maanantai 24. maaliskuuta 2014

Kaarina Koski Kuoleman voimat Kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä


 Kaarina Koski on helsinkiläinen folkloristi ja vapaa tutkija. Kuoleman voimat - Kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä pohjautuu Kaarina Kosken väitöskirjaan. Koski keskittyy tutkimuksessaan luterilaiseen Suomessa tunnettuun perinteeseen. Kirja jakautuu viiteen pääosioon, jotka ovat Johdanto, Uskomusperinteen kontekstit, Kirkonväen käsite, Mielikuvat kirkonväestä sekä Uskomusperinteen dynamiikka. Tutkimusaineistona on SKS:n Kansanrunousarkistoon koottuja uskomuksia ja kertomuksia kirkonväestä ja siihen läheisesti liittyvistä teemoista ja motiiveista. Kirkonväestä saatavilla oleva aineisto ei juuri sisällä tietoja perinteen todellisista sosiaalisista käyttötilanteista, eikä aineistoa voi enää täydentää keruilla, koska ilmiö ei enää ole ollut yleisesti tunnettu. Todenperäisyyden vakuuttelu, joka oli yleistä 1960-luvulle saakka, vaihtui vähitellen todenperäisyyden kiistäviin kommentteihin, jotka ovat 1980-luvun aineistossa jo vallitsevia.

Entisaikaan kuolema tapahtui nähtynä ja koettuna, kuolema oli läsnä maalaisyhteisöjen arjessa. Ruumislaudat, kuolinoljet, kirkkomaa ja vainajille kuuluvat esineet olivat erityisiä, sillä kansanuskossa ne olivat voimallisia. Tarinoiden ja omakohtaisten kertomusten mukaan kirkonväki lähti liikkeelle, kun kuoleman rajaa ylitettiin tai loukattiin. Kirkonväen esiin tulon aiheutti särö. Teos esittelee kirkonväkeen liittyviä kertomuksia ja mielikuvia sekä niiden taustoja.

Johdannossa Koski määrittelee tutkimuskysymyksiä, kirkonväen laaja-alaisuutta ja käsitteen moninaisia sisältöjä. Mitä tai millaista kirkonväki on, saa erilaisia vastauksia erilaisissa konteksteissa.

Kirkonväki tunnetaan luterilaisen Suomen uskomusperinteessä vainajien ympärillä ja kirkkomailla parveilevien pienten olentojen joukkona. Se on tulkittu usein vainajien hengiksi, mutta se voidaan myös mieltää näkymättömäksi voimaksi, jonka läsnäolo tunnistetaan esimerkiksi hajusta.


Perinteen mukaan kirkonväkeä on voitu nostaa taikatarkoituksiin ja muiden vahingoksi. Kirkonväki voi tarttua ihmiseen esimerkiksi sairauden tapaan tai asettua vaivaamaan häntä aiheuttaen ahdistusta, järjen menetyksen tai jopa kuoleman. Väki lähtee liikkeelle myös itse esimerkiksi rankaistakseen hautausmaan rauhan rikkojia tai noutaakseen kuolevaa.

Kirkonväestä on tallennettu runsaasti kertomusaineistoa, johon kuuluu myös laajalle levinneitä tarinatyyppejä. Tärkeä ero muihin väkiin on myös se, että yhteys kuolemaan ja mielikuvaan vainajien hengistä vahvistaa kirkonväen mieltämistä olentojen joukoksi. Koski tuo esiin, että kuoleman ja vainajien lisäksi kirkonväki edustaa konkreettisesti hautausmaata sekä kirkkoa, koska aiemmin kirkon ympärillä sijainnut kirkkomaa ja kirkko ymmärrettiin yhdeksi kokonaisuudeksi. Esimerkiksi keskiaikaisten kirkkojen yhteydessä on yleensä aina hautausmaa, sillä erillisiä hautausmaita perustettiin vasta paljon myöhemmin. Tilaa tarvittiin enemmän, kun luovuttiin kirkkoon hautaamisesta. Eroon joutuminen oli voimakas kokemus. Porvoossa perustettiin Näsin hautausmaa, kun kirkonpaikka soveltui huonosti hautausmaaksi. Kirkonväen kirjo on valtavan moninainen, sillä siihen kuuluu kalmanväki, männingäiset, keijuset, tihulaiset, manalaiset jne.


