perjantai 10. kesäkuuta 2016

Tiina Raevaara Korppinaiset


Tiina Raevaara Korppinaiset
LIKE 2016.



Tiina Raevaara (1979) on koulutukseltaan perinnöllisyystieteeseen erikoistunut biologi ja filosofian tohtori ja toimii vapaana kirjoittajana.  Vuonna 2015 Raevaaralle myönnettiin Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto. Korppinaisissa kirjailijan koulutus tulee hyvin esille, sillä luonnolla on oma vahva roolinsa tarinassa.

Raevaaran kirja on kauhua, siinä on goottikauhun kuvastoa ja intertekstuaalisuutta Edgar Allan Poen klassikkotarinoihin.  Kotimaista kauhua on jonkin verran tarjolla. Itse olen mieltynyt Tiina Raevaaran, Marko Hautalan ja Mia Vänskän kirjoihin. Luin viime vuonna Raevaaran aiemman kirjan Yö ei saa tulla ja ihastuin siihen. Huomasin, että Raevaaralta on ilmestynyt uusi kirja ja pyysin sen kustantajalta. En lukenut takakannen tekstiä, mutta  jo toisessa kappaleessa mainitaan ennestään tuttu Aalo. Kirja olikin jatkoa Yö ei saa tulla -romaanille. En osaa sanoa, toimiiko tämä itsenäisenä jatkona. Voi toimiakin. Itselleni aiempi perusta loi valmiuksia ja syvyyttä tarinaan.


"Jokaisella ihmisellä on taakkanaan menneisyys. Ja vaikka me niin harvoin tiedämme, millaista taakkaa kanssakulkijamme joutuvat raahaamaan, menneisyys vaikuttaa jokaiseen vielä edessä olevaan hetkeen. Menneisyys tekee meistä sellaisia kuin olemme."


Raevaaran kirjassa on mystinen tunnelma. Kauhun kuvastoon sisältyvät ullakon naakat, vartioivat korpit, rauniosairaala, vanha luhistuva perintötalo ja kuoleman kontekstina hautausmaat ja vainajat. Keskeisenä miljöönä on  saaren kaupunki ja isovanhempien perintötalo, jonne Johannes palaa Helsingistä. Viime vuodet taloa on asustanut Jaakko vuokralaisena.  Hänkin on jonkin sortin kummajainen, tutkija isän tavoin. Miten Jaakko on löytänyt talolle vuokralaiseksi? Hänessä on outoja yhtymiä isään, lintuihin ja isän tutkimukseen.  

"Naakat olivat vallanneet talon. Niitä pursusi oviaukosta pelkkinä siipinä ja kiiltävinä sulkina. Huusin kauhusta ja nostin kädet kasvojeni eteen. Lintuja vain tuli ja tuli, kun ne lensivät kohti ulkoilmaa. Kuin talo olisi ollut täynnä naakkoja, valtava lintusäiliö, josta niitä nyt purkautui paineella."


Johannes on saanut tietää, että Aalo ei kuollutkaan kuusi vuotta sitten, sillä viime vuodet Johannes oli uskonut tappaneensa rakkaansa. Hän haluaa kunnostaa talon, hakea Aalon New Yorkista luokseen, koska tämä on ainoa nainen, jota mies rakastaa. He eläisivät onnellisena yhdessä. Kaikissa haaveissa on jotain epätodellisuutta, niin ihanaa ja suloista hapuilua paremmasta. Todellisuudessa on murskaavia sanoja, jotka tuhoavat niin paljon. Ehlers-Danlos on kuin ihmisen nimi, vaikka ihminen ei sitä osakseen anele.

"Ihmisiä, jotka tunsivat minun ja Aalon yhteen kietoutuneen kohtalon, ei ollut enää kovin monta jäljellä. Elämänpiirini oli hyvin pieni ja ihmisiä siinä hyvin vähän. Yksi kerrallaan he olivat lähteneet,  yleensä lopullisesti."

Talo on vuorattu salaisuuksilla, lukituilla huoneilla, verisillä kankailla ja avoimilla kysymyksillä. Mihin vuodenaikaan isä kuoli, miksi se ei ole edes selvää? Millaisessa sairaalassa isoisä Jan-Erik Heinonen työskenteli? Eikö Strömslandin sairaala ollutkaan vanhainkoti tai saattokoti? Miksi Neuvostoliitossa opiskellut ja psykiatriaan erikoistunut lääkäri työskenteli siellä? 
Isän papereista selviää, että hänet oli hyväksytty parikymppisenä Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteelliseen tiedekuntaan vuonna 1979.  Papereiden joukossa on todistuksia, ajokortti ja passi. Kuolintodistuksessa isän kuolinpäiväksi on merkitty 2. joulukuuta vuonna 2001.  Asiakirjasta selviää kuolinsyy ja olosuhteet. Isää oli hoidettu tämän vanhempien kodissa pätevän hoidon avulla, sillä isä oli kieltäytynyt sairaalaan menemisestä. Outoa oli vain se, että ruumiinavaus oli jätetty tekemättä lääkärin määräyksestä.

