Joan Didion (s. 1937) on lähes
80-vuotias amerikkalainen kirjailija ja
toimittaja. Takakannen lieveteksti kertoo hänen olevan esseisti ja kriittisen
ajattelun ikoni. Didion kirjoittaa säännöllisesti The New Yorkeriin ja The New
York Review of Booksiin. Häneltä on suomennettu Keskipäivän illuusio 1978 ja Iltojen
sinessä 2012.
En ole todennäköisesti koskaan
lukenut kaunokirjallisuudessa yhtä selkeää kuvausta kuolemasta, kun toinen on
läsnä ja kun sekuntien kuluessa häntä ei enää ole. Joan ei ole hyvästelemässä
ketään hoitokodissa tai joudu onnettomuuteen miehensä kanssa. Ei. Joan Didion ja miehensä John Gregory Dunn
viettävät uuden vuoden iltaa vuonna 2013. He ovat olleet juuri Beth Israel
North –sairaalan teho-osastolla ainoan tyttärensä luona, jossa Quintana
taistelee koomassa elämästä ja kuolemasta. He ovat asettuneet ruokapöytään, kun
John kivettyy hetkessä mykäksi. Joan yrittää elvyttää häntä ja saada ruoan pois
kurkusta. Joanin avusta huolimatta mies rojahtaa lattialle. Joan hälyttää apua
ja ensihoitajat yrittävät elvyttää Johnia. Todellisuudessa John on saanut kesken
lauseen sydänkohtauksen. Kirjailijoiden neljäkymmentä vuotta kestänyt
avioliitto on ohi sekunneissa.
Käsitän nyt, että itsepintainen haluni viettää tuo ensimmäinen yö yksin oli monisyisempi kuin miltä se vaikutti: se perustui primitiiviseen vaistoon. Tietysti tiesin, että John oli kuollut.
Didionin kirjoitustyyli on hyvin
omaperäistä, minimalistista ja toteavaa. Maagisen
ajattelun kirja on surukirja ja lohtukirja, mutta tarina ei ryve surussa,
piehtaroi säälissä tai ole sentimentaalinen. Aiheesta huolimatta kirja on
valoisa, keskusteleva ja varmasti lohduttavakin. Ennen kaikkea se on rakkaudentunnustus
aviomiehelle ja luotetulle ystävälle, jota ei enää ole. Se on kertomus vuoden
kestäneestä surutyöstä, selviämisestä. Didion lukee ihmisten tavoista reagoida
suruun. Olisiko helpompaa olla delfiini tai hanhi? Delfiinit kieltäytyvät
syömästä menetettyään elinkumppaninsa. Hanhet lentävät ja kiljuvat kunnes
menettävät suuntavaistonsa ja eksyvät.
Quintana otettiin Beth Israel Northin teho-osastolle 25. joulukuuta 2003. John kuoli 30. joulukuuta 2003. Kerroin Quintanalle hänen isänsä kuolemasta Beth Israel Northin teho-ossatolla aamupäivällä 15. tammikuuta 2004, sen jälkeen kun lääkärit olivat poistaneet häneltä hengitysputken.
Didion kuvaa nelikymmenvuotista
yhteistä taivalta koskettavasti. Didion kuvaa ällistyttävän rehellisesti
shokin, järkytyksen, kuinka tapahtunut menee hänen tajuntaan, muuttuu
todelliseksi. Vaikka hän tiedostaa tapahtuneen, niin sen hyväksymiseen menee
oma aikansa Hän kertoo selviytymisestään, jota ei helpota tyttären tila. Quintana ja Gerry ovat ehtineet olla naimisissa vasta
viisi kuukautta. Didion reflektoi suruaan muistoista, kuolemisen kliinisistä
faktoista, tieteellisistä artikkeleista, etikettioppaista,
kaunokirjallisuudesta… luettavaa löytyy loputtomiin, terapiaksi asti itselle.
Tänä päivänä suru on siirretty syrjään, ihmiset vierastavat surua ja kuolemaa.
Kuolemankulttuuri on muuttunut kaikkialla, etääntynyt ihmisestä suremisen
tavoin. Emmehän me halua kuormittaa ketään surullamme.
Suru on tila, jota kukaan meistä ei tunne ennen kuin olemme siinä. Aavistamme (tiedämme) etukäteen, että joku läheisemme voi kuolla, mutta emme katso niiden muutaman päivän tai viikon päähän, jotka seuraavat aavistamaamme kuolemaa.
...
Ymmärrän myös, että voidaksemme elää itse on koitettava (koettava?) vaihe, jolloin meidän on luovuttava vainajista, päästettävä heidät menemään, pidettävä heitä kuolleina.
Didion on kirjoittanut kirjan, joka puhuttelee
ihmisiä ympäri maailmaa. Kirjan kansi on täydellinen. Kannessa on Joan Didion,
mutta jos avaat kannen etuliepeen, niin siitä syntyy häkellyttävä yhdistelmä.
Joan Didion Maagisen ajattelun aika
Alkuperäisteos. The Year on Magical Thinking
Suomentaja Marja Haapio
Like 2007. Kotikirjasto.
Esittelet kirjan, joka saa minut siirtymään suoraan kirjaston sivuille. Tämä olisi varmaan hyvä kirja kaikille lukea.
VastaaPoistaSuru on todellakin siirretty syrjään, suru läheisen kuolemasta ja muukin suru.
Tämä kannattaa lukea. Olen itse kuoleman kulttuurin kanssa pelannut sen verran, että mikään ei oikein hämmästytä. Sisäistänyt hyvinkin tarkkaan, miten etäännyimme surusta käytäntöjen muuttuessa.
PoistaDidionin kirja on valoisa, hänellä on muistamisen arvoinen menneisyys. Kirjan lukeminen ei hirvitä, tietenkin hirvittää tieto tuskan tuplaantumisesta.