Milena Michiko Flašar (1980) on japanilais-itävaltalainen
kirjailija. Hän on japanilaisen äidin ja itävaltaisen isän tytär, joka asuu
Wienissä. Alkuperäisteos Ich nannte ihn
Kravatte ilmestyi vuonna 2012. Teoksen on suomentanut Olli Sarrivaara.
Kutsuin häntä Solmioksi on
psykologinen kuvaus erikoisesta ystävyydestä kahden ihmisen välillä. Tosin tuo
edellinen lause on jo hyvin enteilevä ja tuohon mennessä on kuljettu jo tovi. Oikeastaan
koko tarinan voisi kiteyttää muutamaan sanaan eli kohtaamiseen kahden ihmisen
välillä. Se on samalla tarina ihmisen omanarvontunnosta tämän päivän Japanissa.
Sen teemoja ovat syrjäytyminen, häpeä, ylpeys, hiljaisuuden tematiikka ja
itsemurha. Viimeistä aihetta ei voi ohittaa eli itsemurha on japanilaisessa
yhteiskunnassa vaikuttava tekijä, jolle on jo melkoinen määrä synonyymejä eli
itsemurha sanan variaatioita. Tapahtumien miljöönä on kaupungin puisto ja sen
penkki kahden miehen ankkurina.
Istun meidän
penkillä. Ennen kuin siitä tuli meidän, se oli minun.
Teos kertoo kahdesta miehestä, nuoresta ja vanhemmasta. Toinen miehistä
on Taguchi Hiro ja toinen on keski-ikäinen “salaryman” Ohara Tetsu. Taguchi
Hiro on kahdeksi vuodeksi huoneeseensa sulkeutunut miesopiskelija eli
hikikomori, joka tarkoittaa eristäytynyttä eli hän on jättäytynyt kaiken
sosiaalisen kanssakäymisen ulkopuolelle. Vanhempien häpeä on niin
valtavan suurta, että he ovat kertoneet poikansa olevan vaihto-oppilaana
Amerikassa. Nyt he kertovat hänen totuttelevan paluuseen, kun tämä on
alkanut ulkoilla. Vanhempani tuskin
enää huomasivat minua. Kun kohtasimme kotona ovella tai eteiskäytävässä,
heiltä pääsi epäuskoinen kuiskaus ai, sinäkö se olet. Kyse ei ole missään
tapauksessa välinpitämättömyydestä.
Ohara Tetsu on elämässään ulkopuolelle joutunut vanhempi
toimistovirkailija, joka on menettänyt työnsä. Nämä kaksi miestä kohtaavat
toisensa puistossa. Ohara Tetsun käytös ei oikeastaan ole edes
länsimaisin silmin katsottu outoa ja varmasti niin on tapahtunut, että kumppani
salaa potkut ja lähtee töihin aivan kuten ennenkin.
Kaksi kokonaista
vuotta olin viettänyt huoneessani, vanhempieni talossa.
… Minä osaan
vielä. Osaan laittaa jalkaa toisen eteen. En ole unohtanut miten se tapahtuu.
Toistuvat tapaamiset johtavat kohtaamiseen. Hiljaisuuden ja puheen välillä
on erilaisia variaatioita. Kaksi ihmistä istuu penkillä, he istuvat samalla
penkillä ja istuttuaan eroavat. He lähenevät vähitellen. Tuuli puhalsi miehen
savukkeen tuoksun toiseen suuntaan. Jo ennen kuin me
olimme esitelleet itsemme toisillemme. Tuo savua kuljettava
tuuli oli tutustuttanut meidät. Ennen puhetta on toisen sanaton
huomioiminen, hyväksyminen. Kaino nyökkäys on vasta askel kohtaamiseen. Puheen
aika on vasta myöhemmin. Kohtaamiset avaavat miesten elämänpiirejä paljastaen
syitä, joiden takia kumpainenkin palaa yhä uudestaan puistoon. Pystyvätkö he
auttamaan toinen toisiaan? Voivatko he palata vielä kovaan yhteiskuntaan?
Kutsuin häntä Solmioksi avaa
lukijalleen aivan uuden oven japanilaiseen kulttuuriin, sen kovia arvoja
tarjoamaan yhteiskuntaan, jossa heikkoudet on suljettava kodin sisäpuolelle. Kirjan
nimi tulee siitä, että Taguchi puhuttelee Ohara Tetsua nimellä Solmio tämän
käyttämän solmion vuoksi.
Kutsuin häntä Solmioksi on hienovarainen, meditatiivinen helmi, jossa tarinan jännite säilyy
viimeiseen sanaan asti. Pohjimmiltaan se on hyvin paljastava ja vapauttava.
