Rosamund Lupton Hiljaisuuteen hävinneet

Rosamund Lupton Hiljaisuuteen hävinneet
Gummerus 2016
Alkuteos The Quality of Silence 2015
Suomentaja Outi Järvinen
Kotikirjasto. Oma ostos.

Olen varmaan viimeisiä Rosamund Luptonin Hiljaisuuteen hävinneet -lukijoita, sillä tästä on postattu niin paljon. Valitsin tämän kirjan lukurauhan päivään. Olen aiemmin lukenut Rosamund Luptonin kirjan Sisar, joka teki minuun lähtemättömän vaikutuksen.

Taivaalla näkyy tähtiä, ja minä ajattelen linnunpoikasia jotka opiskelevat tähtikuvioita jotta ne osaavat lentää kotiin. Tähtien joukossa näkyy yksi uusi valo, niin kuin hidas tähdenlento, ja se tulee meitä kohti. Mutta minä kyllä tiedän ettei tähdenlentoja ole olemassakaan.

Luptonin trillerin miljöönä on Alaska, joka luo ennen kaikkea etäisyydet sekä upeat ja armottomat olosuhteet tälle selviytymistarinalle. Alaskan talvinen luonto on julma ja villi. Pidän Alaskaan sijoittuvista romaaneista kuten David Vannin Kylmä saari ja Eowyn Iveyn Lumilapsi.  Alaskan talvessa päivät ovat kuin yöt ja kylmyys on läsnä keskellä Alaskan kesyttämätöntä luontoa.  Jännitys on sopivaa, sillä en kaipaa raakoja tarinoita.

Kymmenvuotias, kuuro Ruby matkustaa äitinsä Yasminin kanssa rekan kyydissä Alaskan halki. Ruby on tottunut kuurona hiljaisuuteen. Viittomat ja tviitit ovat Rubyn maailma. He etsivät luontokuvaajana toimivaa Rubyn isää,  ja Yasminin miestä. Matt ei voi olla kuollut. Hänen on pakko olla elossa. Hänet on nähty viimeksi pienessä inuiittikylässä. Kylän uskotaan tuhoutuneen tulipalossa, mutta toivo isän löytymisestä ei ole sammunut.

Myrsky on ohi! Täällä ei ole enää kylmä! Lumihirviö on sulanut kojelaudalle ja minä kaadan äidille kuplivaa samppanjaa ja vedän paukkukarkkeja ja tunnen olevani ihan kihelmöivästi elossa, niin kuin joka ikinen soluni olisi hereillä ja riemuissaan ja heittelisi sähikäisiä ulos lumeen.

Yasminin ja Rubyn matkatessa hitaasti jäisillä teillä lumimyrskyn yltyessä matkanteko saa uusia piirteitä, kun rekan taustapeiliin piirtyy yhtäkkiä tuntemattoman auton etuvalot. Joku seuraa heitä pimeydessä. Kyse ei ole vain isän ja miehen etsimisestä, vaan myös äidin ja tyttären välisestä suhteesta. Rakkaus, luottamus ja pelkojen voittaminen ovat osa tarinaa. Tarinaa ei voi avata enempää pilaamatta toisen lukukokemusta.

Tuhansien mailien säteellä tämän paikan ympärillä lumivalkoinen muinainen tundra ja sen hauras ekosysteemi olivat edelleen koskemattomia. Mutta tässä kohtaa maata oli haavoitettu, ja tuloksena olivat nämä kraaterit. Mattin alapuolella hydrauliset putket menivät kahden mailin syvyyteen, levittivät sinne suoniaan ja rikkoivat maaperää.

Suositun englantilaisen kirjailijan, Rosamund Luptonin, jännitysromaani on hyytävän koukuttava, joka ottaa lukijan valtaansa älyllä, ei raakuudella.  Hiljaisuuteen hävinneet on hyinen trilleri, jossa luontosuhteella on voimakas vaikutus.

