enempää kuin että se jotenkin liittyi isäni kuolemaan ja siihen kammottavaan tunteeseen, joka minulla sitten oli, nimittäin että kaikki oli  kuollutta.

Tie vie

Matkalla kuvaa toisen maailmansodan jälkeisen sukupolven villiä elämänjanoa, hurjia liftausmatkoja ja vanhan arvomaailman hylkäämistä. On the Road  ilmestyi vuonna 1957 ja suomeksi noin 50 vuotta sitten. Oma kirjani on Tammen julkaisema  6. täydennetty painos vuodelta 2007.  Käytän henkilöhahmojen oikeita nimiä, mutta laitan variaatiot sulkuihin. Teoksen keskiössä ovat Dean Moriarty (Neal Cassady), Allen Ginsberg (Carlo Marx) sekä tietenkin minäkertoja Jack Kerouac (Sal Paradise).  Matkalla sisältää omakerrallista materiaalia, joten se on avainromaani ja aikalaiskuvaus.

Kerouac on elämänjanoinen nuori mies, joka odottaa kiihkeästi kaikkea sitä, mitä tie vain tarjoaa osakseen. Miten voi kuvata kirjan teemoja? Kirjassa naidaan, ryypätään viinaa, imetään huumeita, liftataan ja keskustellaan. Mitä sitten odotin? Odotin elämänjanoa, jazzin sykettä, kulkemista ja ennen kaikkea sitä, että tie vie pitkin mannerta Meksikoa myöten. Moriarty hakee juoppoa isäänsä.  Juonta ei ole, sillä tajunnanvirta vie. Hämmästelin väkivallan vähyyttä.  Tarina ei rypenyt edes niin pohjamudissa kuin oletin, elämä oli arvoituksellinen ja antoisa kaikesta huolimatta.  Matkalla on tarina elämännälästä, ystävyydestä, rakastamisesta ja oman itsensä etsimisestä.

Niinpä kun aurinko laskee Amerikassa ja minä istun vanhalla rikkinäisellä jokilaiturilla katsoen New Jerseyn suurta, suurta taivasta ja aistin koko tuon raa’an maan, joka yhtenä uskottoman suurena pullistumana vierii kohti länsirannikkoa, tien, koko tuon pitkän tien, ja kaikki ihmiset jotka uneksivat sen valtavuudesta, ja kun tiedän että Iowassa iltatähti laskeutuu ja valaa kipinöivää himmeää valoaan preerialle, jonne ihan kohta tulee täydellinen yö joka siunaa maan, pimentää kaikki joet, peittää huiput lännessä ja sulkee laskoksiinsa viimeisen lopullisen rannan eikä kukaan, ei kukaan tiedä mitä kenellekin tapahtuu lukuun ottamatta tuota kurjaa epätoivoista repaleista vanhenemista, minä ajattelen Neal Cassadya, ajattelen vieläpä vanhaa Neal Cassadya, isää jota emme koskaan löytäneet, minä ajattelen Neal Cassadya minä ajattelen Neal Cassadya.

Kirjan luettuani tunsin jälleen kerran, että haluan yrittää Marcel Proustin Swannin tien lukemista. 

Elokuvan etu- ja takansi

Matkalla On the Road etukansi

Matkalla On the Road takakansi

Osallistun tällä kirjalla  Ompun David Bowien suosikkikirjat -haasteeseen.

Liitän tämän tekstin osaksi omaa lukuhaastettani.

James Hilton Sininen kuu

James Hilton Sininen kuu

Alkuteos Lost Horizon, 1933

Suomentanut Eino Palola.

Tammi. 1987. Kotikirjasto.

James Hilton (1900-54) oli brittiläinen kirjailija ja käsikirjoittaja.  Sininen kuu (Lost Horizon) on julkaistu suomeksi ensimmäisen kerran Kariston kustantamana vuonna 1936,  ja myöhemmin Otavan vuonna 1954 ja Tammen vuonna 1987. 

Sininen kuu on niin seikkailuromaani kuin juoniromaani, mutta ennen kuin mennään tarinaan, niin kerron muusta. Olen nähnyt tämän tarinan elokuvana ja voisin vannoa sen olleen värillinen.  Tuosta on kauan aikaa, mutta muistan tapahtumapaikan värit ja kasvit. Elokuvan nimenä oli Shangri-La. Katsoin nyt kirjaa lukiessa myös elokuvan, joka on Frank Capran ohjaama vuodelta 1937.  Se oli aika kammottava kokemus. Mustavalkoinen elokuva eteni paikoin pysäytettynä kuvana eli ääni ja teksti kuljettivat tarinaa. Elokuva oli parsittu kasaan ehkä tuosta vuoden 1937 versioista, mutta itse uskon nähneeni vuoden 1973 version videolta. Ainoa nykyajan viite oli vaihtoehtoinen loppu, onneksi, sillä valittuani vaihtoehtoisen lopun, muistin sen.  En ollut koskaan ajatellut, että  elokuva pohjautuisi kirjaan.

