Hannu Väisänen Taivaanvartijat
Otava. Kotikirjasto
Otava. Kotikirjasto
Tein pääsiäisenä blogiini
kirjoitelman suomalaisista mieskirjailijoista täällä. Aihe ei ole minulle kovinkaan läheinen.
Sara P. S. Rakastan kirjoja laittoi minulle kommentin Hannu Väisäsen kirjasta Taivaanvartijat. Sara kertoo omassa
tekstissään kirjojen autobiografisesta luonteesta ja ennen kaikkea huomioin hänen aloittaneen tästä
osasta. Oletettavasti Väisäsen alter
ego on Antero. Minäkin päätin
aloittaa tutustumiseni Väisäsen tuotantoon Saran tavoin tästä osasta.
Hannu Väisänen on suomalainen
kuvataiteilija ja kirjailija, joka on vuodesta 1989 asunut Ranskassa. Minulta on siis lukematta kirjailijan trilogian osat:
Vanikan
palat, Toiset kengät ja Kuperat ja
koverat. Väisänen on minulle tutumpi kuvataiteilijana kuin kirjailijana.
Tarinan keskiössä on sunnuntaitaide.
Ihana sana. Maistelen sanaa. En tiedä aiheesta kovin paljon, mutta olen
suorittanut taidehistorian luentoja. Olen avannut maassamme monen (lue lähestulkoon
kaikkien) keskiaikaisen kirkon oven ja joitakin vanhoja puukirkkojakin on
tullut tutuksi. Asiantuntija (ja hah), että minä inhoan tuota sanaa. No
edetään. Olen sanonut, että asiantuntija olen vasta kirkon oven suljettuani ja
astuttuani kirkkotarhaan, sillä elävä kulttuuriperintö kiinnostaa minua eli
siis kirkkotarhojen vanhat kasvit. Tiedonmuruni ovat siis vanhemmalta ajalta.
Kirkon interiööri on tuttu ja olen valokuvannut nuo käymäni kohteet. Kirkollinen
sanasto ja termistö ovat siten jotakuinkin hallinnassa.
Edellä kertomani on silti hassua
sattumaa. Taivaanvartijoiden aihe voi
jopa rajata myös lukijakuntaa. Sanoessani olevani kiinnostunut keskiaikaisten
kirkkotarhojen kasvillisuudesta, niin saan usein vasten kasvojani toteamuksen,
että henkilöä ei kiinnosta uskonto. En minä ole uskon kaupparatsu, minä etsin
menneisyyttä, jonka takia olen kiertänyt ovelta ovelle. Tämän takia minulla ei
ole ennakkoluuloja, vaan tartuin innostuneena teokseen.
Kuski esittelee minut ja kertoo että kyseessä on kirkkomaalari, että ollaan kuljettamassa hurskaita kuvia pohjoiseen, sinne missä porot ovat hyljänneet muinaiset noitarumpunsa ja rukoilevat ja odottavat katsottavaa.
Taivaanvartijat kertoo kuvataideakatemiasta
valmistuneesta Anterosta, joka saa kotikaupungistaan kirjeen. Kirjeestä
selviää, että entiseen kotiseurakuntaan Oulussa on rakenteilla uusi kirkko ja
hänet kutsutaan neuvottelemaan alttaritaulun toteuttamisesta. Antero palauttaa
mieleensä muistojaan ja tietojaan kirkkotaiteesta, pohtii liturgisten värien symboliikkaa,
sakraalisen tilan taustatekijöitä ja lähtee ensimmäiseen palaveriin luonnokset
mukanaan. Tapaamisessa hän kohtaa ensimmäiset portinvartijat, joita hän kutsuu
termillä “taivaanvartijat”, joiksi hän luokittelee niin kirkkoherran, seurakunnan
talousjohtajan kuin asessorin, jotka jo kättelyssä kysyvät hänen
kirkonkirjojaan, kammoksuvat nykytaiteen kummallisuuksia ja ehdottavat
polvirukouksia “ylpeyden ja itsetehostuksen karsimiseksi”. Edellisen taustalla
on varsin tuttua, vanhaa paatosta, jota vanhat epitafit todistavat. Lahjoittaja
kuvataan näissä kuvissa nöyräksi ja hurskaaksi sanankuulijaksi, jonka ympärille
on kuvattu koko perhe, kuolleet lapset mukaan lukien.
Jos tauluistani ei pidetä, se ei ole rovastin vika, ja minusta on tarpeetonta vaalia ajatusta että ne ovat syntyneet jotenkin kollektiivisesti. Ne jotka alttaritaulua katsoisivat eivät antaisi kuolleen isän, orvoksi jääneen pesueen tai muun sellaisen vaikuttaa tuomioonsa. Eivät he sano: ”Antero Heikinpoika teki nämä. Eipä uskoisi.” Luultavammin he sanovat: ” No, nämä eivät totisesti ole sen kirkkomaalari Toppeliuksen tekemiä. Jalopeura puuttuu.”
