Leena Krohn
on kotimaisista naiskirjailijoista rakas suosikkini. Rakastuin aikoinaan
kirjoihin Datura ja Mitä puut tekevät elokuussa. Myös Tainaron on läheinen minulle. Krohnin
tekstit puhuttelevat minua syvältä.
Erehdyksessä on kehyskertomuksena kirjailija E:n matka pikkukaupungin
sivukirjastoon. E:tä on pyydetty yleisötapahtumaan lukemaan novellejaan ja
keskustelemaan lukijoidensa kanssa. Kirjailija E. kokee matkalla optisen harhan
ja on vähällä aiheuttaa onnettomuuden. Pelosta palautuminen ottaa hetkensä.
Nämä
tilaisuudet voivat olla antoisia molemmin puolin tai sitten puuduttavan tylsiä
puolin ja toisin. Myös auditorion, lukusalin tunnelma ja viihtyisyys sekä
kulloinenkin kuulijakunta vaikuttavat illan onnistumiseen. Kirjailija E:n
kohtalona on kohdata epäkohtelias yleisö.
Kaikki
kirjailijat eivät ole esiintyjiä, mutta nykyinen mediaseksikkyys on niin kovin
in. Tänä päivänä kirjailijalle on lanseerattu oma velvollisuus myynnin
edistämisessä ja teosten tunnetuksi tekemisessä. Kirjailija ei vain kirjoita,
vaan hänen on muokattava menestyvä ja kiinnostava brändi itsestään.
Paikallistoimittajien
pakollisessa turinatuokiossa kirjailijalle ei aina anneta edes omaa ääntä
kirjaesittelyissä, vaan haastattelu tai teksti tehdään kuin kirjailija olisi
hyvä tuttu ja lanseerataan omia mielipiteitä kirjailijan tai haastateltavan
sanomina. Ennen tilaisuuden alkua E. joutuu paikallistoimittajan kynsiin, jolla
on tavanomainen ajatusten etukäteissyöttö valmiina. Kirjailijalle esitetään
maailmaa syleilevä kysymys, että minkälainen teistä on kirjallisuuden tehtävä.
Tämä on vain retorinen kysymys, sillä juttu on saatava kasaan vaivatta ja
nopeasti, joten valmis formaatti sopiikin tähän, kun toimittaja toteaa että
kolleganne D. sanoi kerran osuvasti…
Edes
vastaanotto kirjastossa ei ole häävi. Vastaanottava virkailija lienee hänkin
väsynyt pitkästä päivästä. Kirjailijan lukiessa novelliaan, keskustelutuokiossa
saatetaankin esittää aivan epäolennainen kysymys aivan eri teoksesta, hyvä jos
edes vierailevan kirjailijan tuotannosta.
Nämä tuntemattomat tutut tai unohtuneet tunnetut ovat kivoja ylläreitä,
jotka jokainen yleisön eteen uskaltautuva kohtaa jonkin kerran. Nämä osaavat
kaivaa jonkun epämiellyttävän anekdootin esille jostain unohduksen lokeriston
syvyyksistä.
Ei sen kummempaa. Sitä minä vain ihmettelen, että kuinka niin kehno kirja voi saada niin paljon kehuja? Olivatko tuttavianne ne arvostelijat?
Illat voivat
olla ahdistavia kokemuksia, jossa virkailija odottaa pääsevänsä pois,
sammuttavansa valot ja kytkevänsä hälytyksen päälle. Virkailija voi nähdä tilaisuuden
hyväntekeväisyytenä, mutta kirjailijalle se on yksi työnkuva. Niin tosiaan, vielä palkkiosasiasta,
kirjastovirkailija jatkoi tyynesti kiinnittämättä sen kummempaa huomiota
kirjailijan järkkyneeseen mielentilaan ja äskeiseen kuohuttavaan tapaukseen. –
Olihan teille kaiketi jo etukäteen tehty selväksi, että me emme enää tätä nykyä
korvaa esitelmöitsijöille muuta kuin matkarahat edullisimmalla julkisella
kulkuneuvolla.
Rouva Kaskas punnitsee muistoja, joista osa
on kirkkaita ja vereksiä, kun toiset hämyisiä kuin unet. Että jos hänen muistonsa olisivat erilaisia, hän itsekin olisi
toinen. Miten vaikeaa, hän ajatteli, onkaan erottaa ihmistä siitä, mitä hänelle
tapahtuu. Sillä itse kukin vetää puoleensa juuri omansa kaltaisia kokemuksia
eikä kukaan voi nähdä muita unia kuin omiaan.
Siinä rouva
Kaskas istui ja ajatteli elämäänsä, tekojaan, uniaan. Hän tunnusti ne, ja ne
olivat totta.
Lukutilaisuus
on alusta loppuun piinaava. Kirjailija E. jaksaa lukea kiittämättömälle
yleisölle kuitenkin upeita otteita teoksistaan ja vastata, mitä oudoimpiin
kysymyksiin. Lähtiessään kirjailija E.
tuumii itsekseen, että ei koskaan enää.
Vasta kun ihmiset ovat tarpeeksi etäällä, näkee heidät kokonaan, E. ajatteli. Vasta kun elämä on jo melkein eletty, havaitsee kuvioita, joita ei ole ennen erottanut. Hän muisti taas piispan syntymäpäivähaastattelun, jonka oli aamulla lukenut. Piispa sanoi siinä: ”Se, mitä elämästään viimeiseksi muistaa, ovat omat teot ja laiminlyönnit. Ne vääryydet, jotka muut ovat sinulle tehneet, unohtuvat.”
Leena
Krohnin uusi romaani on viisas ja paljastava kertomus sekä tarinakokoelma. Krohn
puhuu kirjassaan koskettavasti muistamisesta, todesta ja harhasta sekä
luopumisesta. Luennan päättyessä pettyy - sen loppumiseen. Erehdyksen tekstiä ei voi ahmia, sitä on luettava
ajatellen.
Leena Krohn
Erehdys
Teos 2015.
Kustantajalta. Kiitoksin.
Erehdyksen
on lukenut myös Omppu.
Krohnin teokset ovat hioutuneita timantteja. Tykästyn häneen yhä enemmän, vaikka toki olenkin häntä arvostanut niin kauan kuin olen ollut hänestä tietoinen.
VastaaPoistaIhailen Krohnin tekstejä. Nuo minun suosikkini, niin kaunokirjallisia kuin ovatkin, niin niissä on hallittava asiat. Puut eivät tee mitä vaan. Ihailen Krohnin kieltä ja oivaltavuutta. Hän on kotimaisessa kirjallisuudessa suosikkini. Olen joskus kuunnellut häntä livenä, ja hän puhuu yhtä vahvasti kuin kirjoittaa.
PoistaTämä kirja oli ihana lukuelämys. :)
VastaaPoistaNiin oli. Pidän Krohnin kirjoista.
Poista