Uskontoperinteen konteksteissä Koski selvittää kansanuskoa ja sen maailmankuvaa, yliluonnollisen käsitettä, kansanomaisia tapoja oman ja vieraan sekä arkitodellisuuteen kuulumattoman erottamiseksi. Suomalaisessa kuoleman kulttuurissa Koski käsittelee, minkälaisten vaikutteiden alaisena kuolemankulttuuria meillä tarkastellaan, elävien ja kuolleiden välistä suhdetta, kuoleman pelkoa ja vainajan saastuttavuutta sekä kristillisessä kuolemankulttuurissa katolisuuden ja luterilaisuuden eroja sekä hautaustapoja. Suomessa traditionaalin kuolemakulttuurin taustana on yhteisörakenne, jossa yhteisön jäsenillä on kuolemansa jälkeenkin merkittävä sosiaalinen rooli. Roolien välillä on ollut kaksitahoinen yhteys, toisessa menetettyä on kaivattu ja toisaalta pelätty. Kansan käsityksissä kirkolla ja kirkkomaalla oli maaginen voima. Hautapaikan sijainti lähellä kirkkorakennusta oli merkityksellinen, sillä räystäältä tippuva sadevesi oli pyhää.
Koski lähestyy eri kulmista yliluonnollisen käsitettä ja sekä teoreettisia että kansanomaisia tapoja oman ja vieraan sekä arkitodellisuuteen kuulumattoman erottamiseksi.

Kirkonväen käsitteessä Koski tarkastelee kirkonväen käsitettä, mitä käsitteeseen sisältyy ja kuinka se voidaan määritellä. Kirkonväen keskeismerkityksiin viitataan useimmin nimityksellä kirkonväki, jonka melko tarkkoja synonyymejä ovat kalmanväki sekä kirkkomaan ja hautausmaan väki. Mielikuvat kirkonväestä -osuudessa Koski tuo esiin, että uskomusaines välittyy omimmillaan kerrottuna. Narratiivit eli kerronnalliset, kertomukselliset tai tarinalliset aineistot luovat vahvoja mielikuvia, ja ne muokkaavat kuvaamme todellisuudesta.

Olentojen ulkonäön ja toiminnan kuvaamisen pohjalta voi päätellä ensinnäkin kertomuksen tyylilajin eli sen, miten kerrottuun pitäisi suhtautua. Toiseksi kuvaus ohjaa tunnistamaan olennot tuonpuoleiseksi sekä tarkentamaan, millaisista uskomusolennoista on kyse. Kirkonväkeen viittaavien piirteiden kuvaileminen kertoo olentoja nimeämättäkin, että kyse on kuoleman yhteyteen kuuluvasta ilmiöstä.

Kertomusmotiivit ja mielikuvat kirkonväestä -osiossa Koski tarkastelee kertomusmotiiveja ja niiden myötä rooleja, joissa kirkonväki esiintyy ja jotka samalla muovaavat kirkonväen olemusta kertomusten viestiä tukevaksi ja kuulijoiden odotuksia tyydyttäväksi. Koski tuo esiin näkijäperinteen, kirkonväen noutajana, painavan arkun uskomusmotiivin, kirkonväen aktiivisuuden roolin, normirikkomukset.

Kuolemaan liittyvässä perinteessä raja elävien ja kuolleiden välillä on sosiaalisesti määritelty ja kontaktit rajan toiselle puolelle, samoin kuin kosketukset toista puolta edustaviin asioihin, ovat vaatineet erityistä huomiota ja varovaisuutta.

Uskontoperinteen dynamiikassa Koski tarkastelee elävää uskomusperinnettä. Uskomusperinteen mielikuvat verkostoituvat intertekstuaalisesti sekä henkilökohtaisiin kokemuksiin, paikallisiin oloihin että osaksi paikallisiin viestintäjärjestelmiin eli kerronnan ja tulkitsemisen konventioihin. Hän tarkastelee uskomusperinteen dynaamista variaatiota ensiksi kertomusmuodon variaationa ja sitten alueellisen variaation ja paikallisen intertekstuaalisen merkityksenannon pohjalta.

 Selvityksen tulokseksi Koski tiivistää:

Kirkkoväki on hajanainen käsite, jolla viitataan kuoleman aluetta edustavaan yliluonnolliseen toimijaan. Tämä toimija voi olla vainajien joukko, kalmanhajuisten, vain osittain näkyvien olentojen parvi tai vain näkymättömänä vaikuttava voima.

Kirkonväkiperinteen käyttöarvon ytimenä on ollut kuoleman konkreettinen kohtaaminen omassa yhteisössä. Yhteisön jäseniä kuoli omassa lähipiirissä, ja vielä 1800-luvulla vainajan käsittely ja hautausjärjestelyt olivat nykypäivää huomattavasti konkreettisemmin omaisten harteilla.


Uskomusperinne on vuoropuhelua erilaisten arvojen, representaatioiden ja tulkintojen välillä.

KAARINA KOSKI Kuoleman voimat Kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä
SKS 2011. Arvostelukappale.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ilahduta minua kommentilla!