Taivaanvartijat on erinomainen
kuvaus taiteen tekemisestä, joka ei ole millään tavoin vapaa perinteen
taakasta. Kirkkotaide oli ennen
merkittävä tilaaja ja taiteilijoiden työllistäjä. Sitä säätelevät erilaiset normit
ja uskondogmit, vanhakantaiset asenteet ja ennen kaikkea perinteen
ylläpitäminen. Toinen alttaritaulu Kontulan Mikaelin kirkossa aiheuttaa julkisen derbatin Abloy-avaimen vuoksi. Kuitenkin avainkaulalapsille sillä on oma symboliarvonsa. Tahattomien tai
tahallisten tapahtumien vuoksi myös vanhoissa keskiaikaisissa kirkoissa on
esillä uutta. Vuosisatojen saatossa on tehty laajennuksia, jälleenrakennustöitä
ja restaurointeja, mutta surullisimpia ovat nämä tahalliset tuhot. Taiteilijan
on pystyttävä huomioimaan erilaiset vaatimukset, joita pyhä tila asettaa.
Ja kukkalaite pitää kirkossa olla. On kokeiltu valkoisia liljoja, on soviteltu ritarinkannuksia ja vielä niitä pitkävartisia kurjenmiekkojakin, mutta kun nekään eivät käy. Ja suuret kukkalaitteet ovat jo itsestään kallis työmaa, huomauttaa sihteeri.
Alttaritaulujen ohella kuvataan
Anteron taiteilija-arkea, kuinka hän matkaa ystävän luo Tukholmaan, saattaa Gretan
hautaan, rientää Sienaan alttarikaappien ääreen ja kamppailee omien tunteidensa
kanssa. Vaikka Väisänen työskentelee
totisten aiheiden parissa, niin silti hän ilakoi ja liittää ilon ja riemun
tekemiseensä. Niin on aina tehty. Ihan totta. Kun seisot asehuoneen ovella
Lammin keskiaikaisessa kivikirkossa ja ihailet taidokasta kasviornamentiikkaa,
niin havahdut mykistäviin kasvoihin. Taitelija on jättänyt käden jälkensä. Viekkaat
kasvot jäävät monelta huomaamatta. Väisänen hallitsee tekstinsä, sillä kepeän kerronnan
ohessa hän kertoo paljon syvemmästäkin. Taiteilija on myös arvostelun kohde,
jokaisella on oma vankka näkemys kirkon alttaritaulusta. Omaa näkemys ja arvio kerrotaan
suorasanaisesti julki.
Ihastuin Väisäsen tekstiin ja päätin
etsiä perjantain Hesan reissulla kirjailijan uutuuden Elohopean käsiini. Taivaanvartijat
on jotain sellaista, jota olen kaivannut. Pidän Väisäsen tavasta kirjoittaa hetkestä aikamuotona. Itse ainakin luin maanantain ylistystä innostuneena, koska minulle torstai on samaa, arjen rikkautta. Sara heittää tekstissään vihjeen
Proustista ja päätän, että tämän vuoden aikana minun on luettava edes yksi
Proust.
PS. Onko mahdollista, että kirjailija olisi esiintynyt ammoin kotimaisessa tv-sarjassa?
Hannu Väisänen on kyllä mahtava tyyppi, sekä kirjailijana että kuvataiteilijana. Tutustuin häneen ensi kerran silloin kun hän kirjoitti Hesariin kolumneja ja luin myös muistaakseni Vanikan palat ja Toiset kengät. Kolumneissa hän oli hulvattoman hauska, leikkasinkin muutaman niistä talteen.
VastaaPoistaMinä löysin hänet vasta nyt. Aion lukea aiemmatkin teokset, koska opiskelin Oulussa. Mahtava karisma.
VastaaPoistaSinäkään et osaa vastata tuohon lopun kysymykseeni???
Ai anteeksi en huomannut, mutta en siis osaa vastata, ei mitään havaintoa semmoisesta asiasta.
PoistaLeena en tiedä, miksi tuo tuli mieleeni. Minua vain piinaa tuo mielikuva, jostain ohjelmasta. Siitä on iäisyys.
PoistaTaivaanvartijat oli minulle vuoden paras kotimainen ilmestyessään. Väisänen on minulle rakas kirjailija, ja hänen huumorinsa syntyy niin taidokkaasti. Moista itseironiaa ja liioittelua saa hakea - yksityiskohdat nousevat lentoon. Herkkua! Elohopea on nyt juuri luennassa, ja sehän on huippu!
VastaaPoistaMinulle hän oli löytö. Tuo Oulu kiinnostaa minua myös. Ja hänen huumori viehättää minuakin, liikutaan aiheen piirissä, jossa huumori ei aina kuki. Saan Elohopean huomenna!
PoistaVielä tuohon ohjelmaan, niin jos muistan oikein, niin kyseessä oli viihdeohjelma, jotenkin hauska.
VastaaPoistaOlen seurannut Hannu Väisen näyttelyitä, radiopakinoita, kolumneja, esiintymisiä Oulun taidemuseolla ja kirjoja lahjakas monipuolinen
VastaaPoistaOulun kauneimmassa kirjossa Väisäsen alttaritaulu juuri kunnostettu, myös tuomiokirkon kryptassa hänen työnsä muuallakin on
Ritva, minua kiinnostaa nuo Väisäsen aiemmat teokset. Huomasin heti, että tuo Oulu-aspekti puri minuun. Tieni ei johdattanut minua koskaan kirkkoon Oulun vuosina. Keminmaalla ja Sodankylässä kylläkin.
Poista