tiistai 14. kesäkuuta 2016

Karita Sainio Me emme elä samassa maailmassa kuin te



Karita Sainio  Me emme elä samassa maailmassa kuin te
Kustannusosakeyhtiö Aula & Co 2016. 205 sivua.

Karita Sainio on toimittaja, viestinnän ammattilainen sekä PR-toimisto Sugar Helsingin perustaja. Me emme elä samassa maailmassa kuin te on Sainion esikoisteos.

Kirjan ensimmäiseen sivuun mahtuu ensimmäinen lainaukseni, kirkon miljöö sekä kuorin näkymässä valkoinen arkku. Lukija joutuu heti kuoleman kontekstin syviin vesiin. Ensimmäisen luvun loppu rysähtää voimalla lukijan niskaan. Se on toteilevaa, kylmää ja kaunistelematonta ihmisen yksinäistä lähtöä. Luin viikko sitten Yasushi Inouen kirjan Äitini tarina. Siinä on samanlainen kuvaus tai paremminkin samasta aiheesta oleva kuvaus, mutta siinä tunteet, tuska ja osallisuus yhdistyivät hyvästeihin. Miksi minusta tuntuu, että olemme kuin metsäläisiä vastaavassa tilanteessa

Kuolemat tapahtuvat etäällä meistä ja ilman meitä. Kerran kesäkuussa olin eläinten krematoriossa, jos olisin puhunut, olisi särkynyt surusta. Osoitin tummien lasien takia uurnan. Ja sain kysyttyä sekoittuuko tuhkat vieraisiin. Pate Mustajärvi lauloi matkalla Pitkää kuumaa kesää ja viilteli minua. Vastaavasti haimme uurnan Honkanummelta, jossa suru on eliminoitu täysin, luulen, että robotti luovuttaisi uurnan paremmin. Veimme uurnan perille sukuhautaan useiden tuntien matkan päähän. Matkasta muistan selvimmin, että puolisoni työkaveri terrorisoi häntä sieninäyttelyn suunnittelulla. Kännykkä sitoo ihmisen tavoitettavaksi ja suruttomaksi.  Yasushi Inoue kosketti minua syvemmin kuin kukaan muu vastaavaa tilannetta kuvannut.


Kävellessäni kenkieni korkeat korot uppoutuvat kirkon pihan märkään hietikkoon. Jalat tuntuvat huterilta, kädet tunnottomilta, ranteita pistelee. Ihoni alla kytee tulipalo, tai koppakuoriaisten armeija odottaa lähtöään, mutta ei vielä, minulla on vielä hetki. Sydämeni hakkaa ja henkeni salpautuu avatessani kirkon raskasta ovea. Sisään kävellessäni ihmiset kääntyvät katsomaan. Luen heidän katseistaan, että he ovat pahoillaan, mutta sehän on nyt liian myöhäistä.

Me emme elä samassa maailmassa kuin te  liikkuu eri aikatasoilla, näkökulma on enimmäkseen sisaren ja veljen, joiden kerronta vuorottelee. Anna ja Niko kertovat samaa tarinaa. Niko palaa kymmeniä vuosia taaksepäin, mutta sisko pysyy kuolemaa edeltävissä päivissä ja sen jälkeisissä tapahtumissa. Mies ja nainen kuvaavat siskon ja veljen vastapareja.  Luvut ovat päivätty kuolinpäivää silmällä pitäen eli esimerkiksi: Veli 30 vuotta - Elämää viisi kuukautta jäljellä.  Kirjan teemat liittyvät huumeisiin, rikollisuuteen, päihteisiin, päihderiippuvuuteen, yhteiskunnasta syrjäytymiseen, parisuhteisiin ja kuolemaan.  Annan mies hapuilee ja yrittää ymmärtää, mutta toinen vetäytyy kuoreensa.


Mä haluisin, että se kuolisi. Enkä vaan siksi, että se sais rauhan, vaan että mä saisin rauhan myös, Anna sanoi kerran ja alkoi itkeä hysteerisesti.
Hän halusi halata Anaa, mutta Anna käpertyi mytyksi sohvan nurkkaan ja torjui hänet.
Miksi sä haluat halata tällaista ihmistä, joka toivoo veljensä kuolemaa?

Nikon  avauksessa hän on täyttänyt 30 vuotta. Hän uhittelee elämälle, että hän on päässyt tuohon ikään, vaikka on niellyt ja pistellyt elämänsä paskaksi viinalla ja huumeilla tekemättä ikinä töitä. Anna on veljeään muutaman vuoden nuorempi ja selvinnyt paremmin, mutta hänkin on sisältä tohjona.  Hän on IT-firmassa projektipäällikkönä ja tekee konsultin töitä. Annalla ja Nikolla on ollut vain toisensa tädin hoiteissa sosiaalitoimiston päätöksellä. Äiti teki itsemurhan tytön ollessa kuuden kuukauden ikäinen ja isäkin häipyi haluamatta lapsia riesoikseen.  Late, Kivimäki ja Naru oli Nikon jengi.


Tänään mä täytän 30 vuotta. Uusi vuosikymmen, ja mä olen vielä täällä. Hah, hah, kuka vittu  olisi uskonut?

Kuinka paljon sisarusten välinen lojaalius voi kestää, ennen kuin kaikki murtuu tai loppuu? Me emme elä samassa maailmassa kuin te kertoo veljen ja siskon elämästä. Tarina on hengästyttävä ja osoittaa, miten rajallisesti ihmisen elämä on omista valinnoista ja vapaasta tahdosta riippuvainen. Yhteiskunnan laitamilla ihmiset eivät voi hyvin, mutta tuskin se edes kiinnostaa ketään kauniita puheita enempää.  Lukijalle on alusta lähtien selvää, että veli makaa arkussa. Miten ja miksi mies on päätynyt arkkuunsa? Lukija joutuukin miettimään kuoleman merkitystä aivan eri näkökulmasta. 

Kirjan kieli on paikoin puhekieltä, jossa mä ja sä toistuvat tavan takaa ja voivat ärsyttää, jos itse ei käytä niitä. Me emme elä samassa maailmassa kuin te on tummasävyinen trilleri, jännittävä ja koukuttava kuvaus kipuilevasta arjesta, joka kulkee hieman kurjimpia kujia pitkin. Siitäkin huolimatta tämä kertoo myös kahden ihmisen välisestä rakkaudesta, joka satuttaa, tekee kipeää ja joka ei päästä irti. Tämä hyvin raadollinen tarina pitää lukijan otteessaan, sillä en voinut nukahtaa viime yönä ennen kuin sain tämän luettua. Aiheen raskaudesta huolimatta tämä ei jätä huonoa oloa, sillä kirjan luettuaan tarinan ymmärtää trillerin näkökulmasta.

2 kommenttia:

  1. Aika raskaan tuntuinen aihe, mutta on tietysti hyvä, että tällaisestakin kirjoitetaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aihe ei ole kepeä, mutta tämä ei aiheuta pahaa oloa. Voiko noin sanoa... En voinut tekstissä spoilata, joten tekstini ei kerro olennaista. Vertaan esimerkiksi Pärttyli Rinteen kirjaan Viimeinen sana, niin se on hurja. Siitä jäi ikävä tunne. Tässä pitäisi painottaa, että tämä on trilleri! Lukija saa tietää paljon enemmän kuin...

      Poista

Ilahduta minua kommentilla!