Minna Lindgren Ehtoolehdon tuho

Poista. Välittömästi. Pilaantunut. Maitoa. Puoli. Litraa. Viimeinen. Käyttöpäivä. Tänään."

Siirin jääkaappi oli nuori nainen, melko reipas mutta pikkuisen täynnä omaa erinomaisuuttaan. Irma oli ehdottomasti halunnut ääneksi vanhemman miehen, ja se vasta hauskaa olikin, sillä hänen jääkaapillaan oli Yleisradion entisen pääkuuluttajan ääni, heille kaikille hyvin tuttu valuuttakursseista ja merisäästä vuosien takaa. Irma oli välittömästi ryhtynyt kutsumaan jääkaappia suosikkikavaljeerikseen, ja hän oli epätoivoisesti yrittänyt opettaa sen sanomaan "kaakku" eikä "kakku".

Ehtoolehdon tuho on Ehtoolehto -trilogian kolmas osa. Olen viihtynyt Munkkiniemeläisen palvelutason parissa. Olen miettinyt, miksi minuun ei kolahda millään tavoin Kyrön Mielensäpahoittajan ja Lindgrenin kirjojen myötä olen ymmärtänyt oman ajatteluni vajeet. Lindgrenin huumori on sarkastista, osuvaa ja vanhuksia kunnioittavaa. Ehtoolehdon vanhukset ovat iäkkäitä, älykkäitä, monin tavoin huomispäivän vanhuksia. Koulutusyhteiskuntamme alkaa näkyä myös vanhuksissa. Heille viisastelu ei onnistukaan. Heillä on omakin elämä. He voivat rakastua vielä uuteen kumppaniin. He voivat käyttää itse omaisuutensa omaan hyvinvointiin ja palveluihin. Tekstini Ehtolehdon pakolaisista voit lukea täältä.

Lindgren on ottanut on uutena piirteenä dystopian mukaan, sillä evakkoaikansa jälkeen Siiri, Irma, Anna-Liisa ja kumppanit palaavat upouuteen palvelutalo Ehtoolehtoon. Se toimii nyt uudella tulevaisuuden palvelukonseptilla, monitoroidun hoivan pilottiyksikkönä. Hoitajat ovat käyneet tarpeettomiksi. Lattia-anturit hälyttävät kaatuvasta vanhuksesta, älyhousut kertovat hädän laadusta reaaliajassa  ja ruoka saadaan 3D-ruokatulostimesta.  Anna-Liisan kuolema on kaunis Thomas Mannin Taikavuorta lukiessa, mutta onko kenenkään suurin onni kuolla yksin? Eikö valmius kuolemaan pitäisi olla jokaisen vanhuksen oma päätös? Jos haluaakin nähdä vielä kappaleen matkaa suonensisäisten antibioottien tai tahdistimen avulla, jos ihminen on vielä läsnä oleva.

Lindgrenin kuvaus on hyvin uskottavaa. Olin ennen pääsiäistä kaksi yötä ja kolmannesta päivän Porvoon sairaalassa. Tilat olivat uusittu, mutta vanhat ongelmat olivat jäljellä, koska ihmiset eivät muutu, niin tietyt lakiin perusoikeudet jäävät toteutumatta. Jokaiseen huoneeseen oli saatu WC ja vastaanotin. Perinteisiä televisioita ei ollut, vaan monitoimivastaanotin. Ensimmäisenä yönä huonekaveri käytti puhelinta kovaäänisenä eli hän ei tiennyt äänen kulkevan mikrofonista. Television äänensäädön volyyminäppäimen avulla hän  tarjosi ohjelmat koko osastolle. Toisena yönä, seuraavassa huoneessa huonekamuni keskittyi nukkumiseen, koska hän ei tajunnut rakkineesta mitään. Kokeilin sitä itsekin, mutta enhän minä tarvitse mitään, minulla on älypuhelin, läppäri ja kuulokkeet musiikille.  Havaitsin kuitenkin laitteen monimutkaiseksi ja en usko sen tuovan huonokuntoiselle pienintäkään iloa. Eli Lindgrenin tarina on totta jo nyt.

Ehtoolehdon tuhossa ilmapiiri oli erilainen kuin edellisissä. En aio kirjoittaa tiettyjä asioita selkokielellä. Mutta voinhan minä kysyä, mistä tämä Jerry on tehty? Tahattomasti vai tahallisesti? Vai onko se vain minun outo huumorintajuni joka hersyi kukkimaan?  Ehtoolehdon pakolaisissa eli edellisessä osassa oli erittäin osuvaa huumoria kotihoidon Jeminan ja Emilia raskauden kustannuksella, joista jälkimmäinen ei edes ymmärtänyt tilaansa.

