sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Svetlana Aleksijevitš Tšernobylista nousee rukous





Svetlana Aleksijevitš (1948 ) on Minskissä asuva valkovenäläinen kirjailija. Kirjallisuuden Nobelin hän sai tänä syksynä vuonna 2015. Kukaan ei voi nimittää häntä yllätysvoittajaksi, sillä hänen nimensä oli etukäteisveikkauksissa kärjessä. Hänen palkitsemiseen voidaan liittää argumentteja niin puolesta kuin vastaan, esimerkiksi sen suhteen, että oliko maailmantilanne otollinen nyt vai ei. 

Aleksijevitšin  teoksissa hyödynnetään silminnäkijähaastatteluja, joita hän työstää kaunokirjalliseen muotoon.  Hänen teoksista käytetään usein termejä dokumenttiromaani tai yhteisöromaani. Nobel-lautakunnan perusteluissa korostettiin, että Aleksijevitš kertoo omaäänisesti aikamme kärsimyksistä ja rohkeudesta. Hänen tekstinsä eivät tuota pelkkää hymistelyä kaikilta, mutta hän ei myöskään lietso tai kylvä pelkoa. Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylistä nousee rukous ilmestyi vuonna 1997. Kirja ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 2000.

Huhtikuun 26. päivänä vuonna 1986 kello 01.23.58 tuhosi sarja rähähdyksiä lähellä Valko-Venäjän rajaa sijaitsevan Tšernobylin ydinvoimalan neljännen reaktorin ja sen suojarakennuksen.  Tšernobylin katastrofista tuli 1900-luvun suurin teknologinen onnettomuus.

Tšernobylistä nousee rukous kertoo ydinvoimalan räjähdyksestä, joka oli laajin ympäristötuho Euroopassa sitten toisen maailmansodan.  Aleksijevitš vertaa, että toisen maailmansodan aikana saksalaiset tuhosivat 619 valkovenäläistä kylää tai taajamaa. Tshernobylin onnettomuudessa maa menetti 485 kylää tai taajamaa, joista seitsemänkymmentä on haudattu maahan ikuisiksi ajoiksi.

Suomessa Säteilyturvakeskus laati ensimmäisen lehdistötiedotteen poikkeustilanteesta maanantaina 28.4. noin kello 15 vuonna 1986. Syytä tilanteeseen ei tiedetty eli kerrottiin vain, että radioaktiivisuutta oli havaittu ja että se oli ilmeisesti peräisin reaktorionnettomuudesta. Neuvostoliitto myönsi Tšernobylin voimalaonnettomuuden maanantai-iltana noin kello 19.30 Suomen aikaa.

Ensireaktioni oli soittaa kotiin ja varoittaa vaimoa. Mutta kaikkia tutkimuslaitoksen puhelimia kuunneltiin. Voi tuota ikuista, vuosikymmenten mittaan iskostettua pelkoa! Kotona ei kukaan tiedä vielä… Tytär kiertelee konservatoriotuntien jälkeen ystävättärien kanssa kaupungilla. Syö jäätelöä. Pitäisikö minun soittaa?!

Tšernobyl puhuttaa yhä ihmisiä, omalla alallani sitä ei voi unohtaa, vaan siihen liittyviin kysymyksiin joutuu vastaamaan joka vuosi useaan kertaan. Ihmiset kysyvät jatkuvasti tapahtuman vaikutuksista luonnonvaroihin tänäkin päivänä.  En referoi tekstiini monologin paloja, mutta yritän luoda tapahtuman taustoja, mutta ajatukseni ja muistoni ovat nuoren ihmisen.  

Kukaan ei kykene määrittämään salaamisen käsitettä siten, että se kattaisi tässä yhteydessä salaamisen käsitteen kokonaisuudessaan. Suomessa elettiin varovaisesti uskaltamatta sanoa ääneen yhtään mitään. Aluksi kukaan ei ymmärtänyt edes lukemia, vaan ongelmia etsittiin yleisesti omalta pläntiltä.  Ruotsissa tyhjennettiin Forsmarkin ydinvoimala, sen 600 työntekijää poistettiin töistä, mutta he eivät rientäneet koteihinsa, vaan heidät vietiin tutkimuslaitokseen tarkastettaviksi ja 100 työntekijää jäi tutkimaan tilannetta. Voi vain miettiä, mikä näidenkin sadan kohtalo olisi ollut, jos olisi ollut tosi kyseessä. Mittareita oli kiitettävästi, mutta uskalluksen, rohkeuden ja valppauden suhteen oli puutteita, vaikka Kajaanissa ja Tampereella mitattiin 2-6-kertaisia säteilyarvoja, jotka välitettiin Helsinkiin. Kuitenkin jo maanantaina selvisi, että kyseessä oli ydinvoimalaonnettomuus, vaikka aluksi sijaintipaikkaa ei tiedetty. Sen sijaan salaamisen taso oli täydellistä, mitä lähemmäksi kohdetta mentiin alusta lähtien.  Palomiehet lähtivät kohden hälytystehtävää, sammuttamaan tulipaloa tavallisissa tamineissa. Sarkofagin pystytys, puhdistus- ja raivaustehtävät ja pesut tapahtuivat ihmisvoimin. Siksipä muuta väestöä enemmän säteilylle altistuivat erilaisia raivaus- ja puhdistustoimenpiteitä suorittaneet puhdistustyöntekijät reaktorin lähellä ja suojavyöhykkeellä. Heistä syntyi erityinen ongelma kuolleena.

