Matthew G. Lewis Munkki

Matthew  G. Lewis Munkki

Alkuperäisteos The Monk (1796)

Suomentanut Mika Rassi

Savukeidas 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Matthew  Gregory Lewis (1775-1818) syntyi lontoolaiseen korkeaan virkamiesperheeseen ja kävi Oxford Christ Church Collegea. Hänen isänsä omisti Karibialla orjaplantaaseja ja Lewis viettikin viimeiset vuotensa orjaplantaasien omistajana (600-700 orjaa). Isänsä varallisuuden turvin hän toimi Englannin parlamentin alahuoneen jäsenenä muutaman vuoden vuosisadan vaihteessa.

Lewis oli Ann Radcliffen (Udolpho 1794) ja William Godwinin (Caleb Williams 1794) aikalainen, ja Radcliffe ja Lewis ottivatkin vaikutteita toisistaan. Hiukan myöhemmin ilmestyi William Godwinin tyttären, Mary Shelleyn, Frankestein (1818).

Kirjan jälkisanoissa Päivi Mehtonen kirjoittaa:

Munkista tuli goottilaisen romaanin klassikko, jota on yli 200 vuoden ajan pidetty milloin sekavana ja väsyttävän shokeeraavana epäteoksena, milloin taas järjestelmänvastaisen avantgarden tienraivaajana.

…

Lewisin Munkin järjestelmävastaisuus oli monin tavoin ristiriitaista, valikoivaa ja utopiassaan myös konservatiivista.

Goottikauhun erääksi perusteokseksikin mainittu Munkki on Lewisin vain 19-vuotiaana kymmenessä viikossa kirjoittama teos. Hän kirjoitti sen ollessaan Hollannissa Englannin suurlähetystössä harjoittelijana.

Kirjassa välittyy vanhahtava tyyli.

Mikä serafin pää hänen ihailtavakseen ilmestyikään! Silti se oli enemmän kiehtova kuin kaunis; se oli suloinen pikemmin kasvojen kiltteyden ja herkkyyden kuin piirteiden säännöllisyyden ansiosta. Useat kasvojen osista olivat erikseen kaukana kauniista, mutta kun niitä tutki yhdessä, kokonaisuus oli hurmaava. Hänen kylläkin vaalea ihonsa ei ollut aivan pisamaton, hänen silmänsä eivät olleet kovin isot eivätkä niiden ripset erityisen pitkät. Mutta hänen huulensa taas olivat aivan puhtoisen punaiset, vaaleitten, lainehtivien, yhdellä nauhalla solmittujen hiusten runsaat kiharat virtasivat vyötärön alapuolelle jne… 

Apotti Ambrosio on kolmissakymmenissä oleva munkki, joka on antanut lupauksen, että hän ei koskaan poistu kapusiiniluostarin alueelta. Eräänä päivänä Ambrosiolle kuitenkin paljastuu, että noviisi, veli Rosario (Matilde), onkin valepukuinen nainen. Ambrosion tukahdutettu himo naisiin pääsee valloilleen. Tämän jälkeen mikään ei voi estää häntä ja mielikuvitustaan. Seuraavaksi on Antonian vuoro. Väkivalta, raiskaus, murha, mikään ei ole kylliksi. Ja lisämausteeksi sekoitetaan vielä yliluonnollisuus. Lopussa Matilden oikea rooli paljastuu. Jonkin verran lukemista hankaloittaa, kun samasta ihmisestä käytetään eri nimitystä, kuten apotti, veli, isä jne.

Sinänsä Lewis osaa ennustaa / tietää katolisen kirkon piirissä olevan pahuuden ja kirja sopisi aivan tähän päivään insestiepäilyineen. Toisaalta omana aikanaan teos oli väkivaltainen ja pornografinen, joten Lewis joutui tekemään sitä siistityn version. Akuperäisessä muodossaan teos julkaistiin vasta paljon myöhemmin.

Tarina sijoittuu Espanjaan, Madridiin, jossa sijaitsevat kapusiinimunkkiluostari ja nunnaluostari vierekkäin, vain hautausmaa maanalaisine holveineen erottaa ne. Apotti Ambrosio on mitä hyveellisin ja nunnaluostarin prioritar (nunnaluostarin johtajatar) osoittautuu väkivaltaiseksi tyranniksi. 

Goottikauhun peruselementtien mukaisesti tapahtumapaikkana on suljettu luostari, sillä tapahtumien miljöönä on usein linna, kartano, hautausmaa tai metsä. Kauppa paholaisen kanssa, pulassa olevat neidot, salaperäiset ovet ja häijyt isännät sekä painostava tunnelma kuuluvat  goottikauhuun. Luostariyhteisö sopii oivasti teemaan hautaholvien mätävinevien ruumiidensa kanssa. Salaperäisenä ovena tässä tarinassa toimii patsaan alla oleva luukku. Luostariyhteisö on puhtauden ja uskon symboli ja tässä puhtaimmassa ja hurskaimassa yhteisössä käydään taistelua lihan iloista.  Hyvän ja pahan taistelu on kirjan keskeisin teema, kun ihminen kamppailee omien halujensa ja Jumalalle vannottujen valojen välillä.

 Raskaana oleva nunna (Ines) on tyrmässä hautaholvien alapuolella.   Tarinaan kytkeytyy ihana neito Antonia, hänen äitinsä haamu ja myös itse pääpaholainen vierailee. Antonian sulhanen Lorenzo on Inesin veli ja pyrkii pelastamaan sisarensa ja suojelemaan Antoniota.

