Alkuteos Die linkshändige Frau
Weilin & Göös 1981. Kotikirjasto
Tänään on 31.3 ja teen kirjoituksen omaksi ilokseni. Joten salli minulle ilakoimiseni. Ei minua vanheneminen huvita, mutta minulle päivä oli myös isoäitini syntymäpäivä ja hän oli elämäni tärkeimpiä ihmisiä. Peter Handken Vasenkätinen nainen on yksi suurimmista kirjoista minulle. Joskus leikilläni silmäilen kirjojani ja ajattelen, josko tekisin blogitekstin jostakin luetusta, mutta järjen ääni estää hurjimmat.
Hyvin harvoin luen kriitikoiden tekstejä lukemistani kirjasta. Nyt teen toisin tai paremminkin olen tehnyt toisin aikoja sitten. Mikään apukeino, virike tai neuvo ei voi olla liiallinen Handken kanssa. Tämä ei ole helpoimpia kirjoja. Kriitikoiden analyyseistä ei ole paljon iloa, sillä jokaisen on itse saatava tämä kirja omakseen, mutta kyllä ne helpottavat. Kirjassa on jälkipuhe. Kirjan on suomentanut Outi Nyytäjä. Mainitsemme blogeissa yleensä hyvien tapojenmukaisesti suomentajan, mutta nyt teen eri syistä. Eli ei siis ole syyttäminen kääntäjääkään. Kirjani välissä on kirja-arvostelu, jonka on kirjoittanut Tuula Hökkä-Muroke, ja jota siteeraan myös tekstissäni.
Olemme varmaan sinut sen asian kanssa, että minun huumorintajuni on kehno, olematon tai outo. Ilakoin rajusti, kun Tuula Hökkä-Muroke kirjoittaa seuraavasti:
On näennäisen helppoja kirjoja, joista ei pääse helpolla yli. Ne ottavat kiinni: ensitapaamisen tunnistava ilo muuttuu miltei piinaksi; jokin on mietittävä edes joltiseenkin selvyyteen.Kangerteleva ja kulunut (mekaaninen) teksti eivät ainakaan helpota artikkelin lukuiloa, kun taitokset ovat kuluttaneet tekstistä kirjaimia. En jaksaisi olla noin ylen kohtelias, vaan jättäisin tuon turhan sanan miltei pois. Lopussa Tuula Hökkä-Muroke kirjoittaa arviossaan: Outi Vallen valaiseva ja analyyttinen jälkipuhe on paikallaan varsin tuntemattoman modernistin kohdalla.
Vasenkätinen nainen kertoo kolmekymppisestä naisesta, joka asuu huvilayhdyskunnassa miehensä ja kahdeksanvuotiaan Stefan poikansa kanssa. Kirjan keskiössä on avioliiton päätös. Ajallisesti tarina sijoittuu 1970-luvulle ja tarina käynnistyy talvisena iltapäivänä. Mariannen mies on tunnetun posliinitehtaan myyntijohtaja ja on palamassa kotiin moniviikkoiselta liikematkaltaan Pohjoismaista.
Bruno sanoi: ”Suomessa oli aina pimeä yöllä ja päivällä. Enkä minä ymmärtänyt sanaakaan kielestä jota ne siellä puhuvat. Jokaisessa muussa maassa on ainakin tutuntuntuisia sanoja, mutta siellä ei kielessä ollut enää mitään kansainvälisesti tuttua.
Nainen noutaa miehensä lentokentältä. Kotiin palattuaan pariskunta menee syömään ja he jäävät hotelliin yöksi. Aamun valjetessa naisella on kiire laittamaan Stefania kouluun, mutta silti hän pyytää mistään poistumaan elämästään. Handke kirjoittaakin nyt naisesta, vapaudesta, identiteetistä, yksinäisyydestä ja kahleettomuudesta.
Yöllä – maatessaan selällään vuoteessa – nainen avasi äkkiä silmänsä selkoselälleen. Oli täysin äänetöntä; nainen juoksi ikkunan luo ja avasi sen, mutta vain äänettömyyden sijaan tuli vain hiljainen kohina. Hän meni peite sylissään pojan huoneeseen ja paneutui nukkumaan pojan viereen.Yksin nainen ei ole elänyt koskaan aiemmin. Nyt hän rahoittaa elämänsä pienillä käännöstöillä ja onhan heillä yhteinen tili. Miehen nainen passittaa ystävänsä luo. Nainen pakkaa miehen tavarat, niin että tämän tarvitsee ainoastaan noutaa ne. Nainen työstää yksinäisyyttään kääntämällä. Aikanaan hän on valmis kohtaamaan ulkopuolisia. Lopuksi Handke hylkää lukijan oman onnensa nojaan jättäen naisen keinutuoliin istumaan, sillä lukijalle ei kerrota naisen tulevaisuudesta.
Handke kirjoittaa yksinäisyydestä, yksilöllisenä prosessina. Ei ole salaisuus, että tarina on elokuvamainen, sillä tämähän oli elokuvan käsikirjoitus alkujaan. Tämän kertomuksen nainen ei taistele tasa-arvosta miesten yhteiskunnassa, lasikatto efektistä, naisen roolista, vaan yksilön perusvapaudesta omaan itseensä, jota ulkomaailma ei murra. Marianne saavuttaa yksinäisyytensä kautta ihmisarvoon tarvittavan etäisyyden. Sen etäisyyden, joka vaaditaan toisen ihmisen kunnioittamiseen. Tapahtumat limittyvät löysin sidoksin toisiinsa kohtauksittain.
Hän istui pitkän tovin täysin hiljaa ja hänen silmäteränsä tykyttivät tykyttämistään muuttuen yhä suuremmiksi ja tummemmiksi; äkkiä hän ponnahti pystyyn, haki lyijykynän, paperiarkin ja alkoi piirtää itseään; ensin tuolilla lepääviä jalkojaan, sitten niiden takana näkyvää huonetta, ikkunaa, yön mittaan muuttuvaa tähtitaivasta - kaikkia esineitä yksityiskohtaisesti.Tässä kirjassa on 88 sivua, mutta ... Kaikesta huolimatta sanoisin, että kirjan painosmäärä jäisi aika surkeaksi, jos sen tarkoitus olisi päätyä vain kriitikoiden ja tutkijoiden lukukentälle, joten kukin tarpokoon tämän oman ymmärryksensä turvin.
Lähde
Hökkä-Muroke, Tuula Vasenkätisyyden mielettömyys ja mieli / Tuula Hökkä-Muroke. Kaltio. - 0355-4511. - 38 (1982) : 3, s. 111-112
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahduta minua kommentilla!