”Päivisin istuimme television ääressä ja odotimme, milloin Gorbatšov esiintyisi. Valtaapitäjät pysyivät hiljaa. Vasta vappujuhlien jälkeen Gorbatšov piti puheen: pysykää rauhallisina, toverit, tilanne on hallinnassa… Tulipalo, pelkkä tulipalo. Ei mitään hätää… Ihmiset asuvat siellä ja tekevät työtä…
Me uskoimme…”

Niin mekin. Elimme aivan samassa tilanteessa oman tiedotuksemme kanssa. Netistä löytää päivän uutislähetyksiä, tuttuja hahmoja vallankahvassa, jotka vakuuttivat, että eihän mitään ole sattunut, eihän meillä mitään hätää ole, eikä kenelläkään muulla missään muuallakaan.  

Tiedämme kuitenkin suhteellisen vähän tuon onnettomuuden vaikutuksista. Aleksijevitš toimii kollektiivisena muistinamme eli vie lukijansa tapahtumien keskelle antaen äänen niille, jotka ovat kokeneet tapahtuman. Ihmisiä eivät ole välinpitämättömä, ihmiset eivät ole unohtaneet tapahtumaa, sillä todellisuudessa kyse on tietämättömyydestä, että ei ymmärretä tapahtunutta. Miksi on hassua, että suomalainen suree itäisten metsäpalojen raivotessa aurinkopäivänsä savua?  Mitä on palojen todellinen pelko? Mikä on punainen metsä?

Eniten säälin maaseudun väkeä, sillä he joutuivat kärsimään syyttömästi kuin lapset.  Tšernobylhan ei ollut talonpoikien keksintö. He eivät suhtaudu luontoon valloittajina vaan yhtä luottavaisesti kuin sata tai tuhat vuotta sitten. Siten kuin jumala on tarkoittanut… Eivät he ymmärtäneet tapahtunutta, he halusivat uskoa tiedemiesten ja muiden kouluja käyneiden ihmisten puheisiin kuin papin sanaan. Ja heille vakuutettiin: ’Kaikki on hyvin. Mitään vaaraa ei ole. Kunhan pesette kädet ennen ateriaa.’

Aleksijevitšin kirja ei ole ruma tai liian järkyttävä, sillä se kertoo todellisesta tapahtumasta. Se kertoo tarinat kauniisti, siten, että lukijan tietoisuus avartuu eli hän kykenee ymmärtämään ihmisten kauhun.  Tšernobyl tapahtui tietynlaisessa yhteiskunnassa, tietyntasoisessa tiedotuksen kehitysvaiheessa. Jäin miettimään sankaruuden käsitettä, miten se toimi tuossa yhteiskuntarakenteessa ja sen miettiminen tässä ja nyt pelottaa enemmän. Olisiko meillä edes tuollaisia sankareita?  Kuinka moni ehtisi livetä?  

Aleksijevitš kertoo niin surusta, rakkaudesta, menetyksistä. Hän antaa äänen palomiehille, maalaisihmisille, tutkijoille, virkamiehille, kuoleville ja kuolemaa tuottaville.  Kirjan takakannen teksti on hurja, sillä siinä kerrotaan, kuinka Pripjatin kaupungin asukkaat ihailivat parvekkeiltaan loimuavaa voimalapaloa. Kirja vie moneen kertaan tavallisen ihmisen elämään, pakenemiseen, äkkilähtöön, evakkoon. Moneen kertaan luin kissoista ja koirista, kuinka niitä otettiin mukaan salaa, säteileviä kissoja ahdettiin matkalaukkuihin. Yhtä hyvin niitä jätettiin ikkunalaudoille, sillä paluun piti tapahtua kolmen päivän kuluttua.  Itselleni uusi asia oli häpeä, että oma tausta tuotti häpeää, pelkoa ja vieroksumista vielä kauan tapahtuneen jälkeen, että oma syntyperä saattoi seurata sellaisena esteenä, että se oli salattava. 

