José Saramago Oikukas kuolema

Saramago on itse luonnehtinut Oikukasta kuolemaa jatkoksi teokselle Kertomus näkevistä.
Olen jokseenkin tottunut Saramagon tyyliin, joten kirjailijan tyyli rikkoa kieliopin sääntöjä ei haittaa minua. Enemmän minua haittaa tekstin hahmottaminen, kun repliikkiviivoja ei ole. Pilkun jälkeiset isot kirjaimet kismittävät. Koen lukijana, että en saa rytmiä tauoista. Lause saattaa kestää sivun. Kyse on enemmän lukemisen sujuvuudesta.

Oikukas kuolema on yhteiskunnallinen satiiri, jossa on mukana hilpeyttä, vaikka lukijaa viedäänkin kuoleman kulttuurissa. Tarinan ymmärtäminen mahdollistuu kuoleman kontekstin kautta, että tunnemme tietyt käsitteet kollektiivisista kertomuksista, saduista, uskomuksista ja kansanperinteestä. Meillä on jonkinlainen käsitys kuoleman hahmoista ja apureiden symboliikasta.

Tarinan päähenkilö on tuoni. Pienellä alkukirjaimella. Kertomus alkaa uudenvuodenpäivästä, kun eräässä kuningaskunnassa yksikään ihminen ei kuole. Ajankohtakin on uskomaton, että kuolemia ei tapahtuisi, kun ihmiset juhlivat, käyttävät liikaa alkoholia, lähtevät maanteillä kilpasille, selviävät hurjista kolareista, mutta kuolonsanomia ei vain kerry. Kuolemattomuus ei ole vain iloinen asia, sillä ajan mittaan se aiheuttaa ongelmia. Sairaalat ja hoitokodit täyttyvät. Kuolemattomuus rajoittuu vain tähän maahan, jota ei nimetä. Kuolemaisillaan olevia aletaan kuljettaa maan rajojen ulkopuolelle, jotta kuolemaisillaan olevat saisivat ikilevon. Tilanne aiheuttaa myös yhteiskunnallisia ongelmia, kun terveydenhuollon väki, hautausalan toimijat ja eri uskontokunnat listaavat omat ongelmansa. Hautaustoimistojen edustajat vaativat, että hallitus määrää pakolliseksi luonnollisella tai tapaturmaisella tavalla kuolleiden kotieläinten hautauksen tai tuhkauksen ja huomioivat myös  toimialan vaatimat  rakennemuutokset sekä uuden know-how'n osaamisen. Onhan eri asia haudata ihminen kuin saattaa viimeiseen leposijaan kanarialintu, kissa, sirkusnorsu tai kylpyhuoneen krokotiili.

Seuraavana päivänä ei kukaan kuollut. Sellainen elämän normeja perin pohjin rikkova seikka herätti ihmismielissä tavatonta hämmennystä, mikä oli toki joka suhteessa asiaankuuluva seuraus, muistettakoon ettei maailmanhistorian neljästäkymmenestä niteestä ollut löydettävissä, miltään ajalta tietoa tämänkaltaisesta ilmiöstä, ei minkäänlaista esimerkkitapausta, että olisi kulunut kokonainen vuorokausi,  kaikki päivään ja yöhön, aamuun ja iltaan jakautuneet kaksikymmentäneljä rikassisältöistä tuntia, joiden mittaan ei olisi sattunut ainoatakaan sairauden aiheuttamaa kuolemantapausta, hengen vaatinutta kaatumista, onnistunutta itsemurhaa tai mitään vastaavaa, lyhyesti  sanoen yhtään mitään.

Kuolemalla eli tuonilla on naisen hahmo, siis ihmiskunnan tuonilla. Kotvan kuluttua hän muuttaa systeemiään siten, että kuoleminen käynnistyy uudelleen. Jokainen kuoleva saa viikkoa aikaisemmin kirjeitse tiedon tulevasta kuolemastaan, jotta kuoleva osaa valmistautua lähtöönsä. Violetti kirjekuori alkaa luoda kammoa. Tuoni joutuu ongelmiin tässäkin tilanteessa, kun yksi kirje palautuu. Tuoni haluaa selvittää, millainen ihminen hänen voimaansa vastustava olento on.  Tämän sellistin oli pitänyt kuolla nuorena, koska niin oli määrätty. Hänen oli tarkoitus kuolla vain neljäkymmentäyhdeksänkesäisenä, mutta tämäpä vain oli kehdannut täyttää viisikymmentä. Hän oli häpäissyt siten kohtaloa, päiviemme määrää, horoskooppia, sallimusta ja kaikkia muita mahteja.

Kirjaa lukiessa ei jaksa uskoa, että loppua kohden vaihdetaankin satiirista rakkauskertomukseen. Tuoni rakastuu koiransa kanssa elävään sellistiin, joka harjoittelee  Johann Sebastian Bachin soolosellosarjoja. Tuoni istuu aitiossa kuuntelemassa, juttelee miehen kanssa, seuraa tätä miehen kodissa, valvoo miehen unta, sillä tuoni ei nuku koskaan.

Oikukas kuolema on erinomainen,  mustaa huumoria hyödyntävä teos. Sen voi nähdä kuvaavan nykyaikaakin, kun ihmiset voivat paremmin, toipuvat sairauksista ja elävät yhä vanhemmiksi. Saramago kirjoittaa erittäin hyvin ja hänen inhimillinen elämänkatsomuksensa ihastuttaa. Taitavasti Saramago vie lukijan mielikuvituksen rajoille ilman, että tarina lässähtäisi absurdisuuteen.

Hän meni keittiöön, sytytti tulitikun, vaatimattoman tulitikun, vaikka olisi voinut tuhota paperin pelkällä katseellaan ja muuttaa sen tuskin näkyväksi tomuksi, vaikka olisi voinut sytyttää sen sormiensa kosketuksella, mutta silti aivan tavallinen arkinen tulitikku poltti poroksi tuonen kirjeen, jonka vain tuoni itse voi tuhota. Siitä ei jäänyt tuhkaa. Tuoni meni takasin sänkyyn, sulki miehen syliinsä ja käsittämättä mitä hänelle oikein tapahtui, hänelle joka ei koskaan nukkunut, tunsi kuinka uni sai hellästi hänen silmäluomensa painumaan kiinni. Seuraavana päivänä ei kukaan kuollut.

José Saramago Oikukas kuolema

 As intermitências da morte 2005

Suomentaja Erkki Kirjalainen
Tammi 2008. Keltainen kirjasto. Kotikirjasto