Claes Andersson Hiljaiseloa Meilahdessa Oton elämä 2

Claes Andersson Hiljaiseloa Meilahdessa Oton elämä 2

Alkuperäisteos Stilla dagar i Mejlans

Suomennos Liisa Ryömä

WSOY 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.   

Claes Andersson (1937) valmistui lääketieteen lisensiaatiksi 1962 ja psykiatrian erikoislääkäriksi 1969. Vapaa kirjailija hän on ollut vuodesta 1973.

Kirjan esittelyssä sanotaan, että omaelämäkerrallinen Oton elämää saa jatkoa. Luettuani kirjan ajattelinkin, että vaikka kirja on kirjoitettu kolmannessa persoonassa, niin Otto on ikään kuin kirjailijan alter ego. Hän on Anderssonin oloinen niin ammatiltaan kuin ajatuksiltaan. Teos on fragmentaarinen, hetkiä on talletettu sieltä täältä muistoina ja kokemuksina.

Rakastetun ihmisen menettäminen voi tuntua niin tuskalliselta että se torjutaan kokonaan. Suru koteloituu, se kielletään ja työnnetään pois, elämä jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta jonkin ajan kuluttua, parin kuukauden, ehkä parin vuoden, suru vaatii että sitä kunnioitetaan ja että se myönnetään.

Otto kirjoittaa työhuoneessaan Helsingin Meilahdessa. Andersson ottaa kantaa maailman tapahtumiin, kun Venäjä miehittää Krimin ja Putin tahtoo palauttaa Venäjän mahdin ja hän huomioi Ruandan kansanmurhat sekä Balkanin puhdistukset. Politiikan kentän sivaltaminen menee minulta ohi, koska vähempää jokin aihealue ei minua voi kiinnostaa. Etenkin nykyinen meno saa antipatiat, kun koulutuksella ei ole mitään merkitystä. Ketä sodan läsnäolo ei kauhistuta, kenestä se on tarpeeksi etäällä ja onko edes tuollaista näkökulmaa?

Otto käy vanhainkodeissa puhumassa kuolemasta ja vanhenemisesta. Omat vanhemmat ovat antaneet oman painolastinsa Oton elämään, etenkin suhde isään. Ottoa ikääntyminen ja kuoleminen ajatuttavat. Myös yhteiskunnan eriarvoistuminen, terveydenhuollon hoitoon pääsy tulevat esiin. Eletty elämä katsoo peilistä, sillä ajan kerrostumat näkyvät. Aivoverenvuoto ja sydäninfarkti ovat aikalaisten vaatimaton tapa tehdä hiljainen vallankumous. Pelot, unet ja viha tuovat iloon väristyksiä ja synkkyyttä. Muistot tulvivat mieleen, myös ne salatuimmat.

”Ei se mitään”, sanoi seniorikerhon puheenjohtaja, valkotukkainen rouva, jonka ikää Otto ei tohtinut edes arvailla, ”meillä on aikaa vaikka millä mitalla, ainoa mistä emme voi jäädä pois on omat hautajaisemme”, ja hän nauroi suu levällään ja kovaäänisesti niin että hampaiden kruunut kimalsivat.

Otto avaa joitakin elämänsä episodeja, mutta ei paljasta niitä loppuun. Otto matkaa nuoