Takashi Hiraide Kissavieras ja Sun-mi Hwang Kana joka tahtoi lentää

Takashi Hiraide on japanilainen kirjailija ja runoilija. Hän asuu Tokiossa vaimonsa ja kissansa kanssa.

Totta kai kiinnostuin Hiraiden Kissavieraasta. Kissavieras on pienisuuri kirja, joka varmaankin viekoittelee kissanystäviä ulkoasullaan. Luin joskus aikoinaan Doris Lessingin kirjan Erittäin kissamaista. Yritin suhteuttaa sen kirjan kirjoittamisen ajankohtaan, koska lukiessani ajattelin moneen kertaan, että ei noin voi toimia, ei noin saa tehdä, ei tuo ole sopivaa käytöstä. Olenhan kouliintunut vuosikymmenien saatossa organisaatioiden kunnialliseksi jäseneksi. Kokeillut myös, josko ruoho olisi vihreämpää aidan toisella puolella suuren maailman malliin.

Kissavieras on nimensä mukaisesti juuri tuota, ei sen enempää tai vähempää. Painotus on tuossa yhdyssanan jälkiosassa. Kissavieras on hyvin japanilainen kirja, ilmaisultaan minimalistinen, kun samaan aikaa se havainnoi yksityiskohtaisen hienovaraisesti kaiken ympärillä olevan. Ilmaisu on runollista, sillä kirjailija on runoilija. Olet kissaihminen tai et, niin oikeastaan sillä ei ole oikeasti merkitystä.

Chibi oli tyypillinen pallokuvioinen kissa: hohtavan valkoista turkkia koristi muutama vaaleanruskean sävyttämä, mustanharmaa täplä, Narttukissa, jollaisen saattoi nähdä missä päin Japania hyvänsä, mutta hoikka ja todella pieni.

"Chibi was a jewel of a cat. Her pure white fur was mottled with several lampblack blotches containing just a bit of light brown. The sort of cat you see just about anywhere in Japan, except she was especially slim and tiny."

Kissavieras kertoo kustannusalalla toimivasta pariskunnasta, joka asuu pienessä vuokratalossa Tokion laitamilla. Yli kolmikymppiset kirjailijat työskentelevät kotoa käsin toisistaan etääntyneinä. Eräänä päivänä heidän pihalleen tassuttelee siro, kiehtova olento, joka saa pariskunnan huomion. Kissan vierailut muodostuvat vähitellen päivittäisiksi tapahtumiksi. Samanaikaisesti pariskunta löytää keskusteluyhteyden toisiinsa seuratessaan naapurin kissan toimintaa. Lapsettomana pariskuntana he ovat ihanteellisia vuokralaisia, ja vuokraemäntä on kieltänyt myös lemmikkien pidon. Vuokrasuhteen loppuessa he joutuvat pulmalliseen tilanteeseen, sillä heidän on löydettävä uusi koti.

Aloimme etsiä vuokra-asuntoa läheisistä asunnonvälitystoimistoista, mutta emme löytäneet lähettyviltä sopivaa. Päätin edetä etsinnöissäni spiraalimaisesti, tuttu idänselkova keskiössä, jotta emme joutuisi eroamaan Chibistä.

I began looking for a new rental in the same area at a local realtor’s office, but could find nothing appropriate in the vicinity. So, placing the zelkova tree at the center of the target area, and gradually widening my search in an outward-reaching spiral, I began searching for an new house in the vicinity that would allow us to keep Chibi.

Kummastelen kirjan anonyymejä henkilöitä, sillä vain joitakin nimetään, kuten ystävä H ja ystävä Y, mutta kissat nimetään senkin edestä Chibin tavoin. Lukija viisastuu arkkitehtonisista yksityiskohdista, pariskunnan taloudellisesta tilanteesta sekä asuntomarkkinoiden haasteellisuudesta. Kirjassa ei ole monia tapahtumia, mutta sitä syvällisempää on hetkien, kohteiden ja asioiden kuvaus. Lukijalle avautuva japanilainen puutarha on lumoava.

Mikä tässä sitten viehättää? Riittääkö lukijalle kaunis kansi ja tarinassa vieraileva kissa? Sekö on somaa ja ihanaa? No ei, vaan tarina kertoo rakkaudesta, yhteydestä, elämän hauraudesta ja hetkessä elämisestä. Kirjan symboliikka ja meditatiivinen sanoma tarvitsee muutaman
lukukerran. Idänselkovan lehdet kannessa ja sivuilla symbolisoivat suvaitsevaisuutta, kärsivällisyyttä, rauhaa ja harmoniaa. Leikittelen myös ajatuksella faktan, fiktion ja muistojen rajapinnasta luettuani kirjailijan haastatteluja.
Malttamattomana luin kirjan englanninkielisenä (The Guest Cat), mutta Raisa Porrasmaan käännös japanista viehättää minua enemmän. Narttua sanana mietin, koska se on slangia, joka käy koirista, mutta kissa on aina naaras. Se vain särähtää pahasti.