Luostarin kello oli lyönyt tuskin viiden minuutin ajan, kun kapusiinikirkko jo pursui kuulijoita. Älkää luulko, että väki olisi kerääntynyt sen paremmin hurskauden ajamana kuin tiedonjanostakaan. Vain aniharva oli liikkeellä noista syistä: kaupungista, jossa taikausko hallitsee sellaisella hirmuvallalla kuin Madridissa, on turha koettaa löytää aitoa uskoa.

Kapusiinikirkkoon kerääntynyt yleisö oli läsnä kuka minkäkin tähden, mutta ilmeinen tarkoitus ei koskettanut ketään. Naiset tulivat näyttäytymään, miehet heitä katsomaan: eräät olivat uteliaita kuulemaan kovasti ylistettyä puhujaa, eräät tulivat, koska ennen teatteria ei ollut mitään parempaakaan tekemistä, eräät saapuivat, koska heille oli väitetty, ettei kirkkoon mahtuisi, ja puolet Madridista ilmaantui, koska oletti tapaavansa toisen puolikkaan. Saarnaajaa oli vilpittömän innoissaan kuulemassa vain muutama ikäloppu uskovainen sekä kuutisen kilpailevaa puhujaa, jotka olivat päättäneet etsiä puheesta vikoja ja pilkata sitä.

Ei auta kuin myöntää, että kirjan kieli on paikoin vanhahtavan runollista, paikoin jaarittelevaa ja pitkäveteistä ja jännitykseltään psykologista. Puolen välin jälkeen lukeminen on helpompaa ja lopussa tietää lukeneensa klassikon. Ei auta myöskään kuin tunnustaa, että kirjan kääntäminen suomeksi on ansioitunut teko Savukeitaalta. Kirjan luettuaan ymmärtää kirjan merkittävyyden goottikauhun edustajana. Lukemisessa tuli usein mieleen Ann Radcliffen Udolpho, sillä oman aikansa senkin lukeminen otti. 

Blogeissa toisaalla Mustien kansien metsä

William Shakespeare Venetsian kauppias

Blogistanian toisen klassikkohaasteen kirjaksi valitsin William Shakespearen Venetsian kauppiaan. Tällä kerralla haastetta koordinoi Kulttuuripohdintoja-blogin Tuijata. Vaihdoin kerran kirjaa, sillä Bertolt Brechtin Kerjäläisromaanin sivumäärä osoittautui liialliseksi kaiken kiireen keskellä.

Venetsian kauppias oli minulle ennestään tuttu elokuvana. Kirjoitan siitä muutaman rivin, josta paljastuu kiinnostukseni kirjaan. Elokuvan pääosissa ovat Al Pacino ja Jeremy Irons. Eli jälkimmäisen takia olen elokuvan nähnyt. Tiedämme hyvin Pacinon roolit, mutta hieman harvinaisempi lienee hänen roolinsa elokuvassa Taivas ei tunne suosikkeja. Venetsian kauppiaan toisessa pääosassa (Antonio) on Jeremy Irons. Brittiläisen Michael Radfordin ohjaama elokuva on varsin kelvollista katsottavaa. Kerron kirjan juonesta tavallista enemmän, koska tarina on ”kaikkien” tuntema Shakespearen näytelmä. Teoksen alussa on Eva Johanna Holmbergin esipuhe.

Venetsian kauppias on renessanssidraama, joka lienee kirjoitettu vuosien 1596 ja 1598 välisenä aikana, mutta näytelmän juuret voivat olla vielä kauempana menneisyydessä. Tarina on sijoitettava oman aikansa historialliseen kontekstiin, myös antisemitismin osalta. Näytelmässä keskiössä on Shylock-niminen juutalainen koronkiskuri, jolta venetsialainen kauppias Antonio lainaa 3000 dukaattia, sillä hän haluaa avustaa ystäväänsä Bassaniota tämän kosioretkellä. Bassanio on hyväsukuinen, mutta hieman hulttiomainen ja rahaton. Hän haluaa saada Portian, joka on rikas perijätär. Portia asuu Belmontin saarella, jonne rientää kilvan kosijoita, mutta Portian isä on asettanut testamentissaan kosijat hankalan koitoksen eteen, sillä kosijan on valittava kolmesta lippaasta oikea. Kultaisessa, hopeisessa tai lyijyisessä lippaassa on Portian miniatyyrimaalaus.

Portia: Mutta vaikka järkeilisin kuinka, en voi valita itselleni miestä. ”Valita”, voi minua! En saa valita sitä jonka tahtoisin enkä torjua sitä jota inhoan: niin sitoo kuolleen isän tahto elävän tyttären. Nerissa, eikö ole julmaa, etten saa itse valita enkä torjua ketään?

…

Voi tätä piinan aikaa, joka ihmiseltä riistää oman äänen: Siis olen teidän, enkä ole. Jos niin käy, Onnetar saa mennä hornaan enkä minä.

Shylock vaati lainasopimukseen ikävän ehdon, jos velanmaksu ei onnistu. Siinä tapauksessa Antonio on luovutettava naulan verran omaa lihaansa velkojan haluamasta kohdasta (rinnasta). Yllättäen Antonio joutuu taloudellisiin vaikeuksiin, sillä hänen kauppalaivansa katoavat merellä. Shylockin ilkeys vain pahenee, kun hänen tyttärensä Jessica karkaa kristityn Lorenzon kanssa.