Eniten kirjassa järkyttää Ohara Tetsun vaimon, Kyōkon, käytös, että
tietoisuudesta huolimatta hän salli puolisonsa säilyttää kasvonsa. Pysäyttävää.
Tein viikonloppuna blogitekstin Yuyin Lin kirjasta
Yksinäisyyttä kalliimpaa, joka liikkuu läheisessä kulttuurissa ja
ihmissuhde konfliktit ovat myös siinä esillä. Myös Haruki Murakami kuvaa Värittömän miehen
vaellusvuosissa ihmissuhteiden konfliktia, joka kalvaa ja hiertää vuosia.
Ehkä me olemme enemmän tottuneet siihen, että ihmiset tulevat elämäämme
tietyssä elämänvaiheessa, viipyvät jonkin aikaa ja lähtevät jättäen sitten
muistijäljen. Japanilainen kulttuuri on enemmän visuaalisempaa kuin
verbaalisempaa. Hiljaisuuden särkeminen tulee tässä teoksessa lähelle eli
milloin se voidaan särkeä?
Flašarin teksti on puhuttelevaa, lauseet ovat
lyhyitä ja tiheitä. Kirjan loppu on toiveita herättävä ja huojentava. Kutsuin häntä Solmioksi on erinomainen
kirja. Tämä kirja kannattaa lukea. Kirjan lopussa on japaninkielisten
termien selitysosio.
Milena Michiko Flašar Kutsuin häntä Solmioksi
LURRA Editions 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.
Birgit Vanderbeke Simpukka-ateria
Birgit
Vanderbeke (1956) kuuluu Saksan nykykirjallisuuden kärkinimiin. Simpukka-ateria on Vanderbeken
ensimmäinen suomennettu teos. Saksankielinen alkuteos Das Musschelessen ilmestyi vuonna 1990. Teoksen on suomentanut
Olli Sarrivaara.
Simpukka-ateria on
pienoisromaani, joka kuvaa länteen paenneen perheen todellisuutta, ja jossa
heijastuu myös entisen kotimaan ilmiantojen ja vallan ilmapiiri.
Simpukka-ateria ajoittuu aikaan
juuri ennen Berliinin muurin murtumista. Yhteiskunnalliset ja historialliset
aspektit heijastuvat traumaattisena lähihistorian kautta. Simpukka-ateria sijoittuu yhteen iltaan, vaikka liikkuukin muistojen
kautta eri tasoille. Tarina on perheen psykologinen kuvaus. Kertoja on perheen
nimetön tyttö. Perheen äiti, tytär ja tämän nuorempi veli ovat kotona. He ovat
valmistautumassa iltaan, sillä isä on palaamassa työmatkalta. Äiti valmistaa
simpukka-ateriaa, joka on isän lempiruokaa. Isä on hyvin täsmällinen saapumisissaan.
Hyvin pian ydinperheen siloinen kuva alkaa
saada naarmuja yhä voimakkaammin. Jo simpukoiden valmistamisprosessi enteilee
tulevaa, miltä niiden valmistaminen tuntuu.
Tosin en tiedä sitä, koska omakohtaisesti en suostuisi sellaiseen
tekoon, en edes rapujen osalta. Simpukoiden valmistaminen eri vaiheineen
sitoutuu koko tarinaan, toiminnon äänet, väkivaltaisuus jne.
Perheen isä on saamassa työssään
ylennyksen. Onhan itsestään selvää, että
kotiinpalaajan eteen nähdään enemmän vaivaa, kun tämä on joutunut yöpymään
kokoushotelleissa ja tyytymään niiden yksipuoliseen ruokatarjontaan. Isäkuva on
ihanteellinen. Häntä ihaillaan, kuinka etevä hän on puhujana ja taitava
didaktisine taitoineen. Myös kotona isä pitää kuria ja huolehtii, että lapset osaavat
arvostaa äitinsä työtä. Äidillä on monta roolia päivän aikana, sillä päivällä
hän on opettaja ja illalla vaimo tai tsuppari. Kun isältä loppuu illalla
savukkeet, niin äiti noutaa niitä.
Perheellä on jokin outo vaisto tapahtumien osalta
kellon edetessä, sillä he hälisevät ja pulppuavat. Normaalisti he puhuisivat
hiljaisella äänellä, koska isä voisi tulla hetkenä minä hyvänsä. Isä ei pitäisi
heidän puheestaan, koska tämä saattaisi olettaa olleensa itse puheenaiheena. Isän ajattelu on hyvin loogista kuin myös
tyttären, mutta samaa ei voi sanoa äidistä ja veljestä.
