Virginia
Woolfin kirjalliseen tuotantoon kuuluu kaunokirjallisten teosten lisäksi kirjallisuusarvosteluja,
esseitä ja lehtikirjoituksia. Viime vuosina olemme saaneet monta uutta kirjaa
Woolfin tuotannosta.
Teoksen
julkaisema ja Jaana Kapari-Jatan suomentama esseekokoelman johdattaa lukijan
yhä syvemmälle Woolfin tuotantoon. Kiitäjän
kuolema ja muita esseitä sisältää 66 Woolfin esseetä hänen kirjallisen
uransa ajalta. Esseet käsittelevät kirjallisuutta, sairastamista, naisten
asemaa, Woolfille tärkeitä paikkoja ja kaupunkeja sekä ihmisiä ja taiteilijoita.
Esseisiin ei ole merkitty alkuperäistä julkaisulähdettä, minkä puute korostuu erityisesti niiden
esseiden osalta, jotka eivät käsittele kirjallisuutta tai kirjoittamista, niitä
olisin myös halunnut lukea enemmänkin. En lukenut esseitä järjestelmällisesti, vaan katseeni
löysi sisällysluettelosta ensimmäisenä esseen Kirkko ja katedraali. Se toi
mieleeni Nemon suomentaman Kirkkojen ja katedraalien kieli -kirjan. Minua kiehtovat keskiaikaiset
kivikirkot, niiden arkkitehtuuri ja rakennettu kulttuuriympäristö sekä
kirkkotarhat ja niiden elävä kulttuuriperintö. Richard Taylorin How to read a church laajana versiona
olisikin suomentamisen arvoinen. Oma kiinnostukseni ohjasi minua siis aloittamaan
tällä Woolfin esseellä.
Sadasta vuodesta, jotka ovat kuluneet Charlotte Brontën syntymästä, hän itse, kaiken legendankerronnan, palvonnan ja kirjallisuuden keskipiste, eli vain kolmekymmentäyhdeksän. On jännittävä pohtia, miten erilaisia tarinoita hänestä kerrottaisiin, jos hän olisi elänyt tavallisen ihmiselämän verran. ...
Häntä on ajateltava ihmisenä, jolla ei ole osaa modernissa maailmassamme; on siirryttävä ajatuksissa viime vuosisadan viisikymmentäluvulle, syrjäiseen pappilaan Yorkshiren nummille. Siinä pappilassa, niillä nummilla, onnettomana ja yksinäisenä, köyhyydessä ja hurmioituneena hän elää iäti.
Woolf itse eli 1882-1941 ja kuoli 59-vuotiaana, kun Charlottte Brontë eli 1816 - 1855 ja kuoli 38-vuotiaana. Toisin sanoen Woolf olisi itse voinut elää hyvinkin kolmekymmentä vuotta vanhemmaksi ja nähdä 1970-luvun alun. Tuo ei olisi ollut mitenkään tavatonta, sillä Leonard Woolf kuoli 14. elokuuta 1969. Miten Virginia Woolf olisi ruotinut II maailmansodan jälkeisen kirjallisuuden?
Hän olisikin elänyt Kuningatar Elisabet II valtaan nousun ja elänyt modernissa teollistuvassa yhteiskunnassa, sillä hän viittaa usein viktoriaaniseen aikaan ja hallitsijoihin. Yhtä hyvin me voimme pohtia, miten hän olisi suhtautunut blogeihin tai käyttänyt siinä sanan säilää aikalaisiinsa.
Woolf on tarkka ja rohkea esseisti. Esseet ovat usein hitaita lukea eli ne on pakko lukea omassa rauhassa. Woolfin esseet eivät ole hankalia tai raskaita, vaan sivaltavia kuin oivaltavia. Venäläisestä kirjallisuudesta, Woolf toteaa, että Sielu on itse asiassa venäläisen kirjallisuuden päähenkilö. Proustista Woolf toteaa, että Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksessa on kuitenkin myös runoutta siinä missä näissä jo mainituissa, mutta sen runous on toisenlaista, Proust on vienyt tunteiden analysoinnin pidemmälle kuin kukaan muu romaanikirjailija. Woolfin esseitä ei tarvitse lukea alusta loppuun, vaan niihin voi tutustua rauhassa. Ne vievät aikaa, koska ne herättävät ajatuksia, eikä vähiten keskeytyksiä aiheuta vuosilukujen tarkistaminen ja tapahtumien suhteuttaminen vuosilukuihin.
Romaanikirjailijan tuntuu olevan alituinen pakko miellyttää lukijoiden turhamaisuutta ja tuntemuksia. Lopputulos, vaikka se saattaakin antaa romaanille lyhyen ja äärimmäisen kiihkeän elinkaaren, on kohtalokas romaanin kestävyydelle, kuten tiedämme jo silloin kun vielä nautimme sen tarjoamista kyynelistä, nauruista ja jännityksistä.
Kun uteliaisuuden henki on vallannut meidät, klassikot saavat maata paksunevan pölykerroksen alla, jos meidän ei ole jostakin syystä pakko lukea niitä. Sillä elävien ääniä me kuitenkin lopulta ymmärrämme paremmin. Eläviä voimme kohdella vertaisinamme, he ratkovat arvoituksemme ja mikä ehkä vielä tärkeämpää, me ymmärrämme heidän vitsinsä.
..
Kiitäjän kuolema ja muita esseitä ei ole lukuromaani, se soveltuu huonosti myös kirjaston lainakirjaksi eli sen paikka on omassa kirjahyllyssä otettavana ja omistettuna.Uskollisesta ystävästä esseessä Woolf kirjoittaa, että on hävytön ja tyhmänrohkea tapa ostaa eläin niin ja niin paljolla kullalla ja kopealla ja väittää sitten, että omistaa sen. Tulee väkisin miettineeksi, mitä takkamatolla lojuva hiljainen arvostelija tuumaa mokomista tavoista - salaperäinen, persialainen, jonka esi-isiä palvottiin jumalina silloin kun me, sen isännät ja emännät, konttasimme luolissa ja maalasimme vartalomme sinisiksi.
Virginia Woolf Kiitäjän kuolema ja muita esseitä
Teos 2013. Arvostelukappale.Kiitoksin.
Ulla, olen samaa mieltä kanssasi ja tämä on todella hieno, ajatuksia herättävä kokoelma! En ole vielä lukenut kaikkia näitä suomennettuja esseitä ja luettuihinkin haluaisin palata uudelleen. Ensin minun pitäisi kuitenkin saada Kiitäjän kuolema omaan kirjahyllyyni. Kirjastoon jo palautin sen. :)
VastaaPoistaTämä on mielenkiintoinen kirja. Sopii hyvin myös Lukuiloa Perhoslaaksossa-lukuhaasteeseeni :)
VastaaPoista