Shylock: Kaksituhatta meni sen ja muiden kallistakin kalliimpien kivien mukana. Kunpa ne kivet olisi tyttäreni korvissa ja tytär kuolleena jalkojeni juuressa! Kunpa hän makaisi arkussa jalkojeni juuressa ja dukaatit hänen arkussaan!

Venetsian kauppiaan teemoina ovat niin rakkaus, ystävyys, viha, kosto, ahneus kuin ahdinko. Antonio on valmis alistumaan kohtaloonsa, joka heijastelee kohti suurempia vertauskuvia, mutta hänen marttyyrimainen asenne ei pehmitä Shylockia. Ystävyyden teemaa tarkastellaan niin naisten kuin miesten kuin naisen ja miehen kautta. Alla olevaa lainausta on esitetty usein armon määritelmänä.

Portia: "Armon luonteeseen ei pakko kuulu. 

Se pisaroi kuin taivaan lauha sade

alas maahan. Siunaus on kaksinkertainen:

se siunaa antajan ja vastaanottajan."

Näytelmän neljäs näytös on oikeussalidraamaa. Oikeudenkäyntiin saapuu salaperäinen tuomari Balthasar, joka todellisuudessa on mieheksi naamioitunut nainen. Shylock ei tunne armoa, vaan hän janoaa kostoa. Hänelle tarjotaan 6000 dukaattia, mutta mikään ei hillitse hänen kostonhalua. Paikalle saapunut valeasuinen tuomari paljastaa sopimuksessa olevan virheen, että velkakirjan perusteella Shylock saa poistaa vain lihaa, mutta hän ei saa vuodattaa verta.

Salarino: Mutta ethän sinä oikeasti hänen lihaansa peri, jos hän ei maksa ajoissa?

Shylock: Vaikka kalansyötiksi. Ruokinpahan sillä kostonhaluani, jos en muuta. Antonio on häväissyt minua ja estänyt minulta puolen miljoonan ansiot, hän on nauranut tappioilleni ja pilkannut voittojani, hän on herjannut kansaani, pilannut liiketoimeni, karkottanut ystäväni, lietsonut vihamiehiäni. Ja minkä tähden? Koska olen juutalainen.

Klassikkohaasteeseen Venetsian kauppias on omiaan, sillä teosta luetaan sukupolvesta toiseen, käännetään, esitetään ja tunnetaan. Sadoista vuosista huolimatta teos on säilynyt mielenkiintoisena. Eli tästä on hyvä jatkaa kolmanteen klassikkohaasteeseen, mutta teosta en osaa nimetä vielä. Otan mielelläni vastaan vinkkejä! Ensimmäiseen klassikkohaasteeseen luin Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen.

William Shakespeare Venetsian kauppias
Alkuperäisteos The Merchant of Venice
Suomentajat: Tiina Ohimaa (näytökset I-III) ja Alice Martin (näytökset IV-V)
WSOY 2013. Kotikirjasto.

Jokke ja Hdcanis ovat lukeneet Venetsian kauppiaan.

Osallistun kirjalla myös Helmet-lukuhaasteen kohtaan 12. Näytelmä.

Osallistun myös Tarukirjan haasteeseen Shakespeare - 400 vuotta kuolemasta

Ihanaa joulua & Charles Dickensin joululaulu

Toivottelen teille kaikille Hyvää Joulua ja palataan joulun jälkeen uusin voimin ja luetuin kirjoin. Oma jouluni on lukemista, ihania elokuvia ja kiireetöntä yhdessäoloa.

Avaatko oven joulun tulla?
Joulu on jo täällä!
Vai pidätkö ovesi visusti kiinni,
salvat oven päällä?

Sadun huoneessa salaisessa
saat lahjaksi ruusut ja tähdet.
Ota ne reppuun, evääksi,

kun matkoillesi lähdet.

                                                                 - Hannele Huovi Matka joulun taloon 2007



 

Charles Dickens (1812-1870) julkaisi viisi joulukirjaa. Ensimmäinen oli Joululaulu (A Christmas Carol), joka ilmestyi 17.12.1843 ja saavutti valtavan suosion. Joulutraditioni on ollut Dickensin joulukirjan lukeminen, Joululaulun, Saiturin joulun tai millä nimellä se milloinkin on löytynyt käsiini. Kirja on julkaistu eri nimillä, kuvitettuna ja ilman kuvia, eri suomentajien käännöksenä, mutta tarinan perusta on sama. Joululaulu Aavetarina joulusta on tällä kerralla luvussani Bonpokkarina, jonka on suomentanut Marja Helanen-Ahtola.


Joululaulu kuvaa niin viktoriaanista aikakautta kuin yhteiskuntaa. Joululaulussa on viisi nimettyä säkeistöä. Joululaulun päähenkilö on ukko Ebenezer Scrooge. Ensimmäisessä säkeistössä Scrooge on kuuluisa saitimus, joka ei pidä ihmisistä, ei kilteistä, poloisista tai köyhistä. Eikä joulusta. Kerjäläisetkin ohittavat hänet tervehtien lanttia pyytämättä. Hänen alaisensa Bob Cratchit tekee työtään kirjurina. Scroogen työpaikalle saapuu kaksi herraa, jotka keräävät rahaa köyhille, mutta tulijat saavat poistua tyhjin käsin. Konttorin suljettuaan ja kirjurin lähdettyä, Scrooge nauttii ankean päivällisen krouvissa, lukee sanomalehdet ja lähtee kotiinsa. Marley on mennyt jo manan maille, mutta niin vain Scrooge kohtaa entisen kumppaninsa Jacob Marleyn haamun. Marley eli elämänsä Scroogen tavoin ja saapuu varoittamaan entistä kumppaniaan.

