Virginia Woolf Vuodet

Viime vuosina olemme saaneet nauttia Virginia Woolfin tuotannon suomennoksista, jotka ovat aina vain laajentaneet kirjailijan monipuolista kuvaa. Savukeidas on julkaissut Virginia Woolfilta Menomatkan vuonna 2012 sekä Yön ja päivän vuonna 2012 sekä vuonna 2013 tämän kirjan Vuodet.

Teos julkaisi puolestaan Kiitäjän kuolema ja muita esseitä -kokoelman vuonna 2013. Virginia Woolf eli vuosina 1882-1941. Vuodet jäi Woolfin viimeiseksi teokseksi, jonka julkaisun kirjailija hän ehti nähdä ennen astumistaan jokeen.

Kääntäjä Ville-Juhani Sutinen tuo esiin, että Woolfin teokset eivät ole mitään hämähäkinseittien marinoimia ikiaikaisia niteitä, vaan ovat yleisinhimillisyytensä ansiosta säilyttäneet ajankohtaisuutensa ja arvonsa myös 2000-luvulla.

Virginia Woolfin tuotantoa pelätään ja pidetään vaikeana, mutta Vuodet on helposti lähestyttävissä ja omaksuttavissa. Henkilögalleria on moninainen, mutta ihmisten roolit kertautuvia kuten sisareni, veljeni, veljeni poika jne. Vuodet on sukutarina, joka seuraa suvun vaiheita viiden vuosikymmenen ajan. Keskiössä on hyväosainen Pargiterien perhe, eversti Abel Pargiter ja hänen perhepiirinsä sekä perheen vaiheet 1880-luvulta 1930-luvulle. Varsinainen sukusaaga tämä kirja ei ole, sillä henkilöhahmojen vaiheet esitetään sirpaleisina. Tapahtumia katsotaan kulloisenakin vuonna yhden päivän ajan. Pääosassa ovat naiset, mutta tapahtumia katsotaan niin perheenpään eli vanhan everstin silmin kuin perheen uskollisen palvelijan kautta. Woolf kuvaa elämän arkea hyvin tarkasti, mitättömän arkisia asioita ja samalla hän rientää tarinoissa vuosia ja vuosikymmeniä väliin jättäen. Lukija kiitää hänen tekstinsä mukana tietäen, että mikään sana ei saa jäädä tajuamatta, on pysyttävä mukana alati vaihtuvien kertojien ajatuksissa ja tunteissa.

Woolf kirjoittaa tajunnanvirtaa, juoni kulkee ihmisen mielessä, ihmiset kuolevat ja häviävät tarinasta, mutta tarina jatkaa kulkuaan. Woolfin kehittämä tajunnanvirta on hienovireistä, jolla hän purkaa ihmismielen tuntoja, valaa hetkellisiä aistimuksia ja muistikuvia ja käy sisäisiä monologeja. Taustalla on englantilainen yhteiskunta, viktoriaanisen ajan arvomaailma, joka elää murroksessa kohti modernin yhteiskunnan syntyä. Lontoon metropolin ajankuva välittyy sellaisena kuin Woolf sen eli. Ensimmäinen maailmansota, ilmahälytykset, Lontoon pommitukset häälyvät taka-alalla, sivulauseissa. Esimerkiksi Eleanor ajattelee mielessään, että Peggyn mukava ja hiljainen veli Charles oli kuollut sodassa.  Tässä kehyksessä ja ajankuvassa vuodet seuraavat suvun ihmisten kohtaloissa. Vuodet vaihtuvat ja ihmiset elävät, vanhenevat ja muuttuvat muutoksissa.  Sanomattomissa tunteissa elää ihmiselämän käyttämättömät mahdollisuudet ja ohiliukuvat hetket. Vuosien alkua rytmittää lyyrinen maiseman tarkkailu ja kulloisenkin vuodenajan kuvaus. Woolf luo kohtaamisiin huikeat lataukset, joita lukee haltioituneena.

Eleanor oli seissyt ovella vilkuttamassa kouluun lähtevälle Morrisille, ja talon edessä oli pieni puutarha, johon he olivat istuttaneet krookuksia. Ja nyt Crosby kipusi vaunuihin pidellen Roveria sylissään ja lumihiutaleet leijailivat hänen mustalle hilkalleen. Eleanor sulki oven ja meni sisään.

...

Eversti laskeutui verkkaisesti alakertaan. Hän tunsi olonsa alakuloiseksi ja pettyneeksi. Hän ei ollut saanut tilaisuutta keskustella kahden Eugénien kanssa, eikä ollut voinut kertoa tälle mitään. Kenties hän ei koskaan kertoisi kenellekään siitä.