Nyt he ovat kuolemansairaita… Mutta elleivät he olisi tehneet sitä? Minusta he ovat sankareita, eivät sodan uhreja – sotaakaan ei muka ollut. Tšernobylia sanotaan onnettomuudeksi tai katastrofiksi, mutta se oli sotaa…  Tšernobylin muistomerkitkään eivät eroa sodan merkeistä.

Lähtisitkö sinä turistiksi aavekaupunkiin ihailemaan näkymiä hieman ruostuneessa maailmanpyörässä villieläinten runsauden keskellä?  Tärkeintä olisi ymmärtää, että Aleksijevitš ei voi antaa minkäänlaisia takeita, että hänen kertomansa jäisi ainutkertaiseksi episodiksi. Jos Nobel jaettaisiin Suomessa, uskotko, että tämä kirja olisi voinut tulla palkituksi?

Svetlana Aleksijevitš Tšernobylistä nousee rukous
Tšernobylskaja molitva: Hronika buduštšego (1997)
Suomentanut Marja-Leena Jaakkola
WSOY 2015. Kustantajalta. Kiitoksin. 

Teos on luettu myös Jokken kirjanurkassa. 

Lisätty 15.12.  Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus dokumentti löytyy YouTubesta. Tunnetko Christa Wolfin kirjan Häiriötapaus Erään  päivän uutisia? Naisten Kulttuuriyhdistys ry 1988.

21 kommenttia:

  1. Aika surrealistista, absurdia että Tshernobylista on tullut eläinten paratiisi. Näin joskus dokumentin, jossa kerrottiin kuinka monet villieläimet, m.m. susi ja karhu saavat siellä olla rauhassa eikä säteily häiritse niitä sillä tavoin kuin ihmistä. Heikoimmat kai niistäkin kuolevat. Mutta siis että se on tila, joka ihmisiltä eläimille jää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo paratiisi ajattelu on hyvin yleistä. Mortimerkin hyödyntää sitä. Uskallan epäillä idylliä pitkässä juoksussa. Onhan ihmisiäkin palannut... Mutta todellakin tila, joka ihmiseltä jää... Ja tuo matkailubisnes, nuo autioituneet huvipuistot tuntuvat puhuttelevan tämän päivän ihmisiä. Valitsin kyllä itse mieluummin P-K:n kulissimatkan.

      Poista
  2. Just 2 minuuttia sitten totesin, että ostan tämän itselleni joululahjaksi ja sitten jo huomasinkin postauksesi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä oli muutenkin samanlainen ajoitus. Kirjoitin sinulle kommentin samaan aikaan, kun sinä laitoit kommentin minulle. Minä vain painoin sen myöhemmin lähteväksi, kun katsoin välissä Shetlandsaarten murhat.

      Sain tuon kirjan perjantaina ja minun piti vain tutkia sitä perjantaina pikaisesti. Mutta toisin kävi, katsoinkin retroja YLE:n ja Maikkarin uutisia ja selasin vanhoja lehtijuttuja. Tämä kirja pitäisi jokaisen lukea.

      Poista
  3. Tammi oli laittanut töpinäksi. Vaikuttava kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä. Hyvä näin. Kirjan vaikutus on hurja. Oikeastaan monista asioista luki vasta nyt.

      Poista
  4. Syksyllä ohjelmasarjassa Katastrofin aineksia oli myös Tsernobyl-jakso. Sen mukaan STUK on seurannut jonkun suuruisella otannalla ihmisiä, jotka asuivat Suomen suurimpien laskeumien alueilla. Muistini mukaan kerrottiin, että tuo seuranta on piakkoin päättymässä. Ohjelmassa haastateltiin pariskuntaa, joka söi paljon kalaa, sieniä ja marjoja. Lukemat olivat kohonneet, mutta eivät 'hälyttäviä'.

    En ymmärrä Tsernobyl-turismia ollenkaan!!! Kuvottavaa.
    Kirja veti hiljaiseksi minutkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. STUK::n retroa uutisointia olisi myös kiva selata.

      Turismin myötä tuolla pääsee aika älyttömiin paikkoihin, jotka jättäisin väliin. Tosin ei kiinnostusta muutenkaan.

      Vaikuttava luettava.

      Poista
  5. Minäkin katsoin dokumentin Katastrofin aineksia. Hullun rohkeutta on palata Tsernobyliin, vaikka miten onkin kotiseuturakas tai vielä hullumpaa turistimatkalle. Tuhoutunut, mikä tuhoutunut. Riskinsä on.
    Kirjasta olen lukenut arvosteluja, en itse kirjaa.
    Tsernobylin onnettomuuden muistan. Olin niinä päivinä aamusta iltaan puutarhatöissä. Noin 10 vuotta myöhemmin sairastuin kilpirauhasen sairauksiin. Olen itsekseni ajatellut, syyttänyt ydinlaskeumia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en nähnyt dokumenttia. Eikä minua saisi turistiksi tuonna, olen nähnyt villieläimiä tämän elämän tarpeeksi Keniassa.

