Karita Sainio Me emme elä samassa maailmassa kuin te
Kustannusosakeyhtiö Aula & Co
2016. 205 sivua.
Karita
Sainio on toimittaja, viestinnän ammattilainen sekä PR-toimisto Sugar Helsingin
perustaja. Me emme elä samassa maailmassa
kuin te on Sainion esikoisteos.
Kirjan
ensimmäiseen sivuun mahtuu ensimmäinen lainaukseni, kirkon miljöö sekä kuorin näkymässä
valkoinen arkku. Lukija joutuu heti kuoleman kontekstin syviin vesiin. Ensimmäisen luvun loppu rysähtää voimalla lukijan niskaan. Se on toteilevaa, kylmää ja kaunistelematonta
ihmisen yksinäistä lähtöä. Luin viikko sitten Yasushi Inouen kirjan Äitini tarina. Siinä on samanlainen kuvaus
tai paremminkin samasta aiheesta oleva kuvaus, mutta siinä tunteet, tuska ja
osallisuus yhdistyivät hyvästeihin. Miksi minusta tuntuu, että olemme kuin
metsäläisiä vastaavassa tilanteessa?
Kuolemat tapahtuvat etäällä meistä ja ilman meitä. Kerran kesäkuussa olin eläinten krematoriossa, jos olisin puhunut, olisi särkynyt surusta. Osoitin tummien lasien takia uurnan. Ja sain kysyttyä sekoittuuko tuhkat vieraisiin. Pate Mustajärvi lauloi matkalla Pitkää kuumaa kesää ja viilteli minua. Vastaavasti haimme uurnan Honkanummelta, jossa suru on eliminoitu täysin, luulen, että robotti luovuttaisi uurnan paremmin. Veimme uurnan perille sukuhautaan useiden tuntien matkan päähän. Matkasta muistan selvimmin, että puolisoni työkaveri terrorisoi häntä sieninäyttelyn suunnittelulla. Kännykkä sitoo ihmisen tavoitettavaksi ja suruttomaksi. Yasushi Inoue kosketti minua syvemmin kuin kukaan muu vastaavaa tilannetta kuvannut.
Kuolemat tapahtuvat etäällä meistä ja ilman meitä. Kerran kesäkuussa olin eläinten krematoriossa, jos olisin puhunut, olisi särkynyt surusta. Osoitin tummien lasien takia uurnan. Ja sain kysyttyä sekoittuuko tuhkat vieraisiin. Pate Mustajärvi lauloi matkalla Pitkää kuumaa kesää ja viilteli minua. Vastaavasti haimme uurnan Honkanummelta, jossa suru on eliminoitu täysin, luulen, että robotti luovuttaisi uurnan paremmin. Veimme uurnan perille sukuhautaan useiden tuntien matkan päähän. Matkasta muistan selvimmin, että puolisoni työkaveri terrorisoi häntä sieninäyttelyn suunnittelulla. Kännykkä sitoo ihmisen tavoitettavaksi ja suruttomaksi. Yasushi Inoue kosketti minua syvemmin kuin kukaan muu vastaavaa tilannetta kuvannut.
Kävellessäni kenkieni korkeat korot uppoutuvat kirkon pihan märkään hietikkoon. Jalat tuntuvat huterilta, kädet tunnottomilta, ranteita pistelee. Ihoni alla kytee tulipalo, tai koppakuoriaisten armeija odottaa lähtöään, mutta ei vielä, minulla on vielä hetki. Sydämeni hakkaa ja henkeni salpautuu avatessani kirkon raskasta ovea. Sisään kävellessäni ihmiset kääntyvät katsomaan. Luen heidän katseistaan, että he ovat pahoillaan, mutta sehän on nyt liian myöhäistä.
Me
emme elä samassa maailmassa kuin te liikkuu
eri aikatasoilla, näkökulma on enimmäkseen sisaren ja veljen, joiden kerronta vuorottelee.
Anna ja Niko kertovat samaa tarinaa. Niko palaa kymmeniä vuosia taaksepäin,
mutta sisko pysyy kuolemaa edeltävissä päivissä ja sen jälkeisissä tapahtumissa. Mies ja nainen kuvaavat siskon ja veljen
vastapareja. Luvut ovat päivätty
kuolinpäivää silmällä pitäen eli esimerkiksi: Veli 30 vuotta - Elämää viisi kuukautta jäljellä.
