Hyvin harvoin sitä löytää uuden
kirjailijan, että haluaa lähteä hänen matkaansa pidemmäksi aikaa. Tänä vuonna
pyrin lukemaan hyvää, välttelemään dekkareita ja kaikkea höttöä. Morrison oli
minulle aiemmin korkkaamaton Nobelisti. Jouluna luin kaksi kirjaa häneltä mutta
en ole ehtinyt tuoda blogiini. Väännän tekstejä muutenkin, niin kirjablogiin
kirjoittaminen arveluttaa. Etenkin, kun
olen ohjelmoinut itseeni sabluunaan ja kaikki lavertelu on kitketty pois. Siniunikon tunnen vielä hassummaksi. Sen teema on
väärä, sillä puutarha ei kiinnosta minua, vaan kasvit, lajit ja aina vain
pahempaa, jos sanon luonnonkasvit. Ajattelen varmaan päivittäin, että yhtä
hyvin voisin muuttaa blogini suljetuksi, mutta jokainen kommentti ilahduttaa.
Luoja lasta auttakoon on moniääninen
teos, jossa äänen saa Briden lisäksi muutama muu. Jokainen luku on nimetty
kertojan mukaan, johon kukin tuo oman lisänsä minämuotoisena. Sweetness kertoo tarinaa äitiydestään. Briden kumppani
Booker on pitänyt asiat itsellään. Bride
ei ole utsinut miehen elämästä liikoja, sillä hän ei kysynyt edes, missä tämä
päivänsä viettää. Ystävä Brooklyn ja tielle
osunut lapsi kaltoinkohdeltu Rain sekä lapsuuden tragediaan liittynyt opettaja
Sofia tuovat oman lisänsä tarinaan.
Teos on raadollinen ja repivä kuvaus
äidin ja tyttären suhteesta, lapsuuden merkityksestä ja syyllisyyden taakasta.
Eniten minua hämmästyttää Morrisonin tekstin kirkkaus kuin jäistä, kirkasta tunturipuron
vettä. Olin odottanut jotain vaikeampaa ilmaisua, joten tekstin selkeys imaisi
minut matkaansa. Olen oikeastaan aika hankala lukija, sillä eilen aloitin uutta
elämäkertaa, jota on kehuttu taivaisiin. En tiedä, miksi kertomus tökkii minua.
Kyseenalaistan lukemaani koko ajan. Mietin, riittääkö kirjoittajan elämä
elämäkertaan, kiinnostavaan elämäkertaan. Olen häpeämätön. Mutta kun… eikö ole
ihana ilmaisu? Mutta kun minulla on kesken Stepen Fry ja Patti Smith ja heidän
mukanaan eletty elämä.
Bride on yönmusta,
sinimusta, sudaninmusta. Vaaleammalle Sweetness-äidille tyttären ihonväri on
häpeä, jonka takia lapsen hyväksyminen omakseen tuntuu kamalalle. Kumpikaan
vanhemmista ei ymmärrä, että heidän lapsensa voi olla noin musta. Se erottaa
pariskunnan. Sweetness häpeää lastaan, lapsi ei ole kelvollinen kutsumaan häntä
äidikseen, lapsen kanssa ei kehtaa kulkea. Minkälaisen jäljen häpeä jättää
lapseen? Kuinka lapsuuden kärsimykset heijastuvat aikuisuuteen? Milloin teot
unohtuvat, unohtaako äiti nopeammin kuin lapsi?
Tyttö oli niin musta että oikein pelotti. Yönmusta, sudaninmusta. Mulla on vaalea iho ja hyvä tukka, olen sitä tyyppiä, mitä meikäläiset nimittää keltaiseksi mustaksi, ja samanlainen on Lula Annin isäkin.
Bride syyllistyy käsittämättömään tekoon ja
tuhoaa viattoman ihmisen elämästä kuusitoista vuotta. Teollaan hän saa äitinsä
hetkellisen huomion, sillä palkkioksi äiti pitää kädestä kiinni. Aikuisena Bride
hyödyntää ihonväriään brändin tavoin, hän korostaa mustuuttaan vitivalkoisilla
vaatteilla. Lapsuuden kokemukset eivät
katoa, sillä jotkut arvet jäävät pysyviksi. Bride yrittää hyvittää lapsena
tehtyä tekoaan, mutta saa itsensä verille murjotuksi. Bride ei ole valinnut mutkattominta tietä
elämälleen, vaan hän menestyy kosmetiikka-alalla, kauneuden valtakunnassa. Bookerin kanssa tulee ero. Booker jättää Briden toteaamuksella:
"Et
ole se nainen jonka haluan."
