Salla Simukka Musta kuin eebenpuu

Olipa kerran tyttö, jolla oli varjo.

Salla Simukan Musta kuin eebenpuu on trilogian päätösjakso. Olipa kerran aloitukset sopivat satuun ja satuun viittaavat nimetkin, joiden pohja on Grimmin veljesten sadussa. Simukka on kuin kotonaan lainatessaan populaarikulttuurin lainauksia eli näiden laulujen sanat ovat etenkin nuoremman lukijakunnan arkea. Toisaalta Simukka sirottelee myös helmiä, kuten Södergranin runon, joka on ruotsiksi ja suomeksi. Simukan Tampere on tuttu, hän kuljettaa lukijaa kartalla Metson kirjastosta Särkänniemeen. Yhtälailla Simukka saa lukijan mielen huojentumaan, että ei ole joulu tulossa, vaan odottelemme kevättä, joten Last Christmas ei piinaa meitä Mansen Stockalla.

Lumikki on palannut Prahasta Tampereelle. Ilmaisutaidon lukiossa tehdään  jouluksi modernia Lumikki-satua ja näytelmän pääosaan on valittu Lumikki Andersson. Lumikki seurustelee mukavan pojan kanssa, joka esittää näytelmässä metsästäjää.  Ensi-illan lähestyessä Lumikki alkaa saada viestejä salaiselta ihailijalta. Viestien lähettäjä tuntuu tuntevan Lumikin menneisyyden Lumikkia paremmin. Ihailija uhkaa muuttaa ensi-illan verilöylyksi, ellei Lumikki suostu hänen vaatimuksiinsa. Selvittäessään salaisen ihailijan henkilöllisyyttä Lumikin on pakko kohdata myös oman henkilöhistoriansa mustimmat salaisuudet.

Olipa kerran avain, joka oli piilossa.

Saduissa kuten oikeassakin elämässä kaikki piilotettu haluaa lopulta tulla löydetyksi.

Avain odotti, että siihen koskettaisiin taas ja kirstu avattaisiin. Avain oli odottanut kärsivällisesti, paikoillaan, mykkänä.

Pian olisi aika.

Pidin aloitusjaksosta Punainen kuin veri, mutta seuraavaan osaan eli Valkoinen kuin lumi olisin toivonut enemmän Prahan kaupunkia ja uskonlahko-teemaa pidin kulahtaneena, mutta kolmannesta osasta  pidin taas. Simukan kirjat on suunnattu nuorille, mutta kyllä ne lukee vanhempikin. Trilogia on helppolukuinen ja viihteellinen. Olin huojentunut, että vampyyreja ja ihmissusia ei kiilu mukana. Tässä osassa oli palattu jälleen sadun maailmaan. Lumikin vahvuus on syntynyt kokemuksista, hän on rakentanut roolinsa pärjätäkseen. Sankarin roolin takana on koulukiusatun rooli eli hän antaa kasvot kiusatulle. Hän paljastaa, kuinka kokemus ei unohdu, vaan elää varjon tavoin mukana, vaikka siitä vapautuu. Sadun hohteeseen ja kepeään tyyliin nivotaan raadollisia asioita, kuten koulukiusaaminen, perhetragedia ja luottamuksen merkitys ihmissuhteissa. Lumikin perheessä pahat asiat on piilotettu kunkin omiin syövereihin, menneisyyden solmuja ei käsitellä

eli jopa perheenjäsen voidaan unohtaa, hukata ja kieltää.

 Hän oli yhtä monikerroksinen ja moneen suuntaan haarautuva kuin vuosituhansia vanhat sadut. Jotka olivat alkaneet jo paljon ennen sanoja ”olipa kerran” ja jatkuivat pitkään sanojen ”ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka” jälkeen. Sillä mitään ei oikeasti ollut vain kerran. Kaikki tarinat olivat monta kertaa, muotoaan muuttaen. Eivätkä ketkään eläneet onnellisina elämänsä loppuun saakka. Tai onnettomina. Kaikki elivät onnellisina ja onnettomina, eri hetkinä kumpiakin ja toisinaan molempia yhtä aikaa.

Ihana kirja, jonka seurassa viihdyin.


Salla Simukka Musta kuin eebenpuu
Tammi 2014. Arvostelukappale

Salla Simukka Punainen kuin veri

 Tartuin kirjaan pienin varauksin. Varaus syntyi siitä, että kirja kertoo lukiolaistytöstä. Kyseessä on dekkaritrilogian avaus, nuorten trilleri,  mutta kyllä sen lukee vanhempikin. Olihan se kiva sukeltaa lukiolaisen maailmaan. Kirja on helppolukuinen, konstailematon dekkari. Kirjassa on visuaalista niin nimissä kuin muotoilussa. Koska kirjan nimi on Punainen kuin veri, niin sivujen reunat ovat punaiset. Toinen osa eli Valkea kuin lumi  sijoittuu Prahaan ja odotan sen lukemista, koska kaupunki on tuttu.  Musta kuin eebenpuu ilmestyy keväällä 2014

Päähenkilönä seikkailee 17-vuotias Lumikki Andersson. Miljöönä on Tampere ja vuodenaikana talvi, joten luin kirjan oikeaan aikaan. Luminen ja kylmä viima seuranani on mitä sopivin näyttämö tähän kirjaan.

Tarina lähtee etenemään, kun pimiöön on ripustettu kuivumaan pestyjä viidensadan euron seteleitä. Ilmassa leijuu vanhan veren haju. Lumikki Anderssonin periaatteena on olla sotkeutumatta asioihin, jotka eivät hänelle kuulu, mutta seteleiden löytäminen johdattaa hänet keskelle kansainvälistä huumebisnestä. Alati kiihtyvä tapahtumien pyörre heittää Lumikin hengenvaarallisiin tilanteisiin, pakenemaan kylmäverisiä rikollisia ja lopulta salaisiin Jääkarhun juhliin.

En koe huumebisnestä kovin kiinnostavaksi, mutta lukioaika ei ole muuttunut omistani. Kyllä tuo ongelma oli omanakin lukioaikana voimissaan, kuka sen sitten myönsikin ja näkikin. Simukka pitää lukijan otteessaan. Kirjan salamyhkäinen ilmapiiri, Lumikin takaumat menneeseen viestivät lukijalle, että päähenkilön  menneisyys on opettanut ja kasvattanut häntä. Lumikki on erakkomainen selviytyjä, joka ajautuu tapahtumien keskiöön tahtomattaan. Dekkarigenressä kirja on minulle liian toiminnallinen.

Kaipaan Anna Janssonin Gotlantia, kansanuskoa, luontoa ja ajatuksia. Tässä kirjassa  tietynlainen lapsellisuus häiritsi ja ruokki lähinnä ajanvietettä.

Salla Simukka Punainen kuin veri

Tammi 2013  Kirjasto