Yasmin yritti muistella, missä hän oli aikaisemmin törmännyt tuon yrityksen nimeen. Se oli rekkojen levähdyspaikalla jossa Adeeb oli sairastunut; pysäköintialueella oli ollut kolme Am-Fuelsin rekkaa elementtitalot lavallaan. Kaikki niistä olivat olleet matkalla takaisin Fairbanksiin, häipymässä paikalta. Ja Fairbanksissa, ennen kuin he olivat edes lähteneet matkaan, heidän oli pitänyt odottaa vuoroaan kääntyä varikon pihalta tielle, koska vastaan oli ajanut monta Am-Fuelsin rekkaa.

 

Anthony Doerr: Davidin uni

Anthony Doerr: Davidin uni
Alkuteos:  About Grace (2004)
Suomentaja: Hanna Tarkka
WSOY 2016. Kustantajalta. Kiitoksin

Luin viime vuonna Anthony Doerrin Pulitzer-palkitun teoksen Kaikki se valo jota emme näe.  Pidin kirjasta paljon, mutta en ihastunut täysillä. Siitä huolimatta se on erinomainen lukuromaani. Davidin uni on hyvin erilainen, sillä se  kertoo alaskalaisesta hydrologista, joka pakenee kohtaloaan pelastaakseen perheensä.

David Winkler ei ole mies minun makuuni, sillä minun kammoamia elementtejä ovat lumi, jää, lumikiteet, joita tuo mies rakastaa. En pidä talvesta. Minun puolestani valkoinen mönjä saisi olla saapumatta. Mutta olen biologi, joten ymmärrän Davidia, olen opiskellut hydrologian kursseja, sietänyt talvibiologiaa Oulangan biologisella tutkimusasemalla ja päntännyt veden kiertokulkua. Doerr käyttää maagista realismia tavalla, joka lumoaa minut. Hän käyttää sitä taitavasti. Hieman eri tavalla kuin Murakami, sillä Doerr tuo mieleeni ennemmin Alice Hoffmanin taidokkaan Punaisen puutarhan.

Äiti, jääkuningatar. Äidin tavaroista oli jäljellä vain kirja: W. A. Bentleyn Jääkiteet. Siinä oli tuhansia huolella tehtyjä mikrokuvia lumihiutaleista, ja jokainen kuva oli jäljennetty kahdentoista neliösentin ruudulle, valkoiset kiteet järjestetty mustalle kentälle ruudukoksi, neljän ja kolmen riveihin, kaksitoista joka sivulla. Kirja oli kangassidoksinen vuoden 1931 ensipainos, jonka äidin isoisä oli löytänyt kirpputorilta. Äiti selasi sen lehtiä varovasti, lähes palvovasti, ja pyysi silloin tällöin Davidin luokseen valitsemaan suosikkinsa.

Tarinan alkaessa 59-vuotias David on lentokoneessa, mutta ei aloiteta siitä, vaan palataan kaikkeen siihen, mitä tapahtui kauan sitten.

 David on erilainen kuin useimmat meistä. Hän näkee välähdyksiä tulevasta. Jotkut niistä ovat pieniä ja arkisia asioita, joita kuka tahansa haluaisi tietää, kuten lentokoneessa matkatavaralokeron aukeaminen. Hyvin harva haluaisi tietää tulevia, ikäviä tapahtumia, koska niihin puuttuminen ei ole kenellekään hyväksi. Etiäisten kanssa on oltava varovainen.  

David peri suomalaissyntyisen äitinsä rakkauden lumeen ja lumikiteisiin. Alaskan  Anchoragessa David tapaa unelmiensa naisen ja he saavat ihastuttavan Grace-tyttären. Sitten eräänä yönä David näkee unen, jossa yrittää pelastaa tyttärensä hyökyaallon alta. David tekee vaikean päätöksen, jonka myötä hän hylkää Sandy-vaimonsa ja lapsensa paeten kauas pois, aina Karibianmeren saarelle asti. Hän toivoo, että pakeneminen estää enneunen toteutumisen. Vuodet kuluvat. Vuosia kertyy kaksikymmentäviisi ja lukematon määrä kirjoitettuja kirjeitä. Eräänä päivänä hän on valmis kohtaamaan menneen tai menneisyyden hippuset, jotka ovat ehkä olemassa. Yhden hippusen hän kohtaa Chevronin huoltoasemalla 46. avenuen ja Lake Otisin kulmassa.  