Booker käsittelee omaa
lapsuuttaan. Hän menetti veljensä Adamin. Luin jokin aika sitten kirjan, jossa
käsiteltiin lapsen menetystä veljen näkökulmasta. Absurdein osa siinä oli uuden lapsen
sijaistaminen. Hän sai menehtyneen lapsen nimen ilman eroa. Lapsi kyselee
aikuisena, että elinkö veliseni hyvin?
Pilaavat juttunsa, hän ajatteli. Kumpikin takertuu omaan tuskan ja surun tarinaansa – johonkin ikivanhaan kipuun ja vaivaan, jolla elämä heidän puhtautensa ja viattomuutensa oli tahrannut. Ja kumpainenkin kirjoittaa sitä tarinaansa uusiksi lopun ikäänsä, tietää juonen, arvaa teemat, keksii merkityksen ja sivuuttaa sen alkuperän. Mitä tuhlausta.
Laitan toisen kannen loppuun,
sillä se täsmää paremmin mielikuvaani. Aion tilata kirjan tuolla
asulla. Olen havainnut, että tilaan tärkeimmät kirjat myös alkuperäiskielellä.
Joskus vaihdan kirjan muutaman sivun jälkeen englantiin, jos kieli tökkii.
Suomenkielisen saa Adlibriksen kautta kahdessa päivässä, kun englanninkielinen
saattaa viedä kuukaudenkin.
Luoja lasta auttakoon
vakuutti minut, että kirjailijan tuotanto on luettava. Häneltä on suomennettu
12 kirjaa, joista omistan vain neljä. Ei vain Morrisonin kaunis kieli, vaan myös surun
ja vihan liekit palavat hänen sanoissa kaikissa lukemissani kirjoissa. Tunnen,
kuinka viimeisen sivun luettuani tämä jää mieleen kummittelemaan vielä pitkäksi
aikaa. Olen mykistynyt kirjan hienoudesta.
Toni Morrison Luoja lasta auttakoon
Alkuperäisteos God Help the Child (2015)
Suomentaja Kaijamari Sivill
Tammi, 2016 (Keltainen kirjasto). Kotikirjasto. tammikuun uutuusostos.
Suomentaja Kaijamari Sivill
Tammi, 2016 (Keltainen kirjasto). Kotikirjasto. tammikuun uutuusostos.
Luoja lasta auttakoon on luettu
mm. seuraavissa blogeissa Marjatan kirjaelämyksiä (eng.) ja Omppu (eng.).
Morrison on niitä kirjailijoita, joiden teoksista taitaa kuulla vain hyvää. Minä en ole silti tainnut lukea häneltä vielä yhtäkään. Ehkä vielä joskus ennätän hänenkin sanojensa äärelle...
VastaaPoistaMistähän sekin johtuu? Minulla oli sama tilanne pitkään. Morrison lojui lukupinoissa. Tämä uutuus oli vain saatava. Mitähän kaikkea sitä oikein on ohittanut? Nobel-kirjailija. Keltaisessa kirjastossa on monta kirjailijaa, jonka tuotantoa en tunne laisinkaan, siis ihan omissa hyllyissä. Morrisonin teksti yllätti minut täysin. Ihanaa!
PoistaKamala moka laittaa noin älytön kansi tähän suomenkieliseen. Tuo engl.kielisen kansi taas on yksi kauneimpia, johon olen aikoihin törmännyt. Kaikki sensuaalisuus puuttuu tuosta Keltaisen kirjaston kannesta. Itsekin jonotin kirjastosta teosta juuri tällä kannella, joka sinullakin on kuvassa. Engl.kielisiä on myös muilla kansilla, mutta tämä on täydellinen tälle teokselle.
VastaaPoistaNiin on, ihastuin tähän alempaan. Englanniksi on myös hirveä kansi, pelkkää titleä. Ei sellainen ole kansi. Tämä on yksi upeimpia kansia, joita olen nähnyt viime aikoina. Aistillinen.
PoistaAnnoit minulle kesällä hyvät vinkit.
Kiitos tästä vinkistä Ulla. Morrisonia en ole vielä lukenut.
VastaaPoistaMinäkin ihmettelen, kuinka olen ohittanut hänet. Kiinnostuin syksyllä hänen kirjoistaan. Tämä on ainakin hieno aloitus.