Ehtoolehdon  vapaaehtoistyöntekijät eli uskonnontarjoajat ovat hieman outo elementti, sillä  automaattinen tietojenkäsittely ja automatisaatio olisivat riittäneet pelkästäänkin.  Vapaaehtoistyöntekijät pitävät sairaanhoidon asemesta huolta sielujen tämän- ja tuonpuoleisesta hyvinvoinnista.  Anna-Liisa on huolissaan raha-asioistaan ja perinnöstä, hoidokkeja menehtyy robottien käsittelyyn, homopareilla ei voi olla yhteistä vanhuutta, joten Siirin ja Irman on aika ryhtyä jälleen toimeen. Ovatko Ehtoolehdon päivät luetut?

Olen tuonut esiin aiempien osien yhteydessä sen, että Neil Hardwick ohjaa ja käsikirjoittaa Helsinkiläiseen palvelutaloon sijoittuvan tarinan elokuvaversion, joka perustuu Minna Lindgrenin kirjaan. Odotan siltä paljon. Kuitenkin sanon myös sen, että ikä ei ole oleellinen asia Lindgrenin kirjoissa ja niiden ymmärtämisessä, mutta ne helpottavat lukijan omaksumista. Yhteiskunnassamme elää paljon kaksi-kolmekymppisiä  nuoria ihmisiä vaikeiden etenevien sairauksien kanssa, lukeneita sivistyneitä ihmisiä, joille kuntoutuslaitokset, kotihoidot ja epämääräiset avustajat ilman koulutusta tekevät elämästä onnelan tai helvetin – valitettavasti aivan hyväksytysti.   Heidän kykyään äitinä tai puolisona kyseenalaistetaan päivittäin. Omaishoitajia, jotka hoitavat työn ohessa puolisonsa, pidetään pilkan kohteena muutaman sadan euron korvauksella.

Ehtoolehdon tuho on erinomainen kuvaus tämän päivän yhteiskunnasta. Tämä kuvaus sopii muihinkin erityisryhmiin kuin vanhuksiin. Erityisesti tämä tuo esiin sen, että myös vanhukset muuttuvat tietoyhteiskunnassa ja sen myötä myös heidän tarpeensa. Lindgrenin yhteiskuntasatiiri on purevaa hyvinvointiyhteiskuntaa kohtaan. Geroteknologia nähdään yksityisen puolen kukoistavaksi bisnekseksi, kun julkinen puoli ei kykene hoitamaan vanhuksiaan, ikäihmisiään, hyväkuntoisia vanhuksiaan, senioreitaan.  Yhteisöllinen hoiva maistuu yhtä hirveälle kuin hoiva- ja terveysteknologia sekä tahtotila. Robotin kädenpuristus ei korvaa toisen ihmisen kättä.

Minna Lindgren Ehtoolehdon tuho

Teos 2015. Arvostelukappale. Kiitoksin

Kirjan ovat lukeneet mm. Krista ja Kirjavuori

Minna Lindgren Ehtoolehdon pakolaiset

Minna Lindgren (s. 1963) on kirjailija ja toimittaja. Lindgrenin vuonna 2013 ilmestynyt romaani Kuolema Ehtoolehdossa (Teos) sai innostuneen vastaanoton. Aikaisemmin hän on julkaissut teokset Sivistyksen turha painolasti, Leif Segerstam NYT, Musiikki on vakava asia ja Orkesterin koskettimilta pianon palkeille. Yellow Film & TV Oy on ostanut oikeudet Minna Lindgrenin romaaniin Kuolema ehtoolehdossa. Helsinkiläiseen palvelutaloon sijoittuvan tarinan elokuvaversion käsikirjoittaa ja ohjaa Neil Hardwick.

Ehtoolehdon pakolaiset on satiirinen ja ilkamoiva ilottelu. Pidin enemmän tästä trilogian kakkososasta. Lindgren ei tarvitse dekkarigenren aineksia ehtoolehtoon. Kuolema kutsuu kyllä tanssiinsa aikanaan. Ilkamointi ei tapahdu tässä vanhusten kustannuksella, vaan ensimmäisen kerran nähdään, mistä huomispäivän vanhukset on tehty. Lapsenlapset eivät käy velvollisuuskäynneillä naureskelemassa tai lapset kärsi tunnontuskia vierailuvelvoitteesta. Ehei, tässä estradilla toimijoina ovat ikäihmiset, jotka elävät elämäänsä.

