Naistenviikon postauksista voit lukea enemmän Tuijatan blogissa täällä. Tuijata kertoo kirjoittavansa naisten viihteestä. Sieltä löydät muutkin naistenviikolle lähteneet blogit. Sattumalta huomaan, että minunkin kaksi ensimmäistä kirjapostausta edustaa viihteellisempää linjaa. Kirjapostausten lisäksi teen viikon ajan Naisten aakkosia jatkaen D-kirjaimesta. Olen ajastanut vain Naisten aakkoset etukäteen, joten en osaa kertoa enempää tulevista kirjoista.
Lucinda Riley Keskiyön ruusu
Lucinda Riley Keskiyön ruusu
Alkuperäisteos The Midnight
Rose (2013)
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Bazar 2016. Kustantajalta.
Kiitoksin
Lucinda Riley (s. 1967) on Irlannista
kotoisin oleva kirjailija, joka asuu Englannissa. Keskiyön ruusu on hänen
ensimmäinen suomennettu kirjansa.
Esittelyteksteissä Keskiyön
ruusua mainostetaan Maeve Binchyn ja Kate Mortonin tyylisenä. Binchy saa minut
varuilleen, mutta Morton vakuuttaa. Keskiyön
ruusu on kiehtova, historiallinen kahden aikatason sukutarina 1900-luvun alun
Intian kimaltavista palatseista modernin nykypäivän Englannin kartanomiljööseen.
Tarinan keskiössä ovat Anahita Chaval, Lordi Astbury, Ari Malik ja Rebecca
Bradley.
Tarinan alussa Anahita Chaval
täyttää sata vuotta ja tietää elämänsä päättyvän pian. Hän valitsee vanhimman
tyttärensä pojan esikoisen, Ari Malikin uskotukseen. Anahita lahjoittaa tämän huostaan
kirjoittamansa tekstin elämästään. Ari on kiireinen liikemies, jolla on omat
ongelmat. Hän saa järjestettyä aikaa saapuakseen suvun matriarkan
syntymäpäiville, mutta hautajaisiin hänen aikansa ei riitä. Mumbaissa asuva Ari
unohtaa saamansa tekstin vuosiksi, sillä hänellä ei ole kiinnostusta
menneisyyteen. Höperö vanhus jankuttaa sukulaisilleen pojastaan, jonka menehtymisestä on kuitenkin
täysin asiallinen kuolintodistus. Hän menehtyi kolmivuotiaana Englannissa,
mutta Anahita ei ole hyväksynyt koskaan pojan kuolemaa. Arin suhde kariutuu ja hänen
rakastettunsa on valmis vanhempiensa järjestämään avioliittoon vanhemman miehen
kanssa.
Ari otti avaimen isoisoäitinsä
kädestä, käänsi avainta lukossa ja otti esiin vanhan käsikirjoituksen.
”Mikä tämä on?” hän kysyi.
”Se on isoisoäitisi
elämäntarina. Kirjoitin sen kadonnutta poikaani varten. Ikävä kyllä en ole
löytänyt häntä.”
Ari näki, että Anahitan silmät
kostuivat. Hän oli kuullut isänsä puhuvan monta vuotta sitten pojasta, joka oli
kuollut lapsena Englannissa, kun isoisoäiti oli ollut siellä ensimmäisen
maailmansodan aikana. Jos hän muisti oikein, isoisoäiti oli joutunut jättämään
poikansa Englantiin palatessaan Intiaan. Ilmeisesti Anahita kieltäytyi
uskomasta, että poika oli kuollut.
Tarinassa kerrotaan Anahita
Chavalin nuoruudesta. Hän on jalosukuisen mutta köyhtyneen intialaisperheen
tytär, joka ystävystyy prinsessa Indiran kanssa ja pääsee asumaan palatsiin ja
myöhemmin Englantiin sisäoppilaitokseen ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. Indira
on hyväntahtoinen ystävä, mutta prinsessana hyväksytty vieraassa kulttuurissa
toisin kuin hänen seuralaisensa. Anahita majoittuu vaatimattomissa tiloissa ja
aterioi palvelijoiden seurassa. Anahita tutustuu Donald Astburyyn, josta on tuleva
upean Astburyn kartanon perijä, mutta jonka elämää säätelee voimakastahtoinen
äiti.
Kun asuin palatsissa maan
ylhäisimpien joukossa keskellä tätä taianomaista kaupunkia, oli helppo
ajatella, että olin prinsessa niin kuin monet leikkitovereistani olivat.
Mutta tietenkään minä en ollut
prinsessa.
Yhdeksän vuoden ikään saakka
olin elänyt alapuolellani näkyvillä kaduilla liikkuvien ihmisten joukossa.
Äitini Tira polveutui vanhasta baidh-suvusta,
tietäjänaisten ja parantajien suvusta. Jo lapsena jouduin istumaan hänen
vierellään, kun kaupunkilaiset tulivat hakemaan häneltä apua ongelmiinsa.
Takapihamme pienessä puutarhassa hän kasvatti monia hyvältä tuoksuvia yrttejä,
joista hän sekoitti parantavia ayurveda-juomia...