Kaikki tässä
perheessä keskittyi siihen, että meidän oli oltava olevinamme kuin oikea perhe,
sellainen, joksi isä oikean perheen kuvitteli, sillä hänellä ei ollut
sellaista ollut, eikä hän siis tiennyt millainen oikea perhe oli, mutta silti
hän oli muodostanut siitä itselleen hyvin tarkan käsityksen.
Matkoiltaan palattuaan isä joi olutta ja
konjakkia ja kukin perheenjäsenistä antoi lausunnon vuorollaan tapahtumien
kulusta muiden odottaessa oven ulkopuolella. Oikeudenmukaisena isä antoi myös aiheellisiksi
katsomansa rangaistukset. Isä oli luonnontieteilijä ja myös tytön odotettiin
valitsevan saman tien, sillä musiikki ja kirjallisuus olivat vain puuhastelua
ja siksi äidin viulukin oli särkynyt ja sullottu komeroon. Äiti oli tottunut tekemään kotona likaisemmat
ja raskaammat työt ja parempana vetistelijänä hommaamaan myös ruokakupongit. Hän
oli sopeutunut pitämään pakolliset vanhempainillat mahdollisimman lyhyinä ja
huolehtimaan, että isälle ilta olisi ongelmaton. Sairaalasta hän lähti aiemmin
isän hakiessa lääkärin vastusteluista huolimatta. Veljen koulumenestyksen
rankaisu kuului isän toimialaan, vaikka veli itki verissään ja äitikin itki
toisaalla. Ilmiannot heijastavat järjestyksenpitoa.
Illan edetessä äiti avaa viinipullon ja he
tyhjentävät juomaa urakalla. Kun puhelin sitten soi illan mittaan, kukaan ei
reagoi siihen vastaten.
Simpukka-ateria voidaan
katsoa perheen tarinana ja äidin kertomana siitä heijastuu Ibsenin Nukkekodin
Nora. Tarina on perheen tarina, mutta isä voidaan nähdä myös autoritäärisenä
vallanpitäjänä, valtion kontekstin
kautta. Yksilö heijastuu yhteiskunnan kautta. Simpukoilla on oma symbolinen
asemansa. Yhden illan tarina rakentuu
paljon laajemmaksi muistojen kautta.
Birgit Vanderbeke Simpukka-ateria
LURRA Editions 2009. Kustantajalta. Kiitoksin.
Simpukka-ateria on
luettu myös
Arvaas mitä? Tämä on mulla lukupinossa, kävin hakemassa Lurran pari kirjaa kirjastosta juuri vähän aikaa sitten!
VastaaPoistaHaa, mitä muita Lurran kirjoja hait? Toivottavasi tuon Oma tietä, jos et ole lukenut? Oletko lukenut Lesbren Punaisen sohvan. Se on fantastinen, ihana ja täydellinen. Jos pidit Siilin eleganssista, niin Omaa tietä hurmaisi sinut myös. Arja R. (Lurra) suositteli tätä minulle ja pidin todella kovasti tästä.
PoistaUlla, olet aika haka löytämään kiinnostavia teoksia. Tämä kirjoituksesi on täynnä japanilaisia tuulahduksia mukaan lukien nyky-Japani ja todella kiinnostavalta vaikuttaa Solmio.
VastaaPoistaKiitos Omppu kommentista. Tämä kirja ei ole kyllä minun omaa ansiota, että löysin. Tämä on todella erinomainen kirja.
PoistaViime päivien luvut olivat parempia kuin Cosmopoliksen blogitekstin kirjoittaminen. Huh.
Japanilainen kulttuuri on häpeä-kulttuuria. Olen jostakin lukenut määritelmät myös muille kulttuureille. Kunniakulttuuri tietysti arabeilla, ja mikähän se olikaan meillä länsimaissa? Suomessakin on aika paljon häpeää, mutta ei tuossa mitassa kuin Japanissa.
VastaaPoistaMinulla on tämä Solmio jo ostettuna englannin kielisenä, odottaa tuossa sopivaa hetkeä. Kiitos hyvästä esittelystä, Ulla!
En usko, että sitä edes aivan täysin ymmärtää. Luulen, että tämä kirja auttaa ymmärtämään myös Murakamia paremmin, noita hyvin kiemuraisia ihmissuhteita.
PoistaSinulla on ihana etu lukea englanniksi, minulta sujuisi ehkä Jojo Moeys tai vastaava. Varmasti Jessica Brockmolen kirjeromaani. Kiitos kommentista Marjatta.