Marley oli kuollut, mikä heti alkuun todettakoon. Siitä ei ole pienintäkään epäilystä. Hänen hautaustodistuksensa vahvistivat nimikirjoituksellaan pappi, lukkari, hautausurakoitsija ja lähin surija. Scrooge allekirjoitti paperin, ja hänen nimensä kelpasi sentään pörssisäkin kaikkeen, mihin hän suvaitsi sen kirjoittaa. Vanha Marley oli kuollut kuin kivi.

Scroogen kauhistuu Marleyn kahleita. Tämä on ollut kuolleena seitsemän vuotta ja taivaltanut tämän ajan ilman lepoa. Marley varoittaa, että jos Scrooge ei paranna tapojansa, hänen kohtalokseen tulee kuoltuaan Marleyn tapaan kantaa painavia kahleita ikuisesti. Marley kertoo entiselle ystävälleen, että häntä tulee tapaamaan kolme henkeä. Nämä joulunhenget ilmestyvät kertomaan kukin vuorollaan menneistä, nykyisestä ja tulevista jouluista. Scroogen täytyy tehdä kaikki mitä henget tahtovat, sillä muuten hänen 'ketjuistaan' tulee painavammat kuin Marleyn.


Toisessa säkeistössä saapuu ensimmäinen kolmesta hengestä. Scrooge herää kellon lyödessä kaksitoista, vaikka hän kävi nukkamaan kahdelta eli kello kävi väärin. Menneiden joulujen henki vie Scroogen lapsuuden jouluihin. Toisessa säkeistössä saapuu toinen kolmesta hengestä. Scrooge herää syvän kuorsauksensa keskeltä, eikä hänelle tarvitse kertoa, että kello lyö yksi. Viimeinen saapuva henki on tulevien joulujen henki. Scrooge kyseleekin, että aikooko henki näyttää tulevia jouluja? Henki vie Scroogen hautausmaalle oman haudan partaalle. Scroogen päätyy katumaan.



Viides säkeistö on Laulun loppu. Scrooge päättää korjata tekemänsä vääryydet ja tuottaa kaikille iloa. Hän jatkaa elämäänsä muuttuneena ja vastedes henkiä kohtaamatta.


Hän pukeutui ”parhaimpiinsa” ja lähti viimein ulos kadulle. Ihmisiä liikkui jo solkenaan, kuten nykyisen joulun henki oli hänelle näyttänyt, ja kädet selän takana astellen Scrooge tarkasteli jokaista iloinen hymy huulillaan.


Dickensin sadunomainen sanoma elää yhä. Joulumme ovat yhä materialistisempia, lahjoja, ruokaa ja materiaa. Joulusta on tehty kiistakapula, kuka viettää sen kenenkin kanssa ja minä päivänä kunkin sopii saapua. Juhlapöytään kokoontuu mitä ihmeellisin sakki. Harvemman joulujuhla on kliseinen kiiltokuva ehjien perheiden luoma illuusio. Moni viettää sen yksin, sairaalassa, hoitokodissa, vankilassa. Joulu on monelle se vuoden juhlista vaikein. Dickensin tarina on oikeastaan helpotus. Joulun löytää sisältään. Joululla on ihan oikeakin merkitys, jos sen löytää kaiken krääsän alta ja blogien yrityskuvien takaa.


Charles Dickens joululaulu
WSOY 204. Bonpokkari. Kustantajalta

Kirjojen kamarissa tämä Joululaulu on luettu myös.

Olen kerännyt tähän muutaman muun version tästä kirjasta. Ylärivin kirjat ovat omiani, mutta alarivissä on kaksi kirjastonkirjaa. Kaksi kertomusta pitää sisällään myös Uuden vuoden kellot.





Charles Dickens Joululaulu. Aavetarina joulusta.
Suomentanut Marja Helanen-Ahtola. Kuvittanut Michael Foreman. WSOY 1984.

Joululaulu
Suomentanut Tero Valkonen. Kuvittamaton. Basam Books 2001.

Saiturin joulu Suomentanut Antti Autio. Kuvittanut P.J. Lynch. Egmont Kustannus / KIRJALITO 2007.


Kaksi kertomusta: Jouluilta. Aavetarina joulusta. Suomentanut Kari Jalonen. Kuvitettu.

Uudenvuodenkellot. Tonttutarina kirkonkelloista, jotka soittivat vuoden loppua ja uuden alkua.

Suomentanut Werner Anttila. Karisto 1972.

John Galsworthy Omenapuu

John Galsworthy (14.8.1867 - 31.1.1933) oli englantilainen kirjailija, joka syntyi asianajajan poikana Surreyssa, Englannissa. Hän opiskeli Harrowissa ja Oxfordissa ja valmistui asianajajaksi, mutta ei harjoittanut ammattiaan. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1932. Tekijän luvalla suomennettu, kääntäjää ei mainita.

Omenapuu on lumoava pienoisromaani, jota on sanottu yhdeksi maailman kauneimmista rakkausromaaneista. Englanninkielinen alkuteos The apple tree on julkaistu vuonna 1916. Forsytein taru on hänen pääteoksensa.