Ehtoolehdon asukkaiden on lähdettävä evakkoon, sillä palvelutalo on laitettu remonttiin, paketoitu muoviin, saarrettu rakennustelinein, uhrattu hirveään meluun, katkottu vesistä, rajattu tiloista ja omaisuus pakattu muuttolaatikoihin. Döden, döden, döden ja Kukko kiekuu kajahtelevat jälleen käytävillä. Siirin ja Irman kahvihetken keskeyttää kylpyhuoneesta kajahteleva: Saatana, saatanan paska. Remonttimies tekee naapurusten välille oikotien. "Hyvää huomenta, minä olen Siiri Kettunen", hän sanoi ja ojensi kätensä. "Anteeksi, että minä olen kylpytakissa, mutta en osannut odottaa teidän tulevan tänne tällä tavalla." Virolaiset ja puolalaiset, suomeksi kiroilevat työmiehet aloittavat putkiremonttipiikkauksen hävyttömän aikaisin muutaman tunnin etuajassa asukkaiden aamusta. Joka paikassa on pölyä, tavaraa katoaa, seiniä särkyy, joten asukkailta alkaa mennä hermot. Tablettitietokoneeltaan Irma kaivaa tietoa remontista ja remontoijasta.


Filippiiniläinen jalkahoitaja Elelibeth Bandong ja espanjalainen yöhoitaja yrittävät rauhoitella asukkaita, mutta he eivät ymmärrä vanhan miehen sanavarastoa. Vanha kumarainen mies hätäilee, että onko Neuvostoliitto hyökännyt Helsinkiin? Hän puhuu hädissään asemasodasta ja pommisuojasta.

Toiminnanjohtaja Sinikka Sundström yrittää rauhoittaa asukkaita remontista vastaavan kanssa. Projektipäällikkö aloittaa tutun kuuloisesti Ja jep. Huomenta, jengi! Sinikka tuossa sanoi seikkailu, ja seikkailu onkin hyvä sana. Hän jatkaa seikkailun esittelyä fläppi-taulun avulla. Sundström valistaa, että asukkaat eivät kuole janoon, että käytävien muoviset vesisäiliöt täytetään niin usein kuin tarve vaatii. Anna-Liisa huomaa ja keskeyttää aina kuullessaan virheen. Hän on eläkkeelle jäänyt opettaja, mutta hän ei ole jäänyt eläkkeelle suomenkielestä, hän on yhä se sama Anna-Liisa, filosofian maisteri, äidinkielen opettaja, koulutettu vanhus. Miisa Sievänen kulkee ohi ja toteaa, että turha tästä on alkaa huolestumaan. Alkaa huolestumaan huutaa Anna-Liisa hänelle harvinaisesti. Koko elämäni minä olen kitkenyt vääriä infinitiivimuotoja pois nuorison kielestä ja tässä on tulos.


Tapahtumapaikkana on Helsinki, Hakaniemi, Hakaniemen halli sekä Ehtoolehto. Siiri kulkee raitiovaunuilla, hän rakastaa muistojaan, kuinka asui osoitteessa Runeberginkatu 56. Helsingin katujen nimet vilahtelevat kirjassa tiuhaan rakentaen muistoja. Eli jotain jää lukijalta hiipumaan, jos kartat ja kantakulmat eivät avaudu. Anna-Liisa ja suurlähettiläs tuntevat arvonsa yhä ja rakkautensa.

Hän oli nähnyt palvelutalon nuorten rakastavaisten, Anna-Liisan ja suurlähettilään, astuvan ulos hissistä. Suurlähettiläs oli pukeutunut siistiin arkiasuunsa, suoriin harmaisiin housuihin ja ruskeaan tupakkatakkiin, ja jalassa hänellä oli hyvin plankatut ruskeat nahkakengät. Hän talutti Anna-Liisaa käsipuolesta niin kuin herrasmiehen kuuluikin.

Yksi kirjan koskettavimpia kohtia on, kun Siiri ja Anna-Liisa istuvat Laajalahdentien ranskalaisessa ravintolassa keskustelemassa. Tähän kohtaukseen on pakko pysähtyä ajattelemaan.

"Minun on niin ikävä Hercule Poirot'ta", huokaisi Siiri.
"Ainahan sinä voit lukea Agatha Christien dekkareita", Anna-Liisa huomautti.
"Voi, ei se ole ollenkaan sama asia. Nehän ovat aika lapsellisia kirjoja, mutta kun televisiosta näytetään ihania 30-luvun autoja ja vaatteita ja taloja - se on ihanaa."