      Samat sanat koko viikonlopun. Ainoa lohdutus, että vanhempani elivät reilusti yli kahdeksankymmenen.

      Poista
    2. Svetlana Aleksijevitš kirjoittaa tuosta paluusta. Siihen sisältyi aika paljon sellaista, josta emme tiedä. Osa varmaan palasi tunnesyistä ja osa hakeutui vaihtoehdon puutteessa.

      Poista
  6. Onnittelut Ulla, voitit jouluarvonnastani. Laittaisitko osoitteesi maimalaak@gmail.com niin saat lukemista itsellesi.
    Onnea :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mai, menenkin heti laittamaan osoitteeni.

      Poista
  7. jossakin vaiheessa tähän tartun. Kirja vaatii paneutumista ja aikaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen. Aleksijevitšin kirja on helppolukuinen, yllättävän helppo. Kannattaisi katsoa MTV:n retrot uutiset maanantailta, jotta ymmärtää paremmin.

      Kirjaa lukiessa oma tunneskaala kulkee eri suuntiin. Tunneskaala on laaja. Ihminen tuntee niin vihaa kuin voimattomuutta.Joku voi vastustaa ydinvoimaa lukemansa jälkeen. Tuskin se jättää ketään kylmäksi. Tekemäni lainaukset synnnyttävät voimakkaita ajatuksia. Meitä kait kutsuttaisiin jengiksi, kun jengi on hermona, käy kuumana jne.

      Poista
  8. Oh, en ole ollenkaan huomannut, että nyt tätä kirjaa saa! Noh, en ehtisi vielä lukeakaan mutta tämä on hankittava ensi vuonna luettavaksi. Luin vasta silmäillen arviosi, mutta kylmät väreet kulkivat käsivarsissa. En ollut vielä syntynyt, kun ydinonnettomuus tapahtui. Ahdistava ajatus, että lähtisi käymään tuolla alueella, huh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta olisi hyvä katsoa nuo retrot uutiset, jos ei ole syntynyt tai ollut edes sen ikäinen, että on ymmärtänyt jotain.

      Olen lukenut paljon ankeampia kirjoja kuin tämä. Tämä ei tee pahaa oloa samalla tavalla. Olen lukenut kirjoja, joista on jäänyt huono olo.

      Voit lukea tekstini ihan rauhassa, sillä tein sen sillä ajatuksella, että lukija ei ole kokenut tuota tapahtumaa.

      Noita monologeja on vaikea käsitellä, joten tein erilaisen ratkaisun. Kirja on erittäin tärkeä. Tein nuo lainaukset tarkoituksella, että niistä saa kiinni.

      En ymmärrä tuota matkailua. Olimme kerran tutusmassa Loviisan voimalaan ja se riittää.

      Poista
    2. Kiitos vinkistä, Ulla, minäpä katson nuo ensin. :-)

      Poista
    3. Minusta nuo katsottavissa olevat lähetykset antaa hyvän kuvan maanantain tapahtumista. Kirja aukeaa minusta helpommin, kun katsoo sitä meidänkin kautta.

      Poista
  9. Sain kirjan juuri luettua ja sulattelen lukemaani. Tapahtumien salaaminen, ihmisten sokea usko järjestelmään ja sairastuneiden karut kohtalot herättävät paljon ajatuksia ja kysymyksiä. Olin onnettomuuden sattuessa 1-vuotias, joten minulla ei ole muistikuvia sen ajan uutisista, vaan kaikki aiemmat tietoni olen saanut koulusta. Nyt on tullutkin googlailtua aihetta tarkemmin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään muistanut. Katsoin nuo retrot uutiset netistä, katsoin jopa YouTuben dokumentin. Olin nuori, mutta ihan samanlaista se oli meillä, mitään ei kerrottu. Samoja ihmisiä on yhä vallassa, jotka hyssyttelivät, et tässä mitään. Olin koko sunnuntain avoimen taivaan alla. Olisin halunnut itse valita olemiseni.

      Oma alani on pitänyt tapahtuman mielessä, kun siitä on joutunut kirjoittamaan, vastaamaan jne. Ei sitä edes silloin tapahtuman aikaan käsittänyt. Tapaus Silkwoodin olen nähnyt leffana.

      Aleksijevitšin kirja on tehokas, kyllä se laittaa ajattelemaan.

      Poista

Ilahduta minua kommentilla!