Kaarina Koski on helsinkiläinen
folkloristi ja vapaa tutkija. Kuoleman
voimat - Kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä pohjautuu Kaarina Kosken
väitöskirjaan. Koski keskittyy tutkimuksessaan luterilaiseen
Suomessa tunnettuun perinteeseen. Kirja jakautuu viiteen pääosioon, jotka ovat
Johdanto, Uskomusperinteen kontekstit, Kirkonväen käsite, Mielikuvat
kirkonväestä sekä Uskomusperinteen dynamiikka. Tutkimusaineistona on SKS:n
Kansanrunousarkistoon koottuja uskomuksia ja kertomuksia kirkonväestä ja siihen
läheisesti liittyvistä teemoista ja motiiveista. Kirkonväestä saatavilla oleva
aineisto ei juuri sisällä tietoja perinteen todellisista sosiaalisista
käyttötilanteista, eikä aineistoa voi enää täydentää keruilla, koska ilmiö ei
enää ole ollut yleisesti tunnettu. Todenperäisyyden vakuuttelu, joka oli
yleistä 1960-luvulle saakka, vaihtui vähitellen todenperäisyyden kiistäviin
kommentteihin, jotka ovat 1980-luvun aineistossa jo vallitsevia.
Kirkonväki tunnetaan luterilaisen Suomen uskomusperinteessä vainajien ympärillä ja kirkkomailla parveilevien pienten olentojen joukkona. Se on tulkittu usein vainajien hengiksi, mutta se voidaan myös mieltää näkymättömäksi voimaksi, jonka läsnäolo tunnistetaan esimerkiksi hajusta.
…
Perinteen mukaan kirkonväkeä on voitu nostaa taikatarkoituksiin ja muiden vahingoksi. Kirkonväki voi tarttua ihmiseen esimerkiksi sairauden tapaan tai asettua vaivaamaan häntä aiheuttaen ahdistusta, järjen menetyksen tai jopa kuoleman. Väki lähtee liikkeelle myös itse esimerkiksi rankaistakseen hautausmaan rauhan rikkojia tai noutaakseen kuolevaa.
Uskontoperinteen konteksteissä Koski selvittää kansanuskoa ja sen maailmankuvaa, yliluonnollisen käsitettä, kansanomaisia tapoja oman ja vieraan sekä arkitodellisuuteen kuulumattoman erottamiseksi. Suomalaisessa kuoleman kulttuurissa Koski käsittelee, minkälaisten vaikutteiden alaisena kuolemankulttuuria meillä tarkastellaan, elävien ja kuolleiden välistä suhdetta, kuoleman pelkoa ja vainajan saastuttavuutta sekä kristillisessä kuolemankulttuurissa katolisuuden ja luterilaisuuden eroja sekä hautaustapoja. Suomessa traditionaalin kuolemakulttuurin taustana on yhteisörakenne, jossa yhteisön jäsenillä on kuolemansa jälkeenkin merkittävä sosiaalinen rooli. Roolien välillä on ollut kaksitahoinen yhteys, toisessa menetettyä on kaivattu ja toisaalta pelätty. Kansan käsityksissä kirkolla ja kirkkomaalla oli maaginen voima. Hautapaikan sijainti lähellä kirkkorakennusta oli merkityksellinen, sillä räystäältä tippuva sadevesi oli pyhää.
Koski lähestyy eri kulmista yliluonnollisen käsitettä ja sekä teoreettisia että kansanomaisia tapoja oman ja vieraan sekä arkitodellisuuteen kuulumattoman erottamiseksi.
Olentojen ulkonäön ja toiminnan kuvaamisen pohjalta voi päätellä ensinnäkin kertomuksen tyylilajin eli sen, miten kerrottuun pitäisi suhtautua. Toiseksi kuvaus ohjaa tunnistamaan olennot tuonpuoleiseksi sekä tarkentamaan, millaisista uskomusolennoista on kyse. Kirkonväkeen viittaavien piirteiden kuvaileminen kertoo olentoja nimeämättäkin, että kyse on kuoleman yhteyteen kuuluvasta ilmiöstä.
Kuolemaan liittyvässä perinteessä raja elävien ja kuolleiden välillä on sosiaalisesti määritelty ja kontaktit rajan toiselle puolelle, samoin kuin kosketukset toista puolta edustaviin asioihin, ovat vaatineet erityistä huomiota ja varovaisuutta.
Kirkkoväki on hajanainen käsite, jolla viitataan kuoleman aluetta edustavaan yliluonnolliseen toimijaan. Tämä toimija voi olla vainajien joukko, kalmanhajuisten, vain osittain näkyvien olentojen parvi tai vain näkymättömänä vaikuttava voima.
…
Kirkonväkiperinteen käyttöarvon ytimenä on ollut kuoleman konkreettinen kohtaaminen omassa yhteisössä. Yhteisön jäseniä kuoli omassa lähipiirissä, ja vielä 1800-luvulla vainajan käsittely ja hautausjärjestelyt olivat nykypäivää huomattavasti konkreettisemmin omaisten harteilla.
…
Uskomusperinne on vuoropuhelua erilaisten arvojen, representaatioiden ja tulkintojen välillä.
SKS 2011. Arvostelukappale.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahduta minua kommentilla!