Omenapuu kertoo aidon maalaistytön ja nuoren ylioppilaan ensirakkauden tarinan nyt jo iäkkään miehen muistikuvina. Galsworthy on kuvannut hyvinvoipia yhteiskuntaluokkia, heidän asenteitaan, ja se välittyy myös tässäkin kertomuksessa. Nyt Omenapuussa Galsworthy kuvaa nuoren ylioppilaan kesää, jossa hän kohtaa maalaistytön. Tarina on herkkä ja kaunis. Teksti on vanhahtavaa ja soveliasta. Kirja alkaa Stella Ashurstin ja Frank Ashurstin hopeahääpäivänä, jolloin he suuntaavat autoretkelle maaseudulle ja heidän aikomuksensa on viettää muistojuhlaa yöpymällä Torquayssa, missä he olivat ensi kerran tavanneet. Stella löytää soveliaan paikan vesivärimaalaukseen, joten Frank jää joutilaaksi vaeltamaan.

Siinä kävellessään Frank kokee kompastuvansa haudattuun muistoon.

Kuusikolmatta vuotta sitten, juuri tähän vuodenaikaan, hän oli lähtenyt maatalosta, joka oli puolen mailin päässä tältä paikalta, viettääkseen päivän Torquayssa; silloin hän oli lähtenyt sille matkalle, jolta ei ollut oikeastaan vieläkään palannut. Hänen sydäntään kouristi äkkiä kipeä tuska, hän oli kompastunut tuollaiseen oman elämän menneeseen tuokioon, joiden kauneutta ja hurmaa hän ei ollut osannut pidättää, jotka olivat kiitäneet hänen ohitseen kohti tuntematonta.

Tuona toukokuun ensimmäisenä päivänä, päätettyään viimeisen, yhteisen ylioppilasvuotensa olivat Frank Ashurst ja hänen ystävänsä Robert Garton lähteneet jalkamatkalle. Toverukset eroavat, kun Frank loukkaa jalkansa ja jää parantelemaan sitä maataloon. Hän kohtaa siellä maatalon kauniin tytön, Meganin. Hän kokee kauniin kohtaamisen, ensi rakkauden. Hän lähtee kaupunkireissulle ostaakseen sopivan asun tytölle ja noutaakseen rahaa. Tuo kaupunkireissu on kohtalokas, sillä tahtomattaan kohtalon oikusta toiseen ajautuen Frankin alkuperäinen aie raukeaa. Hän kohtaa ystävänsä sisaren Stellan. Tuo kohtaaminen sinetöi Frankin elämän, sillä olihan Stella soveliaampi ja parempiosainen.

Frank Ashurst kulkee ja päätyy talon portille, löytää vanhan tutun omenapuun. Hän palaa muistoihin ja muistelee Megania. Hän kohtaa vanhan ukon ja kysyy kummeksuen löytämäänsä kumpua. Ukko on oikea kertomaan tarinan. Ukko kertoo nuoresta hieman koppavasta yliopistoherrasta, jonka selkäreppu oli vieläkin tallella, vaikka sen omistaja oli lähtenyt matkaan palaamatta, mikä lie Ashes nimeltään muisteli vanhus. Meganin rakkaus oli liian raskas taakka hänen kannettavakseen.

Lopussa Frank saa muistonsa päätökseen ja palaa vaimonsa luo, joka on saanut työnsä valmiiksi.


John Galsworthy Omenapuu
WSOY. Yhdestoista painos 1982. Kotikirjasto


Osallistun tällä Jokken kirjanurkassa Haaste 14 nobelista eli 14 nobelistin teosta




Tällä hetkelläluettuna

1. Hermann Hesse Kulkija

2. F. E. Sillanpää Ihmiset suviyössä

3.Thomas Mann Kuolema Venetsiassa

4. John Galsworthy Omenapuu

5. Alice Munro Kallis elämä

6. Françoie Mauriac Pyhä suudelma

Ann Radcliffe Udolpho

Luin Udolphoa hiljalleen pienissä paloissa. Lukiessa tein hieman muutoksia myös lukumaratonin suhteen eli valitsen siihen ohuempia kirjoja. Alunperin minulla oli aikomuksena ujuttaa siihen yksi todellinen tiiliskivi, mutta päätin toisin. En ole saanut viime päivinä kirjabloggauksia ulos lukiessani Udolphoa, joten päätin ryhdistäytyä. Lukemistani hidasti myös se, että viihdyin Virginia Woolfin parissa, sillä Kiitäjän kuolema ja muita esseitä sisältää esseen Kauhuromantiikasta, jossa Mrs. Radcliffe nousee esiin.

Ann Radcliffe (1764-1823) oli englantilainen romantiikan proosan ja goottilaisen kirjallisuuden varhainen edustaja. Udolpho on mielikuvituksellinen ja sentimentaalinen kertomus, joka sijoittuu Ranskan ja Italian maisemiin, joiden kautta nuoren naisen monivaiheinen seikkailu kulkee.

Udolpho (The mysteries of Udolpho) ilmestyi vuonna 1794 ja Savukeidas julkaisi sen vuonna 2013 suomeksi. Se on goottikauhuromaani, jonka juonen kulku on viipyilevää ja hidastempoista. Kirja on järkälemäinen, fontti melko pientä, sivuja 746. Radcliffen kirja on oman aikakautensa ikoni ja sen lukeminen on mahdollisuus ja velvollisuus. Poe, Stoker ja Shelley ovat Radcliffen kaltaisia nimiä, jotka otetaan esiin kauhukirjallisuuden ikoneina. Myös Austen tunsi Udolphon kirjoittaessaan teostaan Northanger Abbey, Neito vanhassa linnassa. Ville-Juhani Sutisen käännös avaa kirjan myös meille tämän ajan lukijalle.

