Kjell Westö Missä kuljimme kerran

Joka ikiseen paikkaan jossa ihminen on kulkenut jää muisto hänestä. Se on useimmille näkymätön mutta ne, jotka tuntevat tuon ihmisen ja rakastavat häntä, näkevät sen kuvan aivan selvästi mielessään kun he kävelevät ohi. Niin kauan kuin nuo rakastavat ihmiset ovat olemassa, niin kauan säilyy myös kuva, myös silloin kun itse kulkija on kuollut.

Kjell Westö on suomenruotsalainen kirjailija ja toimittaja. Hän sai Finlandia-palkinnon romaanistaan Missä kuljimme kerran vuonna 2006. Westö on opiskellut Svenska social- och kommunalhögskolanissa Helsingissä.

Otin tuon aloituksen lainauksen sivulta 400 omasta painoksestani. Se jatkuu tuostakin vielä hieman. Se on yksi kauneimpia lainauksia, joita olen ikinä kirjoittanut blogiini. Se on oodi jokaiselle eläneelle ihmiselle ja hänen muistolleen.


Mietin, mistä tekisin seuraavan blogitekstin ja päätin valita kirjaksi Kjell Westön kirjan Missä kuljimme kerran. Westö on minulle tärkeä kotimainen kirjailija ja omistan hänen suomennetut teokset luettuina. Missä kerran kuljimme miljöönä on pääosin Helsinki eli minun kaupunkini. Kirja on myös omistettu Stadilaisille menneille, oleville ja tuleville. Kaupunki, josta en olisi halunnut joutua koskaan pois, olen aina oleva muukalainen nykyisessä ympäristössäni. Minussa elää voimakkaana halu ja oikeus omaan äidinkieleen myös virallisissa ympyröissä. Kuka sen paremmin ymmärtää kuin suomenruotsalainen, mitä on oikeus käyttää äidinkieltään, mutta sitä oikeutta poljetaan milloin kummaltakin puolelta. Muutama vuosi sitten jouduin pärjäämään illan sairaalassa ilman omaa äidinkieltäni, ihminen on tuollaisessa tilassa niin vaistojensa varassa ja peloissaan, että tuollaista ei pitäisi tapahtua. Vaikka olenhan minä hoitanut terveyttäni englanniksi ja meduusan polttoa jopa turkiksi, mutta tässä kaupungissa oikeus omaan äidinkieleen haparoi.


Luulen, että kaupungin tuntevalle kirja avautuu erilailla, vieläkin väkevämmin. Kaupungin osat viestivät niin paljon olemassaolollaan. Pitkääsiltaa kulkeva tietää, että tuo silta on toiminut vedenjakajana erottaen työläis- ja porvarikaupunginosat toisistaan. Aatteen palo ei liene sammunut vieläkään. Helsinki kuvaus viehättää minua aina, etenkin historiallinen Helsinki. Muita mieleeni tulevia Helsinki-aiheisia kirjoja ovat muun muassa Pirkko Saision Elämänmeno, Anja Snelmannin Sonja O. kävi täällä, Eeva-Kaarina Arosen Edda, Anna-Liisa Lehtosen Kengät kuin Tuhkimolla, Tanja Pohjolan Lintu pieni, Runar Schildtin Noitametsä. Mikään näistä ei näytä Helsinkiä yhtä laaja-alaisesti kuin Westö.

Elämä on varas ja se varas ryvettää meidät kaikki. Tärkeintä on vain se että me molemmat olemme olemassa ja että minussa tapahtuu jotakin kun katson sinua, jotakin mikä tekee minusta paremman miehen kuin eilen.

Missä kuljimme kerran on upea historiallinen romaani. Se on kuvaus modernin ihmisen synnystä, elämänjanosta sekä niin oikeiden kuin väärien valintojen tekemisestä sekä kansakunnan jakautumista kahtia. Se antaa kasvot monen suvun ja sukupolven kohtaloille vuodesta 1905, johtaa itsenäistyvän valtion syntymiseen ja vie aina talvisodan kynnykselle sekä vuodenvaihteeseen 1938-1939. Teoksen henkilögalleria on hyvin runsas, mutta ihmeen tavoin Westö pystyy kirjoittamaan niin, että lukija selviytyy henkilöhahmojen runsaudensarvessa.

”Me kaksi emme juuri toisiamme muistuta”, Lucie sanoi äänellä joka oli matala ja karhea kaikista hänen polttamistaan savukkeista. ”Mutta yksi asia meitä yhdistää. Me emme halua että juhlat loppuvat.”

Westö kuvaa hyvin tarkasti ihmiset ajankuvassa, hän kuvaa niin rikkaan kuin köyhän kohtaloita. Hänen hahmonsa kulkevat niin Kaivopuistossa, hiihtävät Seurasaaren jäällä ja ylittävät Pitkänsillan. He istuvat ylimystön illallisilla, viettävät joutoaikaa huviloilla, pelaavat Kulosaaren viheriöillä tennistä tai sammuvat Kallion työläiskapakoihin.

 Lucie kirjoitti keväällä 1916 ylioppilaaksi ja kesällä hän kirjoittautui yliopistoon; taidehistoriaa ja ranskalaista filologiaa. Hän muutti huoneeseensa Heikinkadulle, ja talven tultua hän istui luennoilla ja kävi tanssiaisissa, ja välillä hän istui Fazerilla tai Ekbergillä lukemassa ranskalaisia romaaneja.

Eccu ymmärsi sen vasta monta vuotta myöhemmin; että nuo vapauden ensi päivät olivat olleet hänen kohtalonhetkensä, hetki jolloin hän valitsi sen mitä tekisi tuona keväänä kun kaupunki ja maa puhdistettaisiin Kapinan jälkeen, mutta myös sen mikä suunta hänen elämällään olisi oleva ja minkä painoarvon ja merkityksen Pimeys saisi.

Missä kuljimme kerran on oodi Helsingille, sen mukulakivisille kaduille, puistopuiden reunustamille esplanadeille ja kivisille kortteleille. Se on niin rikkaan kuin köyhän kaupunki ja yhtä armoton kaikille epäonnistujille. Teoksen loppu kantaa tarinan loppuun eli se ei lässähdä tai ruoki unelmia. Kjell Westö kirjoittaa kirjan lopussa suomennoksesta ja olen lukenut jostain muualtakin vastaavaa, jonka takia olen omaksunut asenteen, että hän on tarkoittanut tekstinsä näin, että teksti tavoittaa lukijan oikeanlaisena. Jokainen lukukerta avaa tätä kirjaa enemmän. Olen ihastunut tähän kirjaan aina vain.

He eivät tienneet että heitä odottivat jälleenrakentamisen ja vaikeiden muutosten vuodet ja että he taivaltaisivat ne vuodet periksi antamatta, he nöyrtyisivät ja suorittaisivat kaikki tehtävät jotka heille annettiin, mutta hintana oli tuo katkeruus joka jäi kasvoilleen iäksi.

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran
Alkuteos Där vi en gång gått, 2006
Suomentanut Katriina Savolainen.
Otava, 2006. Kotikirjasto

Kirja on luettu myös:

Kirsin kirjanurkassa

Jokken kirjanurkassa