Tiina Laitila Kälvemark Karkulahti
Hän näkee horsmat ja niittyvillat ja puolukanlehtien salaiset kuviot,
ymmärtää taivaan ja pilvien muodot.
Hän näkee metsän ja puut, yhdessä ja erikseen, ja siksi suurempina kuin
on mahdollista, miten paljon enemmän on mahdollista kuin ihminen pienessä
mielessä luulee.
Ruotsinsuomalainen
kirjailija ja journalisti Tiina Laitila Kälvemark (s.1970) on kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta. Hänen novellikokoelma Kadonnut ranta (2013) oli ehdolla Runeberg-palkinnon saajaksi ja
jolle myönnettiin Kaisa Vilhunen -palkinto. Kirjan kauniin ja herkän kannen on
suunnitellut Martti Ruokonen.
Laitila Kälvemarkin
Karkulahti on moniääninen perhetarina ja sukutarina, joka liittyy siihen
sukutarinoiden jatkumoon, joka on hyvin tuttua. On talo, muualta tullut miniä ja anoppi, veli ja
velipuoli jne. Tämä ei ole minun ominta
aluetta, vaikka viime vuonna luinkin Laura Lähteenmäen Ikkunat
yöhön sekä Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen.
Pohjanmaan maisemiin sijoittuvat Orvokki Aution kirjat eivät ole unohtuneet,
sillä pidin niistä todella. Olen lukenut
tekijän novellikokoelman Kadonnut ranta
ja ihastuin sen kieleen.
Jaska tuo inkeriläissyntyisen
Veran taloon, jossa asuu jo velipuoli Asseri ja anoppi, vanha emäntä Petäjävieren Elisabet.
Naiset eivät ole toistensa valitsemia, mutta ilman toistensa hyväksymistä he eivät
selviä arjesta. Lähes ensisanoiksi Vera kuulee anopilta toteamuksen: ”Että
ryssän toit Karkulahteen.” Vera oppii olemaan ryssä ja venakko, muukalainen.
Kun talo on hiljentynyt ja valot sammutettu, Vera käyttää niitä
keinoja, joihin emännän kaikkivaltias koukkusormi ei ylety.
…
Hän kysyi venakolta lapsesta. Se on tehnyt lapsen ennenkin. Heti
ensimmäisellä saunareissulla hän sen näki. Valkoiset rannut suurissa rinnoissa.
Roikkuvat vatsanahat muuten niin laihassa rupissa.
Velipuoli on läsnä, mutta tämä ei puhu, hänen
maailmansa on suljettu muilta, mutta hän tekee käskytetyt työt. Kertomukset ovat nykyhetkessä, mutta takaumien
avulla kuljetaan menneeseen ja eri henkilöiden kokemiin. Siitä
huolimatta tarina pysyy hallittuna. Menneeseen on jäänyt kaikilta liian paljon.
Elisabet on vanha ja sairas, lähes vuoteenomana. Ihmisten
ennakkoluulot vierasta tulijaa kohtaan ovat voimakkaita, alentuvia ja vieroksuvia. Muistot ovat satuttavan kipeitä tai suloisen kirveleviä.
Elisabet
hivuttaa käden aluspaidan alle ja hyväilee ihoaan. Vielä siinä on tunto. Vielä
se muistaa.
Hän rakasti Aarnia enemmän kuin omia lapsiaan, niin se oli. Ja siitä
on Jumala häntä rankaissut.
Laitila Kälvemarkin
teksti on sujuvaa, murre elävää ja helposti ymmärrettävää. Karkulahti on hallittu tarina,
kun ihmisiä ei ole liikaa. Tarinat avautuvat eri suuntiin, joten ne eivät astuta uutta kertojaa esiin luku luvun jälkeen. Lumiomena viittaa tekstissään, että tarina aukeaa moneen suuntaan. En tiedä, viittaako hän tähän samaan rakenteeseen vai vain teemojen moninaisuuteen. Pidän erityisesti Laitila Kälvemarkin tavasta kertoa tarinaa eli tarinat kulkevat rinnalla. Tämän takia en ole novellien lukija. Kiinnyin tähän tarinaan enemmän kuin yleensä
sukutarinaan. Ulkopuolisuus ei ole vain erottavaa, vaan se kulkee myös elämässä
mukana. Meillä on taustamme, jota me heijastamme ja kannamme matkassa. Ei ole
vain eletty hetki, vaan sitä pohjustaa myös mennyt - osana meitä, ei vain muistoina. Karkulahti on perhetarinain helmi.
Tiina Laitila Kälvemark Karkulahti
WSOY 2014. Kustantajalta. Arvostelukappale.
Molemmat ovat lukulistallani ja Karkulahden sain jo kirjastosta, siihen haluan pikapuoliin tarttua. Nuo sukutarinat ovat kovasti mieleeni (Lähteenmäen Ikkunat yöhön laitoin ykköseksi Finlandiaa äänestettäessä) ja tuo kansi on niin hauraan kaunis.
VastaaPoistaMinusta nämä ovat todella hyvät kirjat. Karkulahti on sellainen, että se on muistettava vuoden lopussa. Ikkunat yöhön viehätti minua, mutta jos saan valita, niin otan kirjan, joka kertoo tarinan Karkulahden tavoin, Minua väsyttää aloittaa aina uudella luvulla uusi tarina, henkilö jne. Tämän takia en ole novellien lukija.
PoistaKarkulahden kansi on upea. En tiedä, miten tulkita se. Onko siinä räme taustalla ja suovilloja vai suopursua. Kuitenkin se on taidokas ja puhutteleva kansi.
Kuulosti mielenkiintoiselta tuo Karkulahti. Täytyykin pitää mielessä.
VastaaPoistaEn muista, luitko syksyllä Tanja Pohjolan Lintu pienen. Pidin siitä valtavasti. Tässä on jotain samaa. Pidän todella tämän tarinan kielestä.
PoistaKarkulahti on nyt alkanut kovasti kiinnostaa tämän sinun tekstisi ja Katjan kirjoituksen myötä. Jospa saisin kirjan jossain vaiheessa käsiini.
VastaaPoistaTämä kannattaa etsiä ja lukea. Ihastuin kirjaan ja sen tapaan kertoa perhetarina.
Poista