Tarina on tummasävyinen ja tunnelmaltaan unenomainen. Unenomaisuus ei ole epäselvyyttä, vaan Raevaara kirjoittaa selkeää kieltä. Unenomaisuus vie tässä toden ja epätoden rajapinnalle. En suosittele tätä iltakirjaksi, sillä tämän lukemista on vaikea keskeyttää. Paradoksaalista kuitenkin, että sillä toisaalta tämä kirja kuuluu illan ja yön seuralaiseksi.


Talo, jossa kuoltiin ja jossa oli pikimustia lintuja, ei ollut mikään kepeänkaunis ja romanttinen lemmenpesä. Sellainen talo oli kuoleman ja unohduksen talo, ja silti minä kuvittelin voivani tuoda Aalon sinne. Aalo saisi nauraa ja hymyillä koko loppuelämänsä, jotta varjot pysyisivät loitolla. 

Korppinaiset on hurmaava tarina, jota en tohdi enempää avata. Tämän parempaa kesäyön kirjaa et löydä seuraksesi.  Naakat ja korpit hurmaavat lukijan.

Kiitän kustantajaa kirjasta.

Blogeissa toisaalla:



12 kommenttia:

  1. Mulla meni tämän ilmestyminen ihan ohi. Vasta blogeista huomasin, että Yö ei saa tulla on saanut jatkoa. Mia Vänskää yritin kerran aloittaa, mutta pelotti liikaa. Uskallankohan tätä?

    Raevaaran Laukaisusta pidin mahdottoman paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle kävi samoin. Huomasin Raevaaran kirjan ilmestyneen ja pyysin. Vasta 6. rivillä tajusin, että tämähän jatkuu.

      Uskallat. Raevaarassa on paljon hyvää, hän kirjoittaa selkokieltä, hänen tarinansa ovat niin hyviä, että hän ei häröile. Tarkoitan selkojutulla, että joskus teksti menee joillakin niin uneksi, että lukija ei pysy perässä. Raevaara käyttää taitavasti kauhun kuvastoa.

      Menneisyydessä on tapahtunut asioita, jotka hakevat selvitystä. Sanoisin, että pelottavinta on tunnelmassa, symboliikassa ja sanoissa Ehlers-Danlos. Surullisen kaunista. Hmm pidin tästä enemmän kuin Yöstä, josta pidin paljon. Ja luin yksin.

      Poista
  2. Minä olen jotenkin vältellyt Raevaaran kirjoja, sillä olen ajatellut, että niissä on liikaa tuota unenomaisuutta minun makuuni. Arvostelusi on kuitenkin hyvä, ja sai minut kiinnostumaan tästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että silloin sinun kannattaisi lukea ensin tämä. Tässä on selkeä tarina. Menneisyys on oikeastaan ihan mielenkiintoinen. Johannes haluaa selvittää menneitä, ihan järkeviä asioita.

      Poista
  3. Juuri luin toisenkin arvion ja täytypä todeta että ostettava on,katsotaan mitä itse tykkään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se on. Minäkin hämmästelin omaa luokitustani, että pidin tästä enemmän kuin ensimmäisestä ja tykkäsin siitäkin. Toki minua kutkutti tässä moni asia, olen itse selvitellyt naakan elämää ja uskomuksia.

      Lähinnä yritän kertoa, että tämän uskaltaa lukea arempikin.

      Poista
  4. Kuvaat romaania hurjan hyvin, monessa kohtaa nyökyttelin innoissani, kun tekstiäsi luin. Kiehtova romaani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta oli ihanaa palata tuohon tarinaan. En ikinä olisi osannut aavistaa jatkumoa. Tämä oli helppo tuomita omaan hyllyyn jääväksi.

      Poista
  5. Minua todella harmittaa, etten lukenut Yö-kirjaa ennen tätä. Pääsin niin huonosti sisälle kirjan maailmaan ja nyt tuntuu, että tilaisuus meni ohi... no, Raevaaralla on muistaakseni myös novelleja, joten taidan kokeilla niitä jossain vaiheessa; hän kun kirjoittaa parhaimmillaan todella taitavasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Tämä on itsenäinen osaa kirjaan Yö ei saa tulla, mutta siitä huolimatta entinen tarina helpottaa. Edellinen ei jatku, mutta Aalon tajuaa paremmin. Itse ajattelen kummankin lukeneena, että tämä jälkimmäinen oli parempi. Ja silti minä ihastuin kirjaan Yö ei saa tulla.

      Poista
  6. Pidän Yöstä ja Korppinaisista todella paljon, mutta minulle se ykkösteos tulee aina olemaan aina Yö<3 Alkuperäinen Nukkematti-satu oli niin taitavasti vedetty tarinaan mukaan enkä sen kaltaista kirjaa ole koskaan aikaisemmin lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että tämän kirjan naakat hurmasivat minut. Olen tutustunut niiden elämään ja niihin liittyviin uskomuksiin. Hyvät kirjat.

      Poista

Ilahduta minua kommentilla!