Kehyskertomuksen alussa englantilaiset herrasmiehet juoruavat  Templehofin ravintolassa ”Glory” Conwaysta, ensimmäisen maailmansodan veteraanista, joka työskenteli Kiinan konsulaatissa ja hävisi jäljettömiin lentokonekaappauksen seurauksena. Tarinassa eletään 1930-lukua. Tapahtumien miljöönä Karakalin sinihohtoisessa laaksossa sijaitsee myyttinen ja mystinen Shangri-Lan luostari.

Tämä väite tuntui niin hätkähdyttävälle, että sen käsittelyyn ei riittänyt lyhyt aika ja ahdas tila noustessamme hississä hänen kerrokseensa, mutta päästyämme muutamaa sekuntia myöhemmin hotellin käytävään tiedustelin:

”Oletko varma siitä? Kuinka voit tietää sen?”

”Koska matkustin hänen kanssaan Shanghaista Honoluluun japanilaisessa valtamerilaivassa viime marraskuussa.”

Tarina käynnistyy levottomuuksien keskellä Baskulin lentokentällä Intiassa. Tilanteen kärjistymisen myötä länsimaalaiset pyritään evakuoimaan Beswariin. Lentokoneeseen nousee neljän ihmisen ryhmä, johon kuuluu neiti Roberta Brinklow, Idän lähetysseurasta; Henry D. Barnard, Yhdysvaltain kansalainen; Hugh Conway, Englannin konsuli sekä kapteeni Charles Mallinson, Englannin varakonsuli. Lennon aikana matkustajat huomaavat, että kaikki ei ole kunnossa sen enempää lentäjän osalta kuin lentosuunnan. Lentäjä on kaappari, jolla on eri matkanpää kuin matkustajilla.  Lentäjä tankkaa koneen välilaskun aikana oudoissa olosuhteissa.

Tuntematon ohjaaja lentää kohti Himalajan huippuja ja Tiibetin ylätasangon vaiheilla. Koneen alkaessa laskeutua näkymän muodostavat terävät vuorenhuiput ja laaksot. Kone tekee epäonnistuneen laskun, mutta matkalaiset saavat menehtyvästä lentäjästä irti sen, että he ovat Tiibetissä, Shangri-Lassa, kylmyyden, lumen ja jään saartamina. Kuin ihmeen kaupalla he kohtaavat Shangri-Lan laamaluostarin väkeä, jotka johdattavat heidät luostariin. Matkalaiset pääsevät näkemään ihmeiden tyyssijan, jossa ei puutu mitään, jos ei nyt ylenpalttisuuden keskellä sattuisi kaipaamaan yhteyttä ulkomaailmaan. Laakson ihmiset ovat erilaisia, elävät eristyksissä, terveinä ja vanhentumatta.

Istuimme hiljaa pitkän aikaa ja puhuimme sitten Conwaysta sellaisena kuin hänet muistin, poikamaisena, lahjakkaana ja miellyttävänä, ja sodasta, joka oli muuttanut hänet ja monista ajan, iän ja sielun salaperäisyyksistä ja pienestä mantštytöstä, joka oli ollut ikivanha, ja Sinisen kuun oudosta, äärimmäisestä unelmasta.

Matkalaisten kokemuksen saat lukea itse.  Shangri-La on utopia, joka elää ihmisten puheissa ja unelmissa. Sen sijaintia ei kukaan tiedä, vaikka sitä etsitään ja paikannetaan jos jonnekin, viimeksi Kiinaan Yunnanin maakuntaan.  Todennäköisesti on olemassa yhtä monta Shangri -Lan sijaintia kuin sen kulkijaa sitä etsimässä. Mikä on tiibetiläisen legendan totuus maanpäällisestä paratiisista Sinisen kuun laaksosta?  Tarinan matkalaiset oppivat ainakin sen, että jotain on olemassa vain tiettyjen rajojen sisäpuolella.  

Osallistun tällä kirjalla New To You Reading Challenge -lukuhaasteeseeni.

Josephine Hart Miksi?

Josephine Hart Miksi?

Alkuteos Damage (1991)

Suomentaja Harriet Vuosalmi

Tammi 1993. Kotikirjasto

Lontoo ei ole oikea paikka kuolemalle. Me ajoimme pitkin katuja, joilla melusivat autot matkalla työhön, autot matkalla kouluun, bussit jotka purkivat ihmisnauhoja rakennuksien harmaille käytäville, ohi rajunväristen paikkojen joissa voi vaatettaa ruumiinsa, paikkojen joissa voi ravita ruumistaan. Ei mikään sopiva reitti ruumishuoneelle. Siellä elämästä jota olet rakastanut on jäljellä vain ruumis joka sinun on haudattava.