Winkler jäi Grenadiineille kahdeksikymmeneksiviideksi vuodeksi. Neljännesvuosisadaksi, kolmasosaksi ihmiselämää. Vuodet kulkivat ohi niin kuin pilvet, kiiltävinä, utuisina, tiivistyen, liukuen jonkin aikaa eteenpäin, sitten taas haihtuen kuin aaveet. Hän korjasi vuotavia putkia, istutti puita ja siivosi lasilattian alapinnasta korallintähteitä magneettityökalulla.

Davidin uni kertoo anteeksiantamisesta ja  elämän merkityksellisistä palasista. Mennyttä ei voi elää uudelleen. David ratkaisu on mysteeri. Miksi aikaa kertyi noin paljon? Hän lähtee kohti mennyttä ilman minkäänlaisia vakuuksia. Tavoittaako hän enää ketään? Lähtenyt voi palata. Jotakin voi rakentaa uudelleen läsnäolollaan. Naaliyah on sukulaissieluni.

Muistoissa, tarinoissa, loppujen lopuksi, voimme tehdä elämästämme juuri sellaisen kuin meille on tarpeen. Joutua yllätetyksi, kerta kaikkiaan ja täydellisesti yllätetyksi  siinä, minkälaiseksi elämä muodostuu – siinä oli todellinen lahja, kuten Winkler oli alkanut tajuta.

Doerrin vuolas kerronta hieman harmittaa, sillä tykkäisin tiiviimmästä ilmaisusta, mutta tämä Doerrin esikoisteos on enemmän minuun makuuni kuin Kaikki se valo jota emme näe. Sota vastaan Alaskan villi luonto, niin kumpaa minä luen mieluummin – jälkimmäistä lumiallergiastani huolimatta. Doerrin kieli on kaunista ja tarinan symboliikka kiehtovaa. Davidin uni on kirjailijan esikoisteos, joka ilmestyi kymmenen vuotta sitten, mutta pidän kustantajan ratkaisusta suomentaa tämäkin. Davidin uni oli eriomainen lukuelämys.

Blogeissa toisaalla: Arja ja Kirjakaapin kummitus

Eowyn Ivey Lumilapsi

Eowyn Ivey on alaskalainen kirjailija ja toimittaja. Hänen etunimensä on peräisin Taru sormusten herran henkilöhahmoista. Lumilapsi (The snow child 2012) on hänen esikoisteoksensa ja se on käännetty yli 20 kielelle. Kirjan on suomentanut Marja Helanen. Kirjan kansi on kaunis ja lumoava. Ja silti tuo kansi viittaa lumeen ja talveen, joita inhoan kaikissa muodoissa. Kannen puut mieltää niin rakastetuiksi meikäläisiksi koivuiksi, mutta niiden sileät rungot muistuttavat vieläkin enemmän pohjoisamerikkalaisia lajeja esim. paperikoivua.

Lumilapsen ajankuvana on vuosi 1920. Vanheneva pariskunta Jack ja Malbel ovat lunastaneet Alaskasta tilan ryhtyäkseen siellä uudisraivaajiksi. Mabel suree edelleen kymmenen vuotta sitten kuollutta lasta, eivätkä he ole saaneet uusia. Surutyö on tekemättä, musertava suru on liian luhistava. Alaskan erämaa tarjoaa suojan erakoitumiseen, lasten temmeltävien askelten näkemiseen tai riemun kiljahdusten kuulemiseen.

Jack ja Malbel asuvat mailien päässä lähimmistä naapureista keskellä kesytöntä erämaata. On syksy, ankara talvi on alkamassa, mutta pariskunta on vasta raivaamassa peltoja ja tila ei vielä tuota mitään. Rahat ovat loppu ja pian ruokakin. Mabel ja Jack käyvät läpi toisistaan etääntymistä, asioita joista on vaiettu. Eräänä syyspäivänä Mabel lähtee läheiselle Wolverenijoelle hukuttautuakseen joen peilikirkkaalla syysjäällä.

