sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Peter Handke Suuri Putous



Peter Handke Suuri Putous

Itävaltalaisen Peter Handke on kirjoittanut romaaneja, novelleja, näytelmiä, runoja ja tehnyt  lukuisia elokuvakäsikirjoituksia. Yksi niistä on käsikirjoitus Wim Wendersin elokuvaan Berliinin taivaan alla (1987), jonka luen parhaimpiin katsomiini elokuviin.  Kirjailijana Handke nostaa heti mieleeni kaksi hänen romaania eli Vasenkätinen nainen (1981) ja Poissa (1991). Lisäksi Handken romaaneista on suomennettu: Puhtaan kokemisen hetki (1979), Kivun kiinalainen (1985), Toiston pysyvyys (1989), Moravalainen yö (2013), Riisuttu epäonni (2003), Don Juan (2008) sekä Jukeboxista (2005).
Kirjan on suomentanut Arja Rinnekangas.
Peter Handken Suuri Putous on yksittäisen päivän kuvaus näyttelijän elämässä, joka kulkee kohti suurkaupunkia kauniina kesäpäivänä. Se päivä, joka päättyi Suureen Putoukseen, alkoi aamuisella ukkosmyrskyllä. Handken proosa vain ei kulje lukijan toiveiden mukaisesti, eikä edes ole tarve. Toiminta soljuu mielessä ja sen tasoilla.  Kertoja on tai ei roolissa, mutta välillä näyttelijä tuntee ja aistii, välillä kertoja kuvaa "minun näyttelijäni" tekemisiä. Tarinaa kuljettavaa dialogia ei ole. Handken matkalaiset matkaavat minuuteen, pääsemättä koskaan perille, välillä jääden itsekin ulkopuolisiksi. Tässä kirjassa matkalainen on näyttelijä, joka ei halua enää näytellä, vaikka rooleja olisi tarjolla. Hän kulkee kaupungin laidalta, kävelee, juoksee suurkaupungin laitamilta sijaitsevasta talosta pyökkilehtojen läpi, maantienvartta pitkin, asuinalueiden ohi, sotaakäyvien lähinaapureiden keskuudessa kohti ydinkeskustaa. Hän aloittaa kävelynsä metsästä miettien: Aikojen kuluessa omistamisesta oli kuitenkin tullut hänelle taakka. Omistaminen ahdisti häntä ja rajoitti häntä ja hänen mielenmaisemaansa.

 Lähtiessään aukeamalta metsästä poispäin kaupungin suuntaan näyttelijä käveli viimeiset askeleensa aukeaman reunalta takaperin. Olin jo useasti kiinnittänyt hänen kohdallaan huomiota tähän tapaan, kun hän hyvästeli jonkin paikan, joka oli merkinnyt hänelle jotakin, eikä tämä takaperin kävely tullut esille yksinomaan hänen elokuvissaan, kuitenkin hän teki sen, pitemmän tai ihan lyhyen hetken ajan jokaisessa elokuvassaan, joskus sitä tuskin edes huomasi samalla tavalla kuin Alfred Hitchcockin sekunninpituisia esiintuloja omissa elokuvissaan.

 Handken sivujen mittaiset maisemakuvaukset, pikkutarkat arkiset kohtaamiset kuuluvat hänen tekstiinsä. Hän ei sijoita tarinoidensa tapahtumia paikkaan. Tällä matkalla hän kulkee tunnetiloista toiseen,  samaistuu lähes kaikkeen kohtaamaansa, tuntee kohtaamiensa ihmisten elämät ja jäljet, vaikka heitä ei enää ole sekä visioi luontopolkujen toiset luonteet. Camus'n Sivullinen, Musilin Mies vailla ominaisuuksia kulkevat lukijan mielessä kirjaa lukiessa.  Hän kulkee elämän laitakulmiin kohdaten marjanpoimijoita ja asumuksensa hylänneitä telttailijoita. Koirat haukkuvat. Ihmiset sotivat. Väkivalta ja sota ovat läsnä. Institutionaalisia kohtaamisia edustavat poliisi ja pappi. Näyttelijä kertoo niukasti elämästään, vihjaa sellaistenkin kuin pojan ja naisen kuuluneen joskus elämäänsä. Joskus Handken tarkan sanomisen paradoksi jättää lukijan usein vielä ulkopuolisemmaksi.

Se oli kirkko, yhtä pieni kuin kadun varrella olevat talot, kirkoksi sen saattoi tunnistaa sen pienestä tornista, joka oli haalistuneen sininen, tornin huipulla oli ruosteinen risti, joka yhtä hyvin olisi voinut olla televisionantenni.

 Saapuessaan keskustaan näyttelijä poikkeaakin tavastaan:

 Saapuessaan alhaalla  kaupungin keskustaan näyttelijä olisi voinut tapojensa mukaisesti, jättäessään yhden tienoon taakseen, kulkea jälleen muutaman askeleen takaperin. Mutta nyt se ei tullut kysymykseen.  Hän ei kävelisi enää takaperin sinä aikana, minkä hänen kertomuksensa kestäisi, eikä edes vilkaisisi olkansa ylitse eikä enää kulkisi kiertoteitä, vaan liikkuisi tiukasti kohtisuoraan, sattuisi kohdalle sitten ties kuinka monta kiertotietä.  Kuningas Taaksepäinkävelijän loppu.
Handke ei juuri palkitse lukijaansa, vaan leikittelee tällä loppuun asti, kertoen, että teos on kirjoitettu Montanassa paikassa Great Falls heinä-syyskuussa 2011. Mitä väliä sillä on, että teos on kuitenkin ilmestynyt maaliskuussa 2011 eli sanotaankin se fakta irti ja jätetään lukija pohtimaan yksin kirjan nimeä ilman vai otetaanko siinä tulevaisuuden aspekti mukaan?


Tuo päivä, joka päättyy Suureen Putoukseen, alkoi aamun ukkosmyrskyllä.


Miehen kertomus on kerrottu, hänen joka heräsi voimakkaaseen ukkosmyrskyyn. Yksinkertainen lause, lauseiden kaiut, upea kieli ja symboliikka on ihan entistä Handkea, johon palaan seuraavaksi Moravalainen yön kanssa.

Peter Handke Suuri Putous
Lurra Editions 2013. Arvostelukappale.Kiitoksin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ilahduta minua kommentilla!