Goottikauhun elementit ovat kartanoissa, salaisuuksissa, kauhu on käsin koskematonta, yliluonnollista eli sen tuntee, mutta ei näe kasautuvana verenä, mätäneväksi luullut ruumiit paljastuvat vahanukeiksi. Goottikauhuun mahtuu rauhaa saamattomia aaveita, kuolleista nousseita sieluja, kaupantekoa paholaisen kanssa, painajaisia ja kostoa rajan takaan.

Väsyin lukiessani luonnon kuvaamiseen, mikä on harvinaista. Kielen runollisuus on ylitsevuotavaista. Radcliffe maalaa maisemat ja luonnon pikkutarkasti. Hän latoo adjektiivejä peräkkäin ja kuvaa. Lopputuloksena maisema ei välity kuitenkaan silmien eteen. Udolpho vaatii lukijaltaan keskittymistä ja jaksamista. Radcliffe ei niinkään leikittele vaikeaselkoisuudella, mutta hänen sanavirtansa väsyttävät. Tekstin lomaan sisältyy sivujenmittaisia runoja.

Monsieur St. Aubertista oli ihastuttavaa, vaellella vaimonsa ja tyttärensä kanssa Garonnen partailla ja kuunnella sen laineilla vellovaa musiikkia. Hän oli nähnyt muitakin puolia elämästä kuin luonnonidyllin yksinkertaisuuden puuhailtuaan suuren maailman kirjavilla ja kiireisillä turuilla, ja se imarteleva kuva ihmiskunnasta, jonka hänen sydämensä oli hahmotellut varhaisina nuoruusvuosina, oli murheellisesti tullut korjatuksi hänen kokemustensa myötä.

Udolphon tarina alkaa Gascognen maakunnassa, jossa sijaitsi vuonna 1584 monsieur St. Aubertin kartano, jossa monsieur St. Aubert asui vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Tarina kertoo kartanon tyttären Emily St. Aubertin kamppailuista pahuuden, roistomaisuuden ja salaisuuksien verkostossa. Emily menettää rakkaan äitinsä. Ennen seuraavaa menetystä Emily ja isä tekevät matkan rannikolle, jossa Emily tapaa Valancourt -nimisen aatelismiehen, ja tuo kohtaaminen sinetöi Emilyn tunteet. Emily menettää isänsä myös ja jää orvoksi.


Itse asiassa minun on tässä kohtaa tehtävä valinta, että spoilaan tai en. Valitsen jälkimmäisen vaihtoehdon, joten en lähde juonen selittelyyn. Joka tapauksessa salaisuuksien syövereissä on valoa, mutta keskiössä tulee olemaan tyrannimainen kartanonherra ja ahdistettu neito.

Luvussa 7 kuolemaisillaan oleva isä vannottaa Emiliaa:
 ”Kun palaat kotiin, kultaseni, mene huoneeni komeroon ja katso mainitsemani laudan alle. Sieltä löytyy nippu papereita, joissa on kirjoitusta. Kuuntele minua nyt tarkoin, Emily, sillä antamani lupaus koskee erityisesti tätä asiaa. Sinun on poltettava kaikki ne paperit – poltettava, ja sinun on luvattava juhlallisesti, että teet niin lukematta niitä.” Myöhemmin kun Emily on toteuttamassa isänsä toivetta. Hän löytää kolikkopussin pohjalta norsunluisen rasian, joka kätkee miniatyyrikuvan mielettömän kauniista naisesta. Tämän osalle isä ei ollut antanut mitään toivetta.


Vanhempiensa menetyksen jälkeen Emilyn huoltajaksi tulee hänen tätinsä madame Cheron, joka avioituu epämääräisen Signor Montonin kanssa, jolloin tästä tulee Emilyn setä. Tässä seikkailussa Emily kohtaa Udolphon linnan ja täällä myös Emilyn täti menehtyy Emilyn jäädessä vangiksi linnaan. Montonin ystävä kreivi Morano painostaa häntä naimisiin kanssaan.


Signor Montonin vaimon ennenaikainen kuolemaa aiheuttaa ongelmia:

Kun Montonille tiedotettiin hänen vaimonsa kuolemasta, ja hän ymmärsi, että madame oli menehtynyt ennen kuin oli antanut signoren suunnitelmien osalta niin tärkeää allekirjoitusta, mitkään säädyllisyyskäsitykset eivät rajoittaneet hänen vihan purkaustaan. Emily oli levoton ja koetti vältellä Montonin seuraa.

 Emily ymmärsi setänsä käytöksestä heti, millaiset vaikeudet häntä odottaisivat. Vaikka mikään ei voinut pakottaa häntä hylkäämään Valancourtia Moranon vuoksi, hänen rohkeutensa petti, kun hän sai vastaansa Quesnelin turmiolliset tunteet.

Emily joutuu ratkomaan monia menneisyyden kätkemiä outoja asioita: Se herätti Emilyssä sekä kauhua että suurta ihmetystä, eivätkä nunnan antamat vihjeet markiisitar de Villeroin avioliitosta ja tiedustelut Emilyn syntyperästä aiheuttaneet yhtään sen vähempää uteliaisuutta, vaikka se olikin luonteeltaan toisenlaista.

Abbedissa oli pitkään tiennyt Emilyn perheen salaisuuden. Hän oli kuitenkin noudattanut St. Aubertin vilpitöntä pyyntöä, jonka tämä oli esittänyt kuolinvuoteellaan seurassaan olleelle munkille, ettei hänen tyttärensä saisi tietää hänen yhteydestään markiisittareen.