Kiiruhtajalle en suosittele tätä kirjaa.

Takashi Hiraide Kissavieras.
Japaninkielinen alkuteos Neko no Kyaku (2001)
Suomentaja Raisa Porrasmaa
S & S 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Zelkova serrata Selkova.

Idänselkovan kuva. En ihan hirveästi kaiuttaisi sen menestymistä, mutta kyllä sekin käy omaa selviytymistaisteluaan meidän pihalla. Sisukas tapaus.

Tällä kirjalla osallistun Kurjen siivellä –lukuhaasteeseen

Sun-mi Hwang Kana joka tahtoi lentää  

Sun-mi Hwang (s. 1963) on eteläkorealainen kirjailija. Hän on kirjoittanut yli neljäkymmentä romaania aikuisille ja lapsille. Teoksesta Kana joka tahtoi lentää  tuli klassikko pian julkaisunsa jälkeen vuonna 2000.

En tiennyt tarinasta paljoakaan alkaessani lukea, mutta pääsin tarinaan heti mukaan. Löysin Kurjen siivellä –lukuhaasteen ja keksin tämän eteläkorealaisen kirjailijan teoksen. Kana joka tahtoi lentää on eläinfantasiaa, faabelimainen tarina. Tarinan päähenkilö on kana nimeltä Tähkä. Tähkä oli vangittu yli vuosi sitten ja pantu häkkiin, ja siitä lähtien se ei ollut tehnyt mitään muuta kuin muninut.

Tähkä ihaili akaasiapuun versoja. Niissä kasvoi lehtiä, joita aurinko ja tuuli hyväilivät ennen kuin ne varisivat ja mätänivät maa-aineksiksi, joka sai puun kukkimaan ja tuoksumaan. Tähkä halusi että sen elämällä olisi merkitys niin kuin akaasiapuun versoilla. Se toivoi saavansa poikasen, jonka voisi nimetä niiden mukaan.

Tähkä janosi vapauteen, jotta se voisi nähdä munansa kuoriutuvan ja tulla äidiksi. Tähkä katseli surullisena muita pihalla tepastelevia eläimiä navetan ovenraosta. Vanha koira oli ankara portinvartija, joka ei kaivannut lisää vahdittavia riesakseen. Pihalla kukko käyskenteli vapaana. Ulkona oli valoisaa ja akaasiapuu kukki valkoisena.

Tähkä alkoi ärsyyntyä. ”Tiedätkö, että minulla on nimikin?” se ripitti. ”Annoin sen itselleni.”

"Niinkö? En ole koskaan kuullut nimeäsi.”

”Et niin koska kukaan ei tiedä sitä. Voisitko kutsua minua Tähkäksi?”

”Tähkä? Se mikä on heinäkasveilla?”

”Niin. Ei ole mitään kauniimpaa kuin tähkä. Se symboloi kasvua.”

 Kana joka tahtoi lentää on elämänmyönteinen tarina.Tähkä näkee maanviljelijän  ja tämän vaimon eläinten omistajina, jotka eivät anna eläimilleen muuta merkitystä kuin toimia hautomakoneina. Tarinassa on monia yhtäläisyyksiä ihmisten elämään. Ihmiset eivät hyväksy erilaisuutta, kaikkiin ei voi luottaa, tilaisuus tekee varkaan tai sortajan. Aikuisten hiekkalaatikot eivät ole sen kummempia kuin lasten.

Tähkä janoaa omaa elämää, oikeutta rakastaa ja saada kokea äitiyden. Tähkä päättää ottaa elämästä itse vastuun. Vapaudessa on vaaransa, sillä hyväksytyksi tuleminen ei ole helppoa. Näätää on syytä varoa. Kuhnailijan sydän heltyy Tähkän edessä. Tähkä saa mahdollisuuden kokea elämän.

Luettuani kirjan erehdyin toteamaan ääneen, että kyllä kanakin varmaan osaa iloita vapaudesta. Puolisoni luki myös kirjan viikonloppuna ja kertoi, että hänellä oli kana nimeltä Emma, joka osasi tulla luokse pyydettäessä. Siinä oli Stadin kasvatille nieleksimistä, että oma kana, minulla oli vain kesäkoira ja kesähevonen ennen kissaa. Tosin otukseni olivat kesästä toiseen samat.

Tätä tarinaa ei voi kertoa enempää, sillä jokaisen on luettava itse Tähkän elämäntarina.  Tarina ei saarnaa, mutta opettaa katsomaan avoimin silmin muita sekä tavoittelemaan omia haaveita.

Sun-mi Hwang Kana joka tahtoi lentää
Alkuperäisteos Madang-ŭl Naon Amt‘ak
Suomentaja Hilla Hautajoki
Sitruuna 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Tällä kirjalla nousen Kurjensiivellä –lukuhaasteeseen