Suurlähettiläs kertoo liiketoimistaan ja nostaa esiin omistamansa asunnot kantakaupungissa, joista joku voisi vapautua. Että he voisivat lähteä kommuuniin Hakaniemen asuntoon. Ehtoolehdon Siiri, Irma, Anna-Liisa ja suurlähettiläs Onni Rinta-Paakku ja Margit päätyvät kimppakämppä ratkaisuun eksoottisessa Hakaniemessä. Omin voimin nämä arjen sankarit päättävät selvitä arjesta. Tässä tulee esiin hyvin vanhuuden voimavarat, kuinka yksilö löytää tiukan paikan tullen toimintakykyä, valmiutta ennen tehtyihin asioihin, hän pystyy palauttamaan entistä elämäänsä. Kommuunissa ruoka ei tule valmiina pöytään, tarveaineet eivät ilmaannu tyhjästä. Edes ruokaohjeet eivät ole mielessä, mutta onhan Irman Ipad. Hakaniemen seutukin on muuttunut ja kansainvälistynyt. Siiri ja Irman maailma laajenee ja ihmeellistyy. Psykologiassa puhutaan kunkin ikäkauden kehitystehtävistä. Jo edellä esitetty voimaantuminen on sitä. Myös Anna-Liisan ja suurlähettilään suhde on tähän luokiteltavissa eli ihmiset voivat löytää toisensa vanhoinakin. Arjessa Margit käy Einon luona Oravan Pesässä, jossa puoliso tekee kuolemaa, toisessa hetkessä hän rientää huovutuskurssilta kirjallisuuspiiriin. Kommuunissa kotihoito rientää apuun ja kotihoito näyttäytyy varsin tunnistettavana ja toimeliaana.

Jemina Koutamo-Navaglotu saapuu esittäytyen olevansa läntisen Helsingin kotihoidosta vastaava kotihoito-ohjaaja, määräaikainen ja osa-aikainen vuorotteluvapaasijainen, päivää. Hän määrittelee kaikkeen vastaukset periaatteelle Kiitos ei, Kiitos ei, Ei ja en. Hän toimii aivottoman robotin tavoin, joka ei kykene muokkaamaan liturgiaansa millään tavoin tilanteisiin ja kuhunkin asiakkaaseen soveltuvaksi.

Sitten kohtaamme pirteän Emilian.

"Emilia heippa, Helsingin läntisen piirin kotihoidosta. Sori, oon myöhässä, mulla ei ole ajokorttia. En osannut tulla tänne, kun en ole ennen käynyt Hakaniemessä ja tulin julkisilla. Meidän osastonhoitaja sanoi, että Hakaniemestä ei saa parkkipaikkoja ja tämän kuun parkkirahatkin on jo käytetty loppuun. Eikä mulla tosiaan ole ajokorttia."
"No, mutta ...nythän sinä kuitenkin olet perillä. Haluatko vähän juotavaa, ulkona taitaa olla kuuma."

Emilia romahti hikisenä sohvalle ja joi kun pieni lapsi minuuttiaikataulun uuvuttamana. Siirille valkenee paljonkin tytön puheista. Roolit kääntyvät pian päälaeilleen. Elämänkokemuksen avulla Siiri huomaa, että tytön asiat eivät ole kunnossa. Hän piipahtaakin läheiseen apteekkiin ostoksille ja joutuu selvittämään, että ei itselleen moista testiä tarvitse. Siinä kun toimelias Siiri saa positiivisen testituloksen tyttöparalle, niin Anna-Liisa lähinnä tukehtuu Emilian kielenkäyttöön.


Nautin suunnattomasti kirjan lukemisesta ja hymyilin tahallisesti tietyissä kohdissa. Tämä olisi oiva opaskirja kotihoitojen ohjenuoraksi. Asiakas voi olla monin verroin koulutetumpi. Tämä kirja on niin nuoren kuin vanhan luettava, sillä enemmin tai myöhemmin kirjan asiat voivat tulla eteen omalla kohdalla tai omassa perheyhteisössä. Kukaan meistä ei tiedä omaa kohtaloaan tai elinkaarensa pituutta, sillä nurkan takana voi odottaa yllätys. Viime elokuussa kävin katsomassa kolmekymppistä ystävääni. En ollut ikinä nähnyt niin montaa sen ikäistä syömässä, syötettävänä ja autettavana. Se olisi voinut olla työpaikan ruokala, mutta illuusion särö syntyi avun tarpeesta ja liikkumisen apuvälineistä. Pitkälle koulutettuja, nuoria aikuisia, joiden pitäisi luoda juuri kiihkeintä työuraa. Viisikymppisiä joukossa oli muutama. Hieman päälle kaksikymppinen nuori, kaunis nainen kehui olevansa kurssilla kahdeksatta kertaa ja silmät loisti kirkkaina fosforinvihreässä Sopurissa. Ehtoolehdon ikätolppa voi olla heille haaste etenevässä sairaudessa. Sairaudelle julkiset kasvot antanut laulajatar oli muovannut oman käsitykseni liian ruusuiseksi. Itse asiassa Ehtoolehdon hahmot ovat varsin onnekkaita ja saaneet hyvät kortit käteensä.


Ehtoolehdon pakolaiset on erinomainen kirja ja päivittää ikäihmisen kasvot tähän päivään. Aivan varmasti katson aikanaan myös Neil Hardwickin elokuvan. Lindgrenin satiiri puree. Tämä on erinomainen ja elämäniloinen kirja.

Minna Lindgren Ehtoolehdon pakolaiset
Teos 2014. Arvostelukappale