Udolpho on hieno suomennos ja goottikauhun tärkeä kirja. Lukiessa tulee miettineeksi, että tarina on naisen kirjoittama 1700-luvulla. Kirja on raskaslukuinen seikkailu, mutta antoisa lukukokemus. Lukeminen venyi, kun kirjaa ei pystynyt raahaamaan mukana, eikä muutamien sivujen lukeminen edistänyt lukemista. Lukukokemus oli kuitenkin palkitseva. Ville-Juhani Sutinen on tehnyt merkittävän käännöstyön. Udolpho on TBR:n kaltaisten listojen täysivaltainen jäsen.


Ann Radcliffe Udolpho
Savukeidas 2013. Kustantajalta. Kiitoksin.

Jane Austen Kasvattitytön tarina

Jane Austen eli vuosina 1775–1817. Hän syntyi 1775 Steventonissa Hampshiressa, jossa isä toimi kirkkoherrana. Hänellä oli viisi veljeä, joista kahdesta tuli laivaston amiraaleja sekä Cassandra-niminen sisar. Jane Austen ei mennyt koskaan naimisiin, vaikka ihastui jonkin kerran. Cassandran aikeet kariutuivat tragediaan. Sisarukset elivät elämänsä hyvin likellä toisiaan. Aluksi Jane kirjoitti koomisia ja kauhuromaaneja parodioivia tarinoita. Virginia Woolf tuo esiin, kuinka Austen kirjoitti kätkien ja salaa, kätkien palvelijoilta ja vierailta. Omassa kirjahyllyssäni ovat Jane Austenin kirjoittamat Järki ja tunteet, Neito vanhassa linnassa, Emma, Ylpeys ja ennakkoluulo, Viisasteleva sydän sekä Tavat ja tuntee - tosin kauan sitten luettuina eli nappasin vain kirjojen nimet. Kirjan on suomentanut A. R. Koskimies.

Jane Austenin romaaneja luonnehditaan niin sovinnaisiksi, että ne eivät olisi voineet loukata ketään. Kirjailijana hän korostaa moraalia, perheen arvoja ja yhteisöllisyyttä. Hän kirjoitti olohuoneessa, jossa ihmisten väliset suhteet olivat Jane Austenin jatkuvan tarkkailun alaisina. Tätä pidetään Austenin vuoropuheluiden ja ihmisten keskinäisen vuorovaikutuksen kuvaamisen aitouden lähteenä. Woolf korostaa, kuinka 1800-luvun alussa naisen kirjallinen koulutus oli luonteiden tarkkailussa ja tunteiden tutkiskelussa. Hän korostaa, että jos Austen kärsi jostain, niin elämän ahtaudesta, jossa naisen oli pakko elää. Hän ei milloinkaan matkustanut; hän ei ajanut koskaan bussilla läpi Lontoon, eikä lounastanut yksikseen kahvilassa. Hän kirjoitti avioliitoista, tunteista ja rakastumisesta, koki veljien avioliitot ja näiden lastensaannit, mutta hänen ja sisaren elämä oli hyvin rajoittunutta.


Yhtälailla Kasvattitytön tarina on luettava aikaperspektiivinsä kautta niin vanhan kielen kuin asenteiden osalta, jonka Woolf tuo ilmi. Oman viitekehyksensä kautta Kasvattitytön tarina on lumonnut minut eli ei sen arvot olisi hullummat tässäkään ajassa. Olen aika varovainen luonnehtimaan tätä tylsäksi, poljennoltaan hitaaksi tai kieleltään vanhahtavaksi. En lue kirjaa ensimmäistä kertaa, joten ehkä sisäistän sen sisäiskertomuksia nyt enemmän kuin aiemmin.


Nuorten naisten ainoa tavoite oli päästä hyviin naimisiin. Se oli lähes ainoa keino irtaantua lapsuudenkodista. Austenin kirjat noudattavat tätä kaavaa, että sankaritar saa rakastamansa miehen, vaurautta ja rakkautta. Hänen kirjoja sanotaan chick lit -genren alkulähteeksi, mikä ei välttämättä imartele, eikä edes välttämättä tunnu kivalle. Luen Austenia arvostaen, mutta Barbara Cartland, Catherine Cookson ja Danielle Steel jäisivät lukematta. Vaikka kirja kertoo rakkaudesta, niin sen ei tarvitse olla huono, sillä oleellista on, kuinka tarina kerrotaan. Kirjailija tekee työtään aina oman aikakautensa elämänpiirissä, mutta siitä huolimatta he ylittävät kulttuuri- ja aikakausirajoja säilyttäen vielä kahdensadan vuoden jälkeen luettavuutensa. Austenin ajasta on kauan. Hänen tuotantonsa on suomennettu hyvin ja hänen tekstejään luetaan yhä uudestaan ja uudestaan ihan yhtä lumoutuneina. Kasvattitytön tarina luokitellaan taparomaaniksi, joka kuvaa tietyn sosiaalisen luokan tapoja siinä ajassa ja paikassa. Yhtä hyvin se voidaan nähdä perheromaanin, maaseuturomaanin, aikakausiromaanin tai kasvuromaanin kontekstien kautta. Austen ei kuvaa vain tietyn yhteiskuntaluokan elämää, vaan yhtä lailla sitä, miten nämä sosiaaliset voimat vaikuttavat yksilöön. Austen lähestyy aiheita kirjoissaan perheen tyttärien näkökulmasta, ylemmän keskiluokan, maaseudun pappilamiljöön ja kasvattityttären näkökulmasta. Kaikkitietävä ja -tunteva kertoja kuljettaa tarinan ja pui henkilöiden tuntemat tunteet ja ajatukset.


