Don DeLillo Omegapiste

Kadota savuna ilmaan, se tuntui olleen hänen päämääränsä, jota varten hänet oli tehty, ei sanaakaan, ei merkkiäkään kahteen kokonaiseen päivään. Oliko hän harhautunut hypoteesin reunan yli vai olimmeko halukkaita kuvittelemaan mitä oli tapahtunut?

Don DeLillo (s. 1936 Bronx, New York) on yhdysvaltalainen kirjailija. Häneltä on suomennettu mm. Valkoinen kohina (suom. 1986), Vaaka (1989), Mao II (1993), Alamaailma (1993), Esittäjä (2001), Cosmopolis (2003) Putoava mies (2008) ja Omegapiste (2011). Don DeLillon Point Omega ilmestyi vuonna 2010. Omegapisteen on suomentanut Helene Bützow.


Miksi tämä kirja?

Luin Ompun Reader, why did I marry him? blogitekstin, joka vakuutti minut kirjan lukemisen tärkeydestä.


Minkälainen kirja Omegapiste on?

Kirjassa on sivuja vain 123. Omegapiste ei ole vaikeatajuinen, niin että sen sanoja ei ymmärtäisi tai lukija hukkuisi sanavirtaan. Kirja vaatii paneutumisen ja kertaamisen. Se vain sisältää niin paljon omaksuttavaa. Niin monet lauseet haluaisi taltioida itseensä. Omegapiste kuuluu Tammen Keltaiseen kirjastoon.


Antti Majander kirjoittaa kolumnissaan HS 5.7.2014: Olen kääntynyt uskoon, ettei kenelläkään voi olla asiaa yli 200 sivua. Tai, no, rapiat 300 sivua riittää varmasti. Enempi on paisuttelua. Tyhjäkäyntiä. Pöhöä. Lukuläskiä. Arvostan Majanderin sanomaa. Minäkin kammoksun tiiliskiviä eli nautin tiiviistä ilmaisusta. Kirja ei parane sivumäärän kautta. Jos ajattelee esim. Fuentesin Ineziä, niin joku toinen tarvitsisi samaan tarinaan 500 sivua. Onko se osaamattomuutta? Toki on kirjoja, joista en antaisi sivuakaan pois kuten Amos Ozin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä tai Mark Helprintin Talvisesta tarinasta tai Ljudmila Ulitskajan kirjasta Vihreän teltan alla. Ozin kirja lienee elämäni parhaimpia lukukokemuksia.

Mitä Omegapiste edellyttää?

Lukemisen omaksumista helpottaa eksistentialismin käsitteen ymmärtäminen. Minulla lukemistani pohjustivat Jean-Paul Sartre, Simone de Beauvoir, Albert Camus ja Franz Kafka. Kyllä Peter Handken tuotannosta oli apuja, samoin Rax Rinnnekankaan kirjasta Nocturama - Seebaldia lukiessa. Omppu kirjoittaa hyvin, että hän lähti lukemaan tekstiä niillä eväillä, jotka häneltä löytyi. Niin minäkin tein, ei ollut muita mahdollisuuksia.

Ehdottomana vaatimuksena voisin pitää, että muistaa, kuinka Janet Leigh riisuutuu suihkuun mennessä, kun silmä tarkkailee tätä kaikkea reiästä. Siitä, että et voi katsoa mitään näytöstä, että tämä ei tulisi mieleesi, jos nainen on suihkussa alastomana suihkuverhon suojaamana. Muistat iskut ja Janetin lyyhistymisen. Miten paljon on kirjoitettu Anthony Perkinsin roolista, ja siitä mikä Norman Batesia riivasi. Hitchcockin käden jälki elää yhä kohtauksessa. Portaita pitkin putoava Arbogast kierii yhä.

Mitkä ovat kirjan teemat?

Yksinäisyys, olemassaolo ja aika. DeLillo käsittelee aikaa ja sen todellisuutta ja epätodellisuustta. DeLillo kuvaa ajan kulumista: Tunnit ja minuutit, sanat ja numerot, ne ovat uponneet joka paikkaan, niin hän sanoi, asemiin, bussilinjoihin, taksimittareihin, valvontakameroihin. Kaikessa on kyse ajasta, ala-arvoisesta ajasta, ihmiset vilkuilevat kellojaan ja muita laitteita, muita muistuttajia. Juuri aika valuu pois elämästämme. Kaupungit rakennettiin mittaamaan aikaa, loitontamaan aika luonnosta. Käynnissä on loputon lähtölaskenta, hän sanoi. Kun koko pinta kuoritaan pois, kun katsotaan suoraan ytimeen, jäljellä on kauhu. Kauhu on juuri se joka kirjallisuuden oli tarkoitus parantaa. Se oli eeppisen runoelman ja iltasadun tarkoitus.

Omegapisteen kehykset

Kirja alkaa Douglas Gordonin videoteoksen 24 Hours Psycho kuvauksella, jossa Psyko kestää 24 tuntia hidastettuna. Kirjan kiitoksista selviää, että videoteos esitettiin New Yorkin Modernin taiteen museossa (Museum of Modern Art) kesällä 2006. Tämä Gordonin teos perustuu Alfred Hitchcockin elokuvaan Psyko (Psycho, 1960). Tähän kaikkeen myös tämä DeLillon teos nojautuu.

