Sattumalta sinun ja Punaisen muistikirjan nainen

Veera Vahtera Sattumalta sinun

Luin tämän kirjan viikko sitten perjantaina kuumeen kourissa. Enempään minusta ei olisi kenties ollut. Kuumeeni heilui 38.3–39.4 välillä. Jos olisin joutunut moravalaiselle kuunarille, olisin tippunut jokeen alkumatkassa, joten mitäpä valitan. Valitsin kirjan sen iloisen kannen takia. Seikkailin chicklitien maailmassa jopa muutaman kirjan verran.

Joskus parikymppisenä ”älykkönä” olin metsästämässä kirjoja, kun Kaarle E. halusi olla hyvinkin vitsikäs ja tarjosi Elsa Anttilaa, hänestä oli hauska kertoa minulle, että nimen takana onkin mies. Enää se ei ole salaisuus. Tunnen usein jännän tunteen laskiessani käsistäni Tammen Keltaisen kirjaston tai Otavan Sinisen kirjaston kirjan. Kyselen itseltäni, miksi luen muuta? Se tunne on sellainen pakahduttava kiitollisuus.

Tässä kirjassa minua tökki sen ajatusmaailma, että projektityöntekijä ja ihan tuore tohtorisnainen (wau) astelisi malkoja kaivelemaan vanhempien tutkijoiden silmistä tuollaisella suoruudella. Tilannekomiikka lienee tahattoman ontuvaa. Tuollaisessa instituutiossa kollegiaalinen tasa-arvoisuus rakentuu mestari-kisälli periaatteella. En kokenut tätä hersyvän hauskana, vaan enemmänkin vaivaannuttavana. Luin kirjan esittelystä, että Karoliina panee tuulemaan yliopiston käytävillä, mutta mitä kiivaammin hän yrittää uudistaa laitoksen luutuneita käytäntöjä, sitä voimakkaampaa vastustusta hän kohtaa, joten en ihmettele kompastuskivien ilmaantumista. En tunne filosofian laitosta, mutta se vaikuttaisi yllättävän pieneltä, itsenäiseltä yksiköltä. Todellisuudessa yliopiston organisaatiossa monia laitoksia on yhdistetty ja kaikessa vannotaan tiimiyhteisön toimintaan ja osastonjohtaja-tittelit ovat poissa. Fiktiivinenkin kuvaus vaatisi jotain todellisuuspohjaa tai fiktiivistä mallintamista. Kirjaa lukiessa minusta tuntui, että kirjassa elettiin 90-lukua, jolloin vielä osastonjohtajat tai vanhemmat yli-intendentit saattoivat pelätä s-postia, tietokonetta ja käyttää nuorempia tiedonvälittäjinä.

Karoliina Laajasalo on akateeminen pätkätyöläinen, ja hän on saanut mielenkiintoisen työprojektin filosofian laitokselta. Hän on jättänyt pitkäaikaisen poikaystävänsä Villen. Ex-avoanoppi ei niin vain niele nuorten eroa. Hänen mielestä Karoliinan ja Villen olisi syytä palata välittömästi yhteen. Laitoksella on onneksi niin ihana siviilipalvelusmies Matias. Kirjassa ei ihmeemmin tarinaa synny. Sinänsä tällainen Karoliina piirtyy silmieni eteen hyvin elävänä ideasampona, joka jaksaa lähettää s-posteja mitä elävimmillä lopputoivotuksilla, joka on kärkäs puuttumaan jokaisen muun tekijän omaan tilaan. Tällainen tyyppi tulee liian iholle.

Luin kuitenkin kirjan loppuun, mutta ei tämä minun juttu ollut. Toivottavasti en ole usein kuumeessa. En pidä itseäni monipuolisena kaunon lukijana, sillä kirjallinen kotini on laatukaunossa. En oikeastaan edes ymmärrä monipuolista lukemista ja sen korostamista.  Miksi ihmeessä hukkaisin aikaani höttöön hömppään?  Tekijä oli tavoittanut kirjassa chicklitin syvimmän olemuksen tarvitsematta shoppaamista ja kahviloita toimintaympäristökseen. Kiinnostuin kirjasta tapahtumaympäristön kautta, mutta pieleen meni viihtymiseni. Dekkarit toimivat minulla parempana välipalana. Hyvä lukuromaani maistuu minulle parhaiten halutessani rentoutua, sillä esimerkiksi Kate Mortonin Hylätty puutarha tai Paluu Rivertoniin eivät ole elämän parhaita kirjoja, mutta ne tarjoavat upeita lukukokemuksia.