...

Maaseudulla oli kerrassaan tavallinen päivä - yksi niistä päivien pitkistä puolista, jotka rullasivat vuosien kulkiessa vihreistä oranssinsävyisiksi, ruohon kasvusta sadonkorjuuseen. Ei ollut kuuma tai kylmä, oli englantilainen kevätpäivä; melko kirkas, joskin violetti pilvi kukkulan takana saattoi enteillä sadetta. Nurmella väreili varjo, sitten taas valo.

Palvelijoiden keskellä elävä perhe tuo melko selvästi esille oman arvonsa ja eronsa heihin. Eleanor katsoo Crosbyn haikeata lähtöä tämän neljänkymmenen palvelusvuoden jälkeen:

"Sinusta on varmasti hauska päästä pois kellarista, Crosby",  Eleanor sanoi kääntyen jälleen katsomaan aulaa. Hän ei ollut koskaan huomannut kuinka pimeä ja matala se oli ennen kuin oli katsonut sitä.

...

Crosby oli tuntenut jokaisen kaapin, lattialaatan, tuolin ja pöydän siinä suuressa labyrinttimaisessa talossa eikä hän ollut nähnyt niitä puolentoista tai kahden metrin korkeudelta, kuten he muut, vaan polvien tasalta, kuuratessaan ja kiillottaessaan.

...

Martin puisteli päätään, hän ei keksinyt mitä olisi sanonut seuraavaksi. Hän vihasi palvelijoiden kanssa keskustelemista, sillä se sai aina hänet tuntemaan itsensä vilpilliseksi. Aina kun virnistelee teennäisesti tai sitten on liian sydämellinen, hän ajatteli. Ja molemmissa tapauksissa valehtelee.

Lopummalla kirjaa Eleanor purkaa ajatuksiaan elämästä ulos, kiteyttäen elämäänsä muutamiin riviin. Woolf liittää elämän vaikeuden ja sen vaikeaselkoisuuden Eleanorin mietteisiin.

 Minun elämästäni, hän sanoi itselleen. Se oli kummallista, sillä se oli toinen kerta sinä iltana, kun joku oli puhunut hänen elämästään. Eihän minulla edes ole elämää, Eleanor mietti. Eikö elämän pitäisi olla jotain sellaista, jota voi hallita ja joka tuottaa jotain? Etenkin, jos sitä on elänyt yli seitsemänkymmentä vuotta. Mutta minulla on vain nykyhetki.

On oltava toinen elämä, Eleanor mietti vajoten ärsyyntyneenä takaisin tuoliinsa. Ei unissa, vaan tässä ja nyt, tämän huoneen sisällä, elävien ihmisten keskellä. Hänestä tuntui kuin hän olisi seissyt kuilun reunalla, tuuli olisi tuivertanut hänen tukkaansa ja hän olisi juuri ollut tarttumaisillaan johonkin joka yritti koko ajan karkuun. On oltava toinen elämä, tässä ja nyt, Eleanor toisti.  Tämä elämä on liian lyhyt ja rikkonainen. Emme tiedä mitään - emme edes itsestämme. Olemme vasta pääsemässä alkuun, hän mietti, alamme vasta ymmärtää jotain sieltä täältä.

Savukeidas on tehnyt upean työn meille Virginia Woolfin lukijoille ja kääntäjä Ville-Juhani Sutinen ansiokkaan käännöstyön. Näennäisesti tämä on tarina Pargiter -nimisestä perheestä, joka alussa asuu suuressa viktoriaanisessa talossa Lontoossa eli samanlaisessa kuin Virginia Woolf asui lapsuudessaan. Perheenjäsenten tiet kulkevat eri tahoille, mutta näitä seurataan kirjan ilmestymisvuoteen saakka. Niin rouva Pargiter kuin rouva Stephen kuolevat miltei saman ikäisinä. Teosta pidetään osittain omaelämäkerrallisena.

Lopun selitysosa on hyvin valaiseva. Toivottavasti tämä ei jää tähän. Woolfin kieli tai sanoma ei vanhene ajassa. Tein vuoden alussa blogiini suunnitelman, mitä luen keväällä 2014. Kiteytin tekstiin ajatuksiani luettavista kirjoista, että Woolfin Vuodet -teokseen huutaa mieli - mitäpä tuohon voin lisätä. Minulta on lukematta Menomatka sekä Yö ja päivä, joten niiden parissa sitten jatkan matkaa.


Virginia Woolf Vuodet
Savukeidas 2013. Arvostelukappale.Kiitoksin.