Kirjan keskeisimpiä lauseita DeLillo esittää luvun 1 alussa: Todellinen elämä ei ole tiivistettävissä puhuttuihin eikä kirjoitettuihin sanoihin, siihen ei pysty kukaan koskaan. Elämä on todellista silloin, kun olemme yksin, mietimme, tunnemme, vaivumme muistoihin, käännymme uneksuen sisäänpäin, elämä on todellista submikroskooppisina hetkinä.

Richard Elster on entinen puolustusministeriön neuvonantaja, joka asuu hökkelissä keskellä autiomaata. Hän oli tiedemies, joka kutsuttiin puolustusministeriön strategistien puheille. Elsteriä pyydettiin luomaan älyllinen viitekehys maan sotilaallisten tavoitteiden tueksi. Kahden vuoden ajan Elster luki salaisia dokumentteja ja osallistui salaisiin kokouksiin. Sen jälkeen hän vetäytyi yksinäisyyteen ja muutti asumaan keskelle autiomaata, keskelle ei mitään. Elsterille Pentagonin pullistelu ja rehentely ei näyttäydy salaseuroineen enää merkitykselliselle. Tähän tilaa astuu Jim Finley. Täällä erämaan keskellä miehet aloittavat keskustelun viskiä juoden. Siellä ei ollut aamuja eikä iltapäiviä. Päivä oli saumaton, jokainen päivä oli saumaton, kunnes aurinko alkoi laskea ja hiipua, ja vuoret nousivat esiin varjokuvistaan. Silloin me istuimme ja katsoimme ääneti.

Tarinankertoja, elokuvaohjaaja Jim Finley haluaa tehdä dokumentin 73-vuotiaasta Elsteristä ja tämän ajasta vallan ytimessä. Elokuvassa olisi mies ja seinä, ainoana esiintyjänä Richad Elster. Elokuvan tekoon tarvittaisiin vain yksi otos Douglas Gordonin tavoin. Tietenkään elokuvaa ei tule. Finley suuntaa Elsterin luo aikeenaan viettää perillä muutama päivä. Yhdessä vietetty aika muuttuu päiviksi, viikoiksi, kunnes aika menettää merkityksen miesten istuessa terassilla ja puhuessa. Kaksikon rauhaa rikkoo Eslerin tyttären, Jessien, saapuminen sekä Elsterin entisen vaimon puhelut. Jotain tapahtuu, joka muuttaa kaiken. Lopulta lukija jää yksin miettimään. Mihin Jessie katosi? Mikä on Finleyn, Gordonin ja Norman Batesin välinen yhteys? Olen vakuuttunut, että tätä kirjaa ei voi ymmärtää ilman Psykoa.

DeLillon sanoihin takertuu, niitä alleviivaa ja tallentaa muistiin.

Jokainen kadotettu hetki on elämä. Sen tiedämme vain me, selittämättömästi jokainen meistä, tämä mies, tuo nainen. Lapsuus on kadotettua elämää jota kierrätetään joka sekunti, niin hän sanoi.

Laskin lepotuolin selkänojan alas ja makasin selälläni, silmät kiinni, kädet rinnan päällä, yritin olla ei kukaan ei missään, varjo osana yötä.

Mitä kirjan jälkeen ajattelen?

Omegapiste on huima retki olemassaoloon. Puhumme usein lukuromaaneista, ahmimme välipaloina dekkareita. En juuri lue kotimaista kirjallisuutta. Tänä vuonna tein tutustumisretken kotimaiseen nykykirjallisuuteen. Mietin olisiko tarjolla jotain muuta kuin parisuhdedraamaa, sota-ajan märehdintää ja jälleenrakentamista. Löysinhän minä retkelläni Anni Kytömäen pörröisen ja paksun Kultarinnan. Kun mietin tämänkin vuoden lukemisia, niin monet kirjat olisi voinut jättää lukematta. Jotkut kirjat jättävät ihmiseen elinikäisen jäljen ja sen tekee myös Omegapiste. Aloin työstää blogiani joskus vuosi sitten, itse asiassa ystäväni avasi bloggerin minulle toukokuussa 2013 ja ujutin ensimmäiset tekstit vasta vuoden alusta 2014 alussa. Nyt olen muiden kanssa samassa tilanteessa eli minun on luettava blogatakseen. Minun oli saatava jokin käsitys tämän päivän kirjallisuuden kentästä.

Loppujen lopuksi se, mitä käteen jää, syntyy niin harvoista kirjoista. Tämä kirja nousee sille tasolle kuin tänä vuonna lukemani Herman Hessen Kulkija, Patrick Modiano Kadonnut kortteli ja Hämärien puotien kuja, Carlos Fuentesin Inez, Mario Vargas Llosan Tuhma tyttö sekä Eugène Ionescon Erakko. Michele Lesbren Punainen sohva ei ole vieläkään hellittänyt otettaan minusta. Kotimaisista tälle tasolle nousevat vain Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea ja Runar Schildtin Noitametsä.

Don DeLillo Omegapiste
Tammi. 2011. Kotikirjasto.