Caroline Eriksson Kadonneet
Alkuteos
De försvunna 2015
Suomentaja Sirkka-Liisa Sjöblom
Otava
2016. Kustantajalta. Kiitoksin.
Caroline Eriksson on
sosiaalipsykologi ja kirjailija. Hän on kirjoittanut tietokirjan
sekä historiallisia rikosromaaneja, mutta tämä lienee kirjailijan ensimmäinen fiktiivinen
trilleri.
Valitsin tämän kirjan viime
viikonlopun lukumaratonille, mutta luettuani muutaman ensimmäisen sivun siirsin
kirjan syrjään. Ymmärsin, että en tekisi kirjalle oikeutta sarjalukuna. Tämän
kirjan oli tarkoitus pitää minut virkeänä ja ehkä hieman varuillani, mutta
tunsin tämän vaativan paljon enemmän. Voit jatkaa tekstini lukua rauhassa,
sillä en spoilaa.
Loppukesän myöhäisessä illassa Greta,
Alex ja nelivuotias Smilla veneilevät Maranin järvellä. Alex sammuttaa veneen
moottorin ja he soutavat rantaan. Alex
tarinoi Maranin synkästä menneisyydestä, sillä se on vienyt ihmisiä mukanaan.
- Kuikka, hän kertoo. – Jotkut sanovat sitä esihistorialliseksi linnuksi. Liittyy varmaan ääntelyyn. Monien mielestä se kuulostaa pelottavalta.
Alex ja Smilla nousevat rantaan
Gretan jäädessä veneeseen Alexin houkutteluista huolimatta. Tästä alkaa tarina. Kaksikkoa ei kuulu
takaisin ja hämmennyn Gretan tekemään päätelmään, että nuo kaksi eivät palaa. Kaksikon
katoaminen lienee kuitenkin ongelmista pienin. Jos kaksikko kerran katoaa, niin sitten he
ovat kadonneita.
Eikö olisi loogisinta soittaa
poliisille? Eikö kaksikkoa pitäisi etsiä?
Greta hätääntyy auringon laskiessa
ja astuu maihin kiertäen saaren löytämättä ketään. Palatessaan mökille Greta
löytää vain kissan, Trithin. Aamulla Greta palaa saarelle.
Hiljaisuus lepää puiden keskellä raskaana ja pahaenteisenä. Sitten heinikosta kuuluu äkkiä rapinaa, vain parin metrin päässä minusta. Säpsähdän ja puristan vaistomaisesti kädet nyrkkiin. Sitten huomaan siilin, joka lyllertää tiehensä niin kovaa kuin pienet jalat vain kantavat. Kun tähyilyn taas eteenpäin, heinikossa ei näy merkkiäkään siitä, että sitä olisi työnnetty sivuun tai tallattu. Mikään ei viittaa siihen, että tässä olisi hiljattain kulkenut mies ja pikkutyttö. Käännyn ympäri ja katson tulosuuntaani. Ja taas eteenpäin. Sivuille. Mutta missään ei näy mitään jälkiä, ei sen paremmin muista ihmisistä kuin omista liikkeistänikään.
Tarina elää nykyajassa, mutta
kännykät ovat kateissa, tietenkin. Vähitellen jouduin inttämään itselleni, että
oliko veneessä edes muita? Psykologinen trilleri on mielilajini, mutta pidän
siitä enemmän kauhugenressä. Sen sijaan epäilen sen yhdistämistä mieleen.
Kirjan takakannessa on seuraava
lause, jota lainaan tekstiini. Piinaava
psykologinen trilleri saa lukijan epäilemään jokaisen henkilön motiiveja. Tämä
lause kertoo oikeastaan kaiken. Tuohon voisi aiheellisesti lisätä senkin, että
lukijaparka ei pääse sen helpommalla, sillä hän joutuu epäilemään myös omaa
ymmärrystään.
Greta menee poliisiasemalle tekemään
ilmoituksen kadonneista. Poliisit vetävät puolestaan maton altani ja muksahdan
kumoon heidän soittaessa myöhemmin Gretalle. Poliisit esittävät kysymyksiä,
joihin he tuntuvat tietävän myös vastaukset. He toteavat asioita, joita kukaan
ei haluaisi kuulla.
- Greta, nainen aloittaa arvovaltaisesti, - me tapasimme juuri poliisiasemalla. Minä olen… hmm, sanotaan vaikka, että tutkin asiaasi hieman tarkemmin. Ja sain selville jotain outoa. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?…Minun olisi luonnollisesti pitänyt tarkistaa tietosi samalla, kun olit täällä, mutta… niin, sinähän lähdit aika äkkiä. Tein äsken haun rekistereistämme, ja se, mitä löydän tai pikemmin en löydä, on… hämmentävää, voisi sanoa. Tarvitsen apuasi tämän sotkut selvittämiseksi.
Äidin ja tyttären keskustelut eivät ainakaan
selvennä tilannetta. Gretan lapsuudessa tapahtui jotain ja lukijana minä mietin
isän kuolemaa. Mitä oikein tapahtui isän
kuoleman yhteydessä? Greta on empaattinen, ei pelottava. Hän on uuvuksissa ja menneisyyden
kahleissa.
Viimeinen ilta. Ilta, jona isä katosi, jona hän putosi meidän elämästä. Kun ajattelee, kuinka vahvasti nuo tapahtumat ovat muovanneet minua, voisi luulla, että mieleeni nousevat kuvat olisivat selviä ja tarkkoja. Hahmoltaan veitsenteräviä. Mutta ei. Mitä ratkaisevampi jokin tuon illan yksityiskohta on, mitä lähemmäs pääsen totuutta siitä, mitä tapahtui, sitä läpitunkemattomammalta juuri sitä illan hetkeä ympäröivä sumu tuntuu?
Kirjailija onnistui toden totta
eksyttämään minut. Kadonneet on
erinomainen kirja, jonka tunnelma yrittää upottaa lukijankin. Eriksson osaa
luoda inhottavan pelon ilmapiirin, jossa on valmis epäilemään kaikkia ja
kaikkea. Tästä kirjoittaminen on kiusallista, koska jokaisen on tarkoitus itse
purkaa teksti. Kadonneet pitäisi
lukea syksyisessä pimenevässä illassa, jossa takan lieskat luovat tunnelmaa,
jossa haluaa kuulla ainoastaan kissojen äänettömän hiiviskelyn.
Blogeissa toisaalla: Annika
Pidän psykologisista trillereistä, joten tämä vaikuttaa lupaavalta.
VastaaPoistaTämä on mielenkiintoinen. Tämä ei sopinut mitenkään lukumaratonin sarjalukuun, tähän on panostettava. Tämä on enemmän...
PoistaSinulle lukukokemus oli selkeästi positiivisempi kuin omani, hienoa! Minäkin pidän psykologisesta kauhusta, tämä oli oikea vainoharhojen sekamelska, ei kuitenkaan upealla Hautala-tyylillä vaan... No, sekamelska.
VastaaPoistaAnnika, edellyttäen että sain tarinasta kiinni... Ainakin yritin parhaani mukaan. Aluksi kiljuin apua, että montako meitä oli. Tuo poliisien puhelu avasi ehkä eniten. Eli puhelun jatko, jonka lauseita en liittänyt lainaukseeni.
PoistaJos muistat minun lukumaraton paniikin...
Mä tykkäsin tästä kyllä, sain juuri luettua. Joskin päähenkilön toiminta alussa oli jopa vähän hermostuttavaa...
VastaaPoistaPäähenkilö oli itseltään ehkä hukassa, mutta silti pidin tästä.
VastaaPoista