Kasvattitytön tarinan alkuperäinen nimi on Mansfield Park. Kertomus alkaa kolmesta sisaresta, joista Maria Ward tekee sangen onnistuneen naimakaupan saamalla puolisokseen Thomas Bertramin, Northamptonin kreivikunnassa sijaitsevan Mansfield Parkin herran ja saa siten itselleen baronetin puolison arvon. Vanhin sisar päätyy naimisiin lankonsa pastoriystävän Norrisin kanssa. Norris saa Mansfieldin kirkkoherran viran. Frances Wardin käy vielä huonommin, sillä hän päätyy naimisiin meriväen luutnantin kanssa ja riitautuu sisariensa kanssa pitkäksi aikaa. Frances Price ajautuu ahdinkoon jatkuvien lapsivuodevuosien takia ja pyytää apua sisariltaan. Aina niin avulias rouva Norris pitää avun antamista välttämättömänä. Hän ohjaakin yhden lapsista Lady Bertram hoiviin sisareltaan. Austen on luonut mestarillisen ilkimyksen Norriksesta.

Asian tullessa uudelleen puheeksi rouva Norris selitti näkökantansa tarkemmin. Lady Bertram tiedusteli tyynesti: - Kenen luokse lapsi tulee ensin, teille vai meille? Sir Thomas yllättyi hieman kuullessaan, että rouva Norrisin oli aivan mahdotonta ottaa huolehtiakseen tytöstä henkilökohtaisesti.

Näin monilapsisen perheen tytär, Fanny liittyy Bertramien perheeseen. Fannysta tulee romaanin päähenkilö, jonka sanotaan edustavan kirjailijan moraalisia arvoja ja arvostuksia. Fanny elää varakkaan tätinsä perheessä neljän serkuksensa Tomin, Edmundin, Marian ja Julian keskuudessa arkana ja pidättyväisenä. Yleensä Austenin nuoret naiset ovat nokkelia ja älykkäitä. Fanny tuntee roolinsa, että on kasvattitytär. Sen tunteen esillä pitämisessä täti Norris on vertaansa vaille. Täti muistuttaa serkuksia heidän paremmuudestaan ja suosii heitä ja tuo esiin eriarvoisuuden: Minun aloitteestani isänne ja äitinne ottivat hänet kasvatikseen, hänen ei silti tarvitse saada yhtä hienoa kasvatusta kuin te saatte. Päin vastoin on paljon toivottavampaa, että teidän välillä on jokin erotus.

Myös serkukset osaavat vieroa sukulaistyttöä ja tuntea paremmuutensa: Äitikulta, ajattele kun serkku ei ymmärrä mitään Euroopan kartasta ̶ hän ei tiedä Venäjän pääjokia ̶ hän ei ole koskaan kuullutkaan puhuttavan Vähästä-Aasiasta ̶ hän ei osaa erottaa toisistaan vesivärimaalausta ja värikynäpiirustusta! Kuinka omituista! Miten voikaan olla niin typerä? Ja kun rouva Norris saapui aamulla taloon sir Thomasin kutsumana, hän oli kovin pahalla tuulella ja näytti yrittävän parhaansa pilatakseen Fannyn ilon, sekä nykyisen että tulevan.

...

Kun rouva Norris oli näin kekseliäästi tehnyt tyhjäksi rouva Grantin osuuden Fannya kohdanneessa suosiossa, Fanny ei voinut sanoa muuta ̶ arvellessaan että hänen oli jotakin sanottava ̶ kuin että hän oli täti Bertramille hyvin kiitollinen ja koettaisi panna tätinsä iltatyön sellaiseen kuntoon, ettei häntä kaivattaisi.

Austen viljelee ironiaa taidokkaasti kuvatessaan rouva Norrisia. Serkuksista Edmund on hyväksyvin ja suojaavin Fannya kohtaan. Perheen äiti, Fannyn täti, Lady Bertram kuvataan hyvin mukavuudenhaluiseksi, flegmaattiseksi ja laiskaksi kiinnostumaan oikein yhtään mistään.

Lady Bertram ei kiinnittänyt tytärtensä kasvatukseen vähintäkään huomiota. Hänellä ei ollut aikaa ajatella sellaista. Hän vietti päivänsä istuen sievästi puettuna sohvalla, ompeli kaitaliinaa ̶ jokseenkin hyödytöntä eikä juuri kaunistakaan ̶ ja ajatteli enemmän sylikoiraansa kuin lapsiaan. Lapsia hän kohteli hellän hemmottelevasti, milloin se ei häirinnyt hänen mukavuuttaan.

Sir Thomas Bertram elää myös hyvin omaa elämäänsä. Perheen kaiken osaavat tyttäret Maria ja Julia eivät juuri arvosta Fannya. Pastori Norris kuolee pian, ja rouva Norris muuttuu aina vain toimeliaammaksi. Mary ja Henry Crawfordin ilmaantuminen naapuriin tuo eloa myös Bertramien arkeen.

Totta kai rakastunut Fanny saa toiveensa täyttymään, mutta en paljasta juonta yhtään enempää. Totta kai kirjalla on fairy tale ending, Fanny on ansainnut sen. Saatamme pitää ratkaisua outona, mutta Austen ei puutu siihen.


Jane Austen Kasvattitytön tarina
Karisto. 13. painos 2014. Arvostelukappale.