Arin kautta näkökulma siirtyy
nykyaikaan ja Englantiin, sillä Ari Malik tekee työmatkan Lontooseen ja päätyy vierailemaan
Astburyn kartanoon. Viimeinkin hän on kiinnostunut myös menneisyydestä ja isoisoäitinsä
Anahitan tarinasta. Kartanossa asuu nykyinen, hieman erakkomainen lordi Anthony
Astbury, joka on antanut kartanonsa filmiryhmän käyttöön. Sattuman oikusta amerikkalainen,
juuri kihlautunut filmitähti Rebecca Bradley kuvaa Englannin maaseudulla
Astburyn kartanossa.
Anthony vilkaisi paperiarkkeja,
ja Rebecca huomasi, että hän vaikutti epävarmalta. ”Ei minua oikeastaan
kiinnosta tutkia suvun historiaa. Mitä kannattaa elää menneisyys uudelleen, kun
siinä on niin paljon tuskaa?”
”Olen pahoillani Anthony. En
halunnut hermostuttaa sinua.”
”Suo anteeksi.” Anthony
terästäytyi ja soi Rebeccalle vaisun hymyn. ”Pystyn hädin tuskin elämään
nykyhetkessä.”
”Ymmärrän. Voisinkohan minä
siinä tapauksessa lukea nämä sivut? Se voisi auttaa minua ymmärtämään sitä
aikakautta jonka Elizabeth eli.”
”Minun henkilöhahmoni
elokuvassa”, Rebecca selitti.
Keskiyön ruusu kertoo
rakkaudesta ja ajankuvaa luonnehtii sota-ajan heittelevyys ja arvaamattomuus.
Toisaalta tarinassa ovat myös läsnä goottikauhun elementit, kuten kartanomiljöö, linnanherra, vilahtelevat hahmot ja mielenterveyden häiriöt. Voimakastahtoiset ihmiset ovat pyrkineet
hallitsemaan kunakin aikana lastensa valintoja ja kohtaloita. Anahita kokee erilaisuutensa,
sillä hänellä ei ole Indiran kaltaista arvostatusta. Toisaalta tarinassa kulkee
mukana Anahitan kyvyt ja taito lääkitä ayurvedan mukaisesti. Muukalaiseen
suhtaudutaan varauksellisesti ja hänen kykyihinsä suhtaudutaan tilanteen mukaan joko
hyväksyen tai hyläten. Minua kiehtoi tarinan rakenne, sillä tarinaa kuljetetaan
kahdella aikatasolla jännittävästi. Anahitan tarinaa seurataan alusta loppuun. Keskiyön
ruusu on kaunis ja viehättävä lukuromaani. Ja kirjan luettuani korostaisin
yhteyttä Mortonin kirjoihin ja unohtaisin Binchyn, sillä Mortonin Paluu
Rivertoniin muistuu usein mieleen tätä lukiessa.
Paksu kirja, mutta vei mukanaan, tykkäsin :)
VastaaPoistaTarina vei tosiaan lukijan mukanaan.
PoistaNappasin tämän kirjan työpaikkani hyllystä. Töihin siis tulee melkein kaikki kirjat ja tätä oli ennakkokappaleena tarjolla. Ajattelin lukea Rileyn kirjan tällä viikolla sellaisena kesän viihderomaanina, jollaisia joskus tarvitaan. Kiva, että vaikuttaa laadukkaalta.
VastaaPoistaMuuten, Binchy on omassa lajissaan taituri. :) Hän kirjoittaa (tai kirjoitti) keski-ikäisten naisten elämänmakuista litiä.
Sinulla on hyvät apajat! Riley sopii kesäisen viikonlopun oleiluun. Sen seurassa viihtyy, sillä joskus on kiva lukea kevyempää.Rileyn kirjassa on jotain, kerronnan rakenne on upea, että Anahitan tarina kulkee alusta loppuun mukana. Tajuat luettuasi, mitä tarkoitan. Nykyaika ei korvaa häntä tai nuorempien tarinat.
PoistaRinnastan Bicnhyn ja Rosamunde Pilcherin keskenään. Silti pidän valtavasti Pilcherin kirjasta Talvipäivänseisaus sekä Simpukankerääjät. Binchyä olen lukenut, mutta ne eivät ole jääneet niin mieleen.
Tämä on varmasti ihana historiallinen rakkausromaani. Voi kun tämä tulisi pian kirjastosta minulle.
VastaaPoistaMinä ainakin viihdyin tämän seurassa. Toivotaan, että saat pian.
PoistaKuulostaapa mielenkiintoiselta. En olekaan tästä kirjasta aiemmin kuullut. Pitää merkitä lukulistalle.
VastaaPoistaMinusta tämä on erikoisen hyvin kerrottu tarina. Viihdyin kirjan miljöössä.
PoistaTarina vei minut mukanaan, kelpo viihdettä!
VastaaPoistaKuulostaa koukuttavalta sukutarinalta, kiinnostaa. Minulla on saman kirjailijan toinen kirja, The Girl on the Cliff, hyllyssäni. olen sen joskus ostanut joltain lentokentältä matkalukemiseksi, mutten sitten lukenutkaan sitä. Varmaan pitäisi.
VastaaPoista