Mabel astui edellistalveen sokeana. Nyt hän tiesi. Joulukuuhun mennessä aurinko nousisi vähän ennen puoltapäivää ja kiertäisi vuorenhuippuja pari hämäräntuntia. Mabel häilyisi unen ja valveen rajamailla tuolissaan kamiinan ääressä. Hän ei tarttuisi yhteenkään lempikirjoistaan, sivut eivät heräisi eloon. Hän ei piirtäisi; mitä hän voisi vangita luonnonlehtiöönsä? Sameat taivaat, varjoisat kolkat. Olisi aina vain vaikeampaa nousta sängystä. Hän kompuroisi kuin unissakävelijä, kaapisi kokoon ateriat ja ripustaisi pyykin ympäri mökkiä. Jack yrittäisi parhaansa mukaan pitää elikot hengissä.

Yllättäen jää kuitenkin kestää ja tästä alkaa uusi elämä. Vierailtuaan kiitospäivänä lähimmillä naapureilla Bensoneilla, Jackia kehotetaan ampumaan hirvi talviravinnoksi. Jack ei ole metsästäjä, eikä tunnu onnistuvan.

Jack oli itkenyt aikuiselämässään vain muutaman kerran – kun äiti kuoli ja kun hän ja Mabel menettivät pienen vauvansa. Hän ei antautuisi nyt itkemään. Hän vei jalkaansa toisen eteen ja kulki eteenpäin mitään näkemättä tai tuntematta.

Seuraavana iltana alkaa sataa märkää lunta sakeana. Mabel menee ulos ja Jackin saapuessa pellonraivaukselta, heittää tätä lumipallolla. He innostuvat kisaamaan lumisotaa pikkulasten tavoin. Lopulta Mabel haluaa rakentaa lumitytön. Se tehdään viimeisen päälle, kasvonpiirteet veistetään täydellisiksi, tukka pujotellaan heinäkorsista, huulet punataan villikarpalomehulla ja vielä lapaset ja kaulaliina.

Aamulla lumityttö on kadonnut, sillä vain pienet jäljet johtavat metsään. Metsässä alkaa vilahdella pieni, arka tyttö ketun kanssa. Vähitellen hän kesyyntyy niin paljon, että uskaltaa sanoa nimensä: Faina. Toivottomalla metsästysreissullaan Jack törmää tyttöön ja tämä johdattaa Jackin suunnattoman suuren uroshirven luo, josta koko talven ravinto on turvattu.

Faina elää yksin keskellä villiä luontoa ja metsästää rinnallaan punainen kettu. Kun Jack ja Mabel oppivat ymmärtämään Fainaa, joka putkahtaa pariskunnan elämään kuin suoraan sadusta, he alkavat rakastaa tätä kuin omaa lastaan. Faina kuitenkin katoaa keväällä lumen sulaessa palatakseen takaisin ensilumen sataessa.

Mabel muistaa lapsuudestaan venäläisen Lumitytöstä kertovan satukirjan, josta Mabel ymmärtää vain kuvat.

Lumilapsessa liikutaan toden ja epätoden rajamailla.  Tarinassa on todellisen kaltainen uudisraivaajapariskunta ja sitten ripaus satua ja maagista realismia. Ivey selittää asioita juuri sen verran vähän, että lukija voi kuvitella tarinan eri tavoin. Lumilapsi on parisuhdekuvaus, se on rakkauskertomus, erityisesti siinä käsitellään suhdetta toiseen ihmiseen. Kirjan luontokuvaukset ovat lumoavia, karuja ja todellisia – uskottavia. Esimerkiksi Mabelin eksyessä lumimyrskyssä Fainaa etsiessään:

Mikään pensas ei kohonnut puun korkuisena, mutta ne eivät myöskään muistuttaneet kotoisia karhunvatukkapensaita. Jotkin oksat olivat hänen reitensä paksuisia, ja monessa riippui kuivia, ruskeita lehtiä. Mabel tarttui yhteen oksanhaaraan, ja kun hän veti kätensä pois, siinä oli terttu pieniä käpyjä. Pensaiden joukossa kasvoi pirunnuijia, jotka olivat tiputtaneet leveät, vihreät lehtensä, mutta eivät piikkejään. Paikka paikoin oksat ja pusikot olivat niin takussa, että hänen rintaansa kuristi paniikki – mitä jos hän ei löytäisi pois täältä.