Kirjan teemat liittyvät huumeisiin, rikollisuuteen, päihteisiin, päihderiippuvuuteen,
yhteiskunnasta syrjäytymiseen, parisuhteisiin ja kuolemaan. Annan mies hapuilee ja yrittää ymmärtää, mutta
toinen vetäytyy kuoreensa.
Mä haluisin, että se kuolisi. Enkä vaan siksi, että se sais rauhan, vaan että mä saisin rauhan myös, Anna sanoi kerran ja alkoi itkeä hysteerisesti.Hän halusi halata Anaa, mutta Anna käpertyi mytyksi sohvan nurkkaan ja torjui hänet.Miksi sä haluat halata tällaista ihmistä, joka toivoo veljensä kuolemaa?
Nikon avauksessa hän on täyttänyt 30 vuotta. Hän uhittelee elämälle,
että hän on päässyt tuohon ikään, vaikka on niellyt ja pistellyt elämänsä paskaksi
viinalla ja huumeilla tekemättä ikinä töitä. Anna on veljeään muutaman vuoden nuorempi ja selvinnyt paremmin, mutta hänkin
on sisältä tohjona. Hän on IT-firmassa
projektipäällikkönä ja tekee konsultin töitä. Annalla ja Nikolla on ollut vain
toisensa tädin hoiteissa sosiaalitoimiston päätöksellä. Äiti teki itsemurhan tytön
ollessa kuuden kuukauden ikäinen ja isäkin häipyi haluamatta lapsia riesoikseen.
Late, Kivimäki ja Naru oli Nikon jengi.
Tänään mä täytän 30 vuotta. Uusi vuosikymmen, ja mä olen vielä täällä. Hah, hah, kuka vittu olisi uskonut?
Kuinka
paljon sisarusten välinen lojaalius voi kestää, ennen kuin kaikki murtuu tai loppuu?
Me emme elä samassa maailmassa kuin te kertoo veljen ja siskon elämästä. Tarina
on hengästyttävä ja osoittaa, miten rajallisesti ihmisen elämä on omista valinnoista
ja vapaasta tahdosta riippuvainen. Yhteiskunnan laitamilla ihmiset eivät voi
hyvin, mutta tuskin se edes kiinnostaa ketään kauniita puheita enempää. Lukijalle on alusta lähtien selvää, että veli makaa arkussa. Miten ja miksi mies on päätynyt arkkuunsa? Lukija joutuukin miettimään kuoleman merkitystä aivan eri näkökulmasta.
Kirjan
kieli on paikoin puhekieltä, jossa mä ja sä toistuvat tavan takaa ja voivat
ärsyttää, jos itse ei käytä niitä. Me
emme elä samassa maailmassa kuin te on tummasävyinen trilleri, jännittävä
ja koukuttava kuvaus kipuilevasta arjesta, joka kulkee hieman kurjimpia kujia
pitkin. Siitäkin huolimatta tämä kertoo myös kahden ihmisen välisestä rakkaudesta,
joka satuttaa, tekee kipeää ja joka ei päästä irti. Tämä hyvin raadollinen tarina
pitää lukijan otteessaan, sillä en voinut nukahtaa viime yönä ennen kuin
sain tämän luettua. Aiheen raskaudesta huolimatta tämä ei jätä huonoa oloa, sillä kirjan luettuaan tarinan ymmärtää trillerin näkökulmasta.
Aika raskaan tuntuinen aihe, mutta on tietysti hyvä, että tällaisestakin kirjoitetaan.
VastaaPoistaAihe ei ole kepeä, mutta tämä ei aiheuta pahaa oloa. Voiko noin sanoa... En voinut tekstissä spoilata, joten tekstini ei kerro olennaista. Vertaan esimerkiksi Pärttyli Rinteen kirjaan Viimeinen sana, niin se on hurja. Siitä jäi ikävä tunne. Tässä pitäisi painottaa, että tämä on trilleri! Lukija saa tietää paljon enemmän kuin...
Poista