Anne Lise Marstrand-Jørgensen: Jos ei tiedä

Anne Lise Marstrand-Jörgensen (1971) on tanskalainen kirjailija. Hänen läpimurtoromaani oli kaksiosainen Hildegard, joka kertoo keskiajalla eläneestä saksalaisesta Hildegard Bingeniläisestä, joka oli abbedissa, kirjailija ja mystikko. Tätä ei liene suomennettu, mutta lukisin tämän mielelläni, sillä ole lukenut jonkin verran aiheesta.


Jos ei tiedä on ensimmäinen tutustumiseni kirjailijan tuotantoon. Tarinan miljöönä on Vase, johon perhe muuttaa kuvitteellisesta pääkaupungista nimeltä Farring. Tarina sijoittuu 1960-luvulle ja 1970-luvun alkuun. Kirjan teemoina ovat perhe-elämä, nouseva keskiluokka lähiöiden asuttajina, kotiäitiys, seksin vallankumous, e-pillerit, aborttilainsäädäntö ja hippiaate. Myös ajan musiikki kulkee mukana: The Carpenters, David Bowie, Rollarit, Eagles…

Hornien perheellä oli tapana vuokrata kesäisin rantamökki Pikkusaarelta Farringin pohjoispuolelta. Kerran he olivat käyneet siellä yhdessä Andrén perheen kanssa, mutta miehillä ei ollut juuri mitään yhteistä, ja vaikka Barbara ja Alice eivät olleet sittemmin keskustelleet asiasta, he tiesivät, että sitä ei otettaisi uusiksi. Ericin työssä tapahtuneiden muutosten vuoksi Hornin perhe oli sinä vuonna päättänyt pitää lomansa kaikkia muita aiemmin.

Alice hankkii sairaanhoitajan koulutuksen, mutta jättäytyy kotiäidiksi. Hän tutustuu opiskelijakaverinsa, Mariannen, serkkuun Ericiin. Alice ja Eric löytävät toisensa. Eric valmistuu ekonomiksi, löytää talon työhaastattelureissulla keväällä 1959 esikaupunkialueen lähiöstä Lasisiiventieltä. Alice ystävystyy Lehmuskiitäjäntiellä asuvan naapurin Barbara Andrén kanssa, sillä kotiäiteinä he viihtyvät hyvin yhdessä. Hornien perhe tempautuu muodikkaiden parinvaihdosten ja ryhmäseksin nautintoihin. Eric unelmoi rakastamisen ja ruumiin vapaudesta vaatien Alicen mukaansa kerhoillan parinvaihtoon ja ryhmäkivaan.

Eric tuumi, ihmismieli on pelkää mosaiikki, jonka voi koko ajan koota hieman toisinkin. Hän ei halunnut rakastaa muita kuin Alicea, hän sanoi. Kysymys oli vain ruumiista ja vapaudesta, mahdollisuudesta antaa ajatustensa ja mielensä kasvaa loputtomiin. Me suljemme toisemme vankilaan, hän sanoi, me lukitsemme itsemme tabujen vankilaan, jossa ei voi hengittää.

Kaiken taustalla häilyy Kinseyn raportit ja Jacqueline Susanin Nukkelaakso. Yhtä hyvin mieleeni nousee Marilyn Frenchin Naistenhuone ja jonkin verran kevyemmät Rona Jaffen kirjat Neljä naista, Luokkakokous ja Luokkakokouksen jälkeen. Mietinkin, että tekevätkö edellä mainitut kepposensa eli pitävät kerrontansa omanaan, sillä he elivät tuon ajan. Marstrand-Jörgensen ei yllä Frenchin tasolle. Pohjoismaalainen ajankuva 1960-luvulta ja 1970-luvun alkuun on aiheena kuitenkin mielenkiintoinen.

Hän ei tiennyt, milloin tilanteen voisi odottaa muuttuvan paremmaksi; kuinka kauan kestäisi ennen kuin suru hellittäisi, se riippui kai enemmän itse surijasta kuin murhenäytelmän luonteesta. Joku oli joskus kertonut hänelle, että aviopuolison kuoltua ihminen suree keskimäärin kuukauden verran jokaista vuotta kohti, jonka avioliitto oli kestänyt. Ei voinut tietää, pitikö se paikkansa, mutta tuskin kukaan suree syvästi kahtatoista tai seitsemäätoista kuukautta ja herää sitten yhtenä aamuna iloisena ja täysin toimintakykyisenä. Suru jäytää ihmisiä ja raapii kynsillään heidän kasvojaan, kaikkihan sen tiesivät.

Eric sanoo usein, että kaikki siteet, jotka yhdistävät ihmisiä toisiinsa, estävät meitä kehittymästä ja hengittämästä vapaasti. Alice tiesi perheensä päivänohjelman, sillä hän merkitsi isoon seinäkalenterin kunkin menot. Ainoastaan käynnit rakastajien luona puuttuivat, tosin Eric oli tarjoutunut merkitsemään nekin tietyllä koodilla. Alice epäröi, väsyy ja antaa periksi. Kirjassa tapahtuu sivun 200 paikkeilla jotain, jonka ohitan. Tarina kulkee tuohon asti Alicen kautta, mutta näkökulman vaihtuminen Ericiin ja lapsiin vie minusta puhtia pois ja tavoitan sen vasta lopun oivalluksessani. Eric kasvaa vastuuseen, isäksi. Suhde Rachelin kanssa kariutuu. Rachelillakin on salaisuus. Eric toivoo löytävänsä vastauksia Intiasta Martin mukanaan. Ericin osa ei helppo tyttärien kanssa, mutta Marie-Louise ja Florakin ottavat vastuuta itsestään.

Matkalla asemalta kotiin hän tajusi, että hänen pyrkimyksensä oppia tuntemaan itsensä uhkasi latistua pelkäksi seurapeliksi, samanlaiseksi kuin ne sanaristikot, joiden ääressä toiset istuskelivat junamatkalla Rosselista esikaupunkeihin.

Pohdiskelin kirjan loppua itsekseni, että pidinkö vai en. Minun pitäisi saada tähän blogitekstin lopetus. Minä vuorostani taidan tehdä tekstiini avoimen lopun. Jos ei tiedä on minusta erinomainen romaani tai sitten ei. Jos ei tiedä on hyvä romaani, jos saan lukea Anne Lise Marstrand-Jörgensenin kertomana Marie-Louisen, Floran ja Martinin tarinan. Pidin tarinasta, ajankuvasta ja…

Jään odottamaan kirjan Hvis sandheden skal frem suomentamista.

Anne Lise Marstrand-Jørgensen: Jos ei tiedä
Alkuteos: Hvad man ikke ved 2012
Suomentanut: Kari Koski
WSOY 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Lisään tämän kirjan Tanskan kohdalle Annamin haasteeseen Kirjallinen retki Pohjoismaissa.

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm. Lumiomena sekä Kirjakaapin kummitus