Tai Jackin etsiessä metsässä Fainaa:

…raitti vei hänet viimein takaisin ylemmäs, toiseen kuusikkoon. Siellä puut olivat korkeampia ja paksumpia, ja tienoo vaikutti hiljaiselta ja varjoisalta. Hän piti katseensa maassa, jottei kompastuisi juuriin, ja huomasi pienten vaaleanpunaisten kukkasten työntyvän sammalten ja pudonneiden kuusenneulasten läpi. Neidonkengiksi Mabel oli niitä kutsunut. Kerran Jack oli poiminut Mabelille pienen kimpun keväisiä metsäkämmeköitä ja saanut moitteet. Ne olivat kuulemma harvinaisia, ja jokainen hänen poimimansa kukka oli tiennyt koko kasvin kuolemaa.

Lumilapsi on ollut Pulizer-ehdokkaana, eikä suotta. Se on fantasiasatua parhaimmillaan. Lumilapsi toi mieleeni viime vuonna lukemani Ali Shaw’n kirjan Tyttö joka muuttui lasiksi. Myös sen tapahtumat sijoittunevat Alaskaan, ja siinä oli mukana mystinen tyttö. Tämä kirja toi mieleeni myös Velma Wallisin kirja Kaksivanhaa naista.  Se on vanha taru, karu ja koskettava, mutta niin todellisen julma kuin elämä pahimmillaan on. En ehkä saa tekstiini mitään uutta, mitä joku toinen ei olisi jo sanonut. Voin kuitenkin sanoa, että kenenkään ei pitäisi ohittaa tätä kirjaa. Olisin rankannut tämän parhaimmaksi kirjakseni vuonna 2013, jos olisin kirjoittanut blogia jo silloin.

Eowyn Ivey Lumilapsi

Bazar 2014. Taskukirjapainos vuonna 2013 ilmestyneestä kovakantisesta painoksesta.
Kustantajalta. Kiitoksin.

Tämä kirja on luettu monissa blogeissa:

Kirjakaapin kummitus

Kirjasähkökäyrä

Lumiomena

David Vann Kylmä saari

Äiti ei ollut totta. Hän oli jokin varhainen uni, toivekuva. Hän oli tietty paikka. Lunta, niin kuin täälläkin, kylmää. Puutalo mäellä, alapuolella joki. Oli pilvinen päivä, vangittu valo jotenkin kirkasti vanhan valkoisen maalin rakennusten seinissä, ja minä tulin koulusta. Olin kymmenvuotias, kävelin yksikseni, kävelin pihalla likaisten lumilaikkujen halki ja nousin kapealle kuistille. En jaksa muistaa mitä silloin ajattelin, en jaksa muistaa millainen olin tai miltä minusta tuntui. Se kaikki on kadonnut, pyyhkiytynyt pois. Avasin ulko-oven ja löysin äidin kattoparteen hirttäytyneenä. Anteeksi, minä sanoin, peräydyin ja suljin oven.

Olin taas ulkona kuistilla.

David Vann (1966) työskentelee professorina Warwickin yliopistossa Englannissa. Alkuteos on  Caribou Island (2011). Kirjan on suomentanut Irmeli Ruuska. Ennakko-odotukseni kirjan suhteen olivat jotain Cormac McCarthyn ja Eowyn Iveyn Lumilapsen suuntaisia. Kirjailija ei sanonut minulle mitään. Oletan tämän olevan ensimmäinen häneltä suomennettu romaani.

Kylmän saaren miljöönä on hyinen ja karu Alaska. Keskiössä on pariskunta, joiden avioliitto on kestänyt kolmekymmentä vuotta. Garyn ja Irenen parisuhde on lopussa, kumpikin tietää sen, mutta välttelee asiaa. Aikuiset lapset ovat läsnä, mutta eivät osaa tulkita näkemäänsä. Mark jää hyvin etäiseksi ja paperiseksi koko elämänsä suhteen. Rhonan ja äidin suhde on hyvä ja välittävä. Rhona haaveilee häistä hammaslääkäri Jimin kanssa.

