Kristiina Wallin Valon paino

Kristiina Wallin Valon paino
Tammi 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.


Kristiina Wallin (1971) on tamperelainen runoilija ja radiodraaman kirjoittaja. Kirjoittamisen lisäksi Wallin opettaa sanataidetta ja tekee kirjansidontaa. Hän on julkaissut runokokoelmat Kengitetyn eläimen jäljet (2005), Murtuneista luista (2007), Jalankantama (2009) ja Kaikki metrit ja puut (2012).

Esittelen blogissani vuoden aikana ehkä yhden tai kaksi runokirjaa. Emmin ehkä eniten niiden lainausten luvallisuutta. Tässä on nyt vuorossa vuoden ensimmäinen eli Kristiina Wallinin Valon paino. Tämän runokirjan valitsin aiheen takia. Wallin kirjoittaa lohdullisia runoja surusta ja muistista hyvästelyn hetkellä.

Olen se, joka jäi viimeiseksi: pojantytär, veljentytär, tytär.” Täällä olen lapsi enemmän kuin muualla, siksi tarina ei ole pelkästään surullinen. Minussa on yhä jokin kirkas kohta, keskeneräisyyden ulottuvuus. 

Muistot tiivistyvät näkyvän ja näkymättömän leikkauspisteessä, lumotussa / tilassa, joka on yhtä paljon tyhjyyttä kuin läsnäoloa.

Muistot virtaavat mieleen lupaa kysymättä. Valon painon runot muodostavat fragmentaarisia kertomuksia, jotka ovat rakenteeltaan pidempiä kuin runot usein ovat. Isä on kuollut. Tytär palaa paikkaan ja tilaan, jossa hän kohtaa lapsuuden ja menneen. Tytär tuntee olotilan, jonka hän on jättänyt jo kauan sitten taakseen. Isän menettämisestä on kulunut vain vähän aikaa. Isä kuoli taloon ja vietiin pois. Tytär löytää isän villasukat. Hän siivoaa paikat, järjestää monen sukupolven tavarat ja suree kesken jääneet surut. Iltaisin tytär menee sänkyyn, jossa nukkui lapsena. Hän kohtaa talossa ennen eläneet: suvun vanhat vainajat. Anders, Aurora ja Lempi ovat läsnä ja odottavat isää seurakseen, liittymään heihin.

Isä on enemmän mullanhajua ja metaforisia virkkeitä. Hän viipyy tämän ja tuon rajalla menee hitaasti vääjäämättä sinne minne en

Aika ei kultaa mieleen vyöryviä muistoja, sillä muistojaan ei voi valita. Minä haluan muistaa vain hyvät muistot, mutta se ei toteudu kenenkään kohdalla.

Panen vainajat riviin lattialle, vanhimmat ikkunan alle./ Isä makaa rivissä viimeisenä, näyttää lähteneen kesken metsätöiden/jalassa työsaappaat ja vaatteissa havunneulasten haju.

Ihastuin herkkiin sanoihin ja niistä muodostuviin elettyjen hetkien kuvaukseen. Teoksen kansi on tummasävyinen, mutta äärettömän kaunis. Jos luet vain yhden runokirjan, niin valitse tämä. Ehkä juuri tekstin proosamaisuus ja jatkuvuus ulottivat lonkeronsa syvälle minuun. Runojen yhtyvyys, tarinallisuus ja tiiviys tuntuivat hyvälle. Tuokiokuvien sijasta tarjolla oli jatkumo. Minua viehätti kovasti luonnonläheisyys, joka kulki runoissa tiheänä.Osallisuus sukupolvien ketjussa oli läsnä ja liitti tyttären osaksi tuota ketjua.