Antoine Laurain Punaisen muistikirjan nainen

Jokin kirjan esittelytekstissä vetosi minuun ja päätin lukea tämän kirjan. Tämä houkutteli minut salaperäisyydellään pienen mysteerin äärelle.

Kirjan juoni on nopeasti kerrottu. Eräänä iltana Pariisissa nuorelta naiselta varastetaan käsilaukku väkivaltaisesti.  Nainen saa vamman ryöstön yhteydessä. Hän hakeutuu vastapäiseen hotelliin yöksi ja laittaa tyynynliinan päälle pyyheliinan verisen päänsä takia. Belfegor saa luvan selviytyä ilman omistajansa hoivaa. Paljon typerämmin ihminen ei voi tilanteessa käyttäytyä.

Laurent Letellier löytää Lauren käsilaukun seuraavana aamuna kadulta, läheltä omistamaansa Punaisen vihkon kirjakauppaa. Henkilöllisyyspaperit ovat tiessään, mutta laukun muu sisältö on tallessa: valokuvia, muistikirja, pokkari, hajuvesipullo, avaimenperä. Näiden johtolankojen avulla Laurent ryhtyy jäljittämään laukun omistajaa. Patrick Modianon romaani Öinen sattumus toimii siltana ja paljastaa naisen etunimen Laurentille: Laurelle, muistoksi tapaamisestamme sateessa. Patrick Modiano.  Näin Hämärien puotien kujan kirjoittaja oli juuri paljastanut Laurentille liilan laukun omistajan etunimen.

Salapoliisileikki muuttuu vähitellen romanttiseksi aarrejahdiksi, joka mullistaa niin etsijän kuin etsityn elämän.  En halua kertoa enempää juonesta, mutta tuosta tarina lähtee purkautumaan. Itse asiassa juoni on älykäs. Mitä yön aikana tapahtuu? Mitä tapahtuu, kun huone pitäisi luovuttaa? Mitä käsilaukun sisältö voi paljastaa? Mitä se paljastaa sinusta?

Onnea etsintöihin. He kättelivät, ja Modiano lisäsi – varmaa silkkaa kiltteyttään – että hän piipahtaisi ehkä jonain päivänä Laurentin kirjakaupassa niillä nurkilla liikkuessaan. Laurent katseli, miten Modiano loittoni, pieni tuulenpuuska nostatti kirjailijan takinlievettä sopuisasti, sitten hän katosi kulman taakse kuin puistoportti olisi hänet niellyt.

Punaisen muistikirjan nainen on chicklitiä, mutta se on mukavaa ajanvietettä, jossa on jokin juju. Punaisen muistikirjan nainen ei aliarvioi lukijaansa, minulla ei ollut vaikeuksia lukea tarinaa.  Tarina on kaunis, ranskalaisen tyylikkäästi kerrottu. Tästä rakentaisi hyvänkin elokuvan. En ole lukenut aiemmin kirjailijan kirjoja, mutta etsin suomennoksia ja painan nimen mieleeni.

Tässä kirjassa on hykerryttävän hauskoja kohtauksia, sillä tuo Modiano-seikkailu kirjassa on älykäs. Luulen, että tietyt kohdat aukeavat parhaiten Modianonsa lukeneelle. Tämä on kirja, joka saa minulta tuomion: takaisin kirjahyllyyn. Aika hyvin siis… Suosittelen lomalle, kesään ja matkalle.

Antoine Laurain on ranskalainen kirjailija, toimittaja ja elokuvakäsikirjoittaja.  Alkuperäisteos on La femme au carnet rouge (2014). Kirjan on suomentanut Lotta Toivanen.

Antoine Laurain Punaisen muistikirjan nainen 
WSOY 2015. Kotikirjasto.