Aviopari syyttää toinen toistaan elämänsä tärvääntymisestä. Kirjassa on voimakasta vastakkain asettelua: Kenain niemimaa Alaskassa, erämaa ja eristävyys, perhe, Irene ja Gary. Luonto on valtava jättiläinen. joka puristaa nämä ihmiset kasaan. Alaskan villi luonto on läsnä, lukujen alussa on voimakas maisema kuin vinjettinä ohjaamassa lukijaa jylhään tarinaan.

Hyvä kotihan tämä on ollut. Mutta isäsi haluaa jättää minut ja ensimmäinen askel on muutto saareen. Jotta tuntuisi, että hän on yrittänyt.

Äiti, tuo ei pidä paikkaansa. Meillä kaikilla on sääntömme, Rhoda. Ja isälläsi tärkein sääntö on, ettei hän saa näyttää koskaan roistolta.

Äiti, hän rakastaa sinua.

Irene nousi ja halasi tytärtään. Hyvää yötä, Rhoda.

 Irene kertoo tyttärelleen äitinsä tarinan. Hän kertoo myös, että Gary on jättämässä hänet, mutta odottaa sopivaa tilannetta. Hän on ennenkin paennut hankalia tilanteita ja jättänyt väitöskirjan kesken. Päänsäryn repimä Irene on kivusta sekaisin ja lopussa. Gary haluaa toteuttaa pitkäaikaisen unelmansa syrjäiselle saarelle rakennettavasta mökistä ja Irene on valmis hulluuteen. Kenenkään suhde ei voi hyvin. 

Heidän oma talonsa ja heidän poikansa Markin talo olivat Skilakin rannalla ainoat rakennukset, nekin piilossa puiden suojassa, niin että järvi näytti yhä esihistorialliselta, kesyttömältä. Mutta eihän rannalla asuminen vielä riittänyt. Nyt he muuttaisivat maista Caribou Islandille.

 

Kylmän saari on karu kirja ihmissuhteista ja väsyneistä unelmista. En voi sanoa, että pitäisin lopusta. Vannin aihe on iänikuinen parsisuhdedraama, mutta hän uudistaa sen mielenkiintoiseksi. Tarina tarvitsee loppunsa, yksi loppu olisi voinut olla avoin, toinen luonnon sanelema, mutta Vann on valinnut ihmisten itsensä muokkaaman lopun tai sitten hän ei ole valinnut mitään…. Vann kirjoittaa hyvin ja voisin lukea enemmänkin, mutta edellyttäisin uusiutumista, sillä en halua rypeä kurjuudesta toiseen.  

Olen kirjoittanut tekstini näin tähän asti, mutta surffasin netissä ja löysin yllättävää tietoa, jota en voi tarkistaa. Ja tässä vaiheessa huomaan joutuneeni varsinaiseen verkkoon. Tämä ei sittenkään ole niin yksinkertainen kirja. Tämä ei oikeastaan edes aukea tällä lukemisella, itse asiassa ei edes tämän kirjan avulla. Pelkoni ei ole aivan aiheeton tuon toiston suhteen, sillä Vannin palkittu esikoisteos on novellikokoelma tai paremminkin muutaman tarinan kokoelma Legend of Suicide. Minulla ei ole tuota kirjaa.  Netistä löytyy tietoa, että Vannin isä on tehnyt itsemurhan. Tässä Kylmässä saaressa Irene on kymmenvuotias, kun äiti tekee itsemurhan ja Vann itse lienee ollut 13-vuotias. Kirjan takakansi kertoo sukupolvelta toiselle kertautuvista kohtaloista ja tuo taitaa olla enemmän kuin totta. Eli edellä sanomani uusitutuminen on myös jatkon edellytys.  En niin kamalasti ihastunut kirjaan lukiessani, mutta lisääntyneen tiedon valossa arvioin tätä eri tavalla. Tulin uteliaaksi tuon aiemman teoksen suhteen.  Kannesta en pitänyt lainkaan, sillä Alaskan havumetsät olisivat tarjonneet enemmän.

David Vann Kylmä saari

WSOY 2014. Kustantajalta. Arvostelukappale. Kiitoksin.

Kirja on luettu mm. blogeissa:

Lukuisa

P. S. Rakastan kirjoja