Josephine Hart (1942-2011) oli irlantilaissyntyinen kirjailija, joka toimi Lontoossa kustantajana, toimittajana ja teatterissa.

Luin viikon ja viikonlopun aikana neljä ohutta teosta lukuhaasteeseeni New To You Reading Challenge. Hartin teoksessa sivuja on 232, mutta kapean formaatin takia luen sen pienoisromaaniksi.  Joudun sirottelemaan tekstiini tavallista enemmän lainauksia, koska en halua unohtaa niitä.

Josephine Hartin teos on rakkausromaani. Sen teemoja ovat intohimo, rakastuminen, hullaantuminen, kielletty rakkaus, petos ja kuolema. Nimetön minäkertoja on menestynyt lääkäri ja sittemmin poliitikko, jolla on täydellinen perhe. Vaimo Ingrid on viehättävä ja varakas, poika Martyn on komea ja menestyvä ja tytär Sally herttainen. Kirjan miljöönä on 1980-luvun Lontoo.

Jokaisella on sisäinen maisemansa, sielun oma maantiede; me etsimme sen ääriviivoja koko ikämme.

Tarinan keskiössä on minäkertoja ja Anna.  Miehen elämä on kulkenut suosiollisia etappeja pitkin hänen omien valintojensa mukaisesti. Ingridin isä saa miehen lähtemään mukaan politiikkaan.  Martyn aiheutti hieman huolta, sillä tyttöystäviä riitti ja yliopisto keskeytyi työpaikkaan paikallislehdessä.  Sally kehitti vähäiset taiteilijanlahjansa äärimmilleen ja nappasi harjoittelijapaikan kustantamon graafiselta osastolta.

Mutta minulle Martyn pysyi arvoituksena. Joskus häntä katsellessani muistutin itselleni, että hän on minun poikani. Silloin hän saattoi katsahtaa minuun kysyvästi ja hymyillä. Tiesin että Martynin osalta esitykseni oli vain välttävä.

Rakkaudesta hullaantunut Martyn aikoo viedä Anna Bartonin vihille. Äiti karsastaa valintaa, sillä niin muutkin naiset suhtautuvat Annaan, kun taas miehet ovat sulaa vahaa hänen edessään. Kahdeksan vuoden ikäerokin vaatii sulattelua, että nainen on vanhempi. Martyn on kahdenkymmenenviiden ja naisen lumoama.

Eräänä päivänä mies tapaa naisen, jonka jälkeen mikään ei palaa ennalleen. Mies joutuu intohimon valtaan, mutta kaikesta huolimatta hän tajuaa tilanteen. Siltikään mies ei pysty hallitsemaan tilannetta, vaan eroottinen pakkomielle tuhoaa kaiken. Anna on vaurioitunut ja valmis vaurioittamaan.

Ja jokaisen tapaamisemme ympärille kietoutui nauhana varmuus että elämäni oli jo päättynyt. Se oli päättynyt sinä silmänräpäyksenä kun näin hänet ensi kerran.

Se oli aikaa elämän ulkopuolella. Happona se valui kaikkien taakse jääneiden vuosieni läpi, polttaen ja hävittäen.

Miksi? on kiehtova teos, jonka loppu on julma. Mies joutuu maksamaan paljosta, uhraamaan kaiken, myös uransa. Tarinassa on selkeä juoni, jotakin on ajoittain ennakoitavissa, mutta loppu on jonkin verran yllättävä ja loppuun asti hallittu. Kertoja on aulis ja avoin  kuvaamaan tilanteita. Hartin tyyli tuo mieleen Herman Kochin. Alla oleva lainaus kiteyttää tarinan parhaiten.

Hautajaisiini olisi osallistunut runsaasti niitä jotka olivat päässeet elämässä pitemmälle kuin minä ja joiden läsnäolo sen vuoksi oli muistolleni kunniaksi. Sekä sellaisia, jotka uskoivat rakastaneensa minua yksityishenkilönä ja todistivat kyynelillään tämän henkilön olleen olemassa..

…

Mutta minä en kuollut viisikymmenvuotiaana. Kovin harvat niistä jotka tuntevat minut nyt eivät pidä sitä tragediana.

Tämä pienoisromaani vie lukijan mukanaan. Löysin tämän kirjan kotikirjastosta ja tuomitsin sen luettuani takaisin paikalleen.  Kirjasta on tehty elokuva vuonna 1993. Myönnän, että en tietäisi sitä, jos miespääosassa ei olisi Jeremy Irons.



Osallistun tällä kirjalla  New To You Reading Challenge -lukuhaasteeseeni.