PoistaMorrisoniin ihastuin Jokken Nobel-haasteen myötä, luin Rakkaus teoksen. Koti odottaa lukuvuoroa :)
VastaaPoistaHaluan lukea mahdollisimman monta Morrisonin kirjaa tänä vuonna. Ihastuin.
PoistaLaitan s-postia viimeistään aamulla. Iltani menee taas kerran yhden kirjan etsinnässä, kaiken lisäksi surkean kirjan. Miksi minun romskut ovat aakkosissa, mutta muut luovassa järjestyksessä...
Täällä ilmoittautuu hän, joka on lukenut kaikki Morrisonilta, varhaisimmat jo silloin kauan sitten opiskelijana heti kun ne ilmestyivät englanninkielisinä taskukirjoina. Lueskelen nyt niitä vanhoja uudestaan. Luin jo tämän lisäksi Sulan ja nyt luen Armolahjaa. Ne tuntuvat ihan uusilta, kun olen itse lukijana niin eri.
VastaaPoistaTässä kirjassa on tavanomaisempi tyyli kuin monissa muissa, ei ollenkaan esim. tajunnavirtamaista kerrontaa.
Olen kaikesta samaa mieltä kanssasi, myös kansista. Bride on eri valkoisen sävyihin pukeutuva tyylikäs virkanainen, mitä suomenkielisen kirjan kansikuva ei tuo mieleen.
Voi, kun minäkin olisin ymmärtänyt aloittaa jo aiemmin.
PoistaTuo on jännä kokemus lukea eri vaiheessa. Lukiessani Arosutta viimeksi luin korvat punaisena. Murtunut nainenkin oli erilainen kolmannella kerralla.
Tuo kuvan nainen ei ole kaunis, sillä se ei sovi Morrisonin kuvaukseen. Alemmassa nainen on tyrmäävä.
Tämä alempi on siitäkin parempi, että se antaa omalle mielikuvitukselle tilaa.
PoistaAivan. Marjatta, mitä järjestystä sinä suosittelisit Morrisonin lukemisessa? Sinisimmät silmät ja Rakkaus luettu.
PoistaHuutelen täältä sivusta, että Minun kansani, minun rakkaani (Beloved) on mielestäni kenties se kaikkein tärkein Morrisonin kirja, jonka päälle tietyllä tapaa koko hänen muu tuotantonsa rakentuu. Mitä mieltä olet Marjatta?
PoistaOmppu hyvä. Tuo minulla taitaakin olla. Morrisonit liikkuvat huonosti täällä.
PoistaEi minusta ole oikeastaan tärkeää, missä järjestyksessä niitä lukee.
PoistaMinun kansani, minun rakkaani on kyllä ISO kirja, hyvin yhteiskunnallinen ja koskettava. Se voisi olla hyvä lukea alkuun.
Kummatkin sanotte samaa Marjatta ja Omppu eli valmistaudun lukemaan tuon. Olen vain jämähtänyt luettujen kirjojen alle. Onneksi hyvien.
PoistaMorrison yllätti minut täysin. Mietin, että mitähän muuta olen ohittanut.
Tämäkin ilta menee yllättäen lukematta. Tuntuu, että ajoitus on vain huono. Liian pian. Kaiken lisäksi haluaisin katsoa yksin.
Armolahjan liepeessä sanotaan, että sitä voisi pitää alkusoittona romaanille Minun kansani, minun rakkaani, joten vosit lukea sen ensin. Armolahja on "pieni suuri kirja", alle 200 sivua, mutta voi mikä sissältö. Olen sen jättämän surun vallassa.
PoistaSivumäärä on ainakin hyvä. Minun pitää hakea tuo kirjastosta. Vaikuttaa hyvälle järjestykselle.
PoistaMinulla onkin tämä juuri kesken, mutta minutkin on yllättänyt kielen nasevuus ja selkeys. En lukenut arviotasi ihan kokonaan, koska olen melko alussa vielä (minulla on useampi kirja kesken). Palaan tarkemmin mietteisiisi jahka olen lukenut koko kirjan!
VastaaPoistaEn oikein tiedä, miksi olin kuvitellut Morrisonin hankalaksi. Minulla on jostain syystä sarja kesken. Yleensä ei näin montaa. Jotain voi kuljettaa mukanaan, joku pitää lukea kotona, joku ei sovi takan lämpöön sänkyyn jne.
PoistaLisään linkkisi, kun huomaan sinun lukeneen. Olen saanut sinulta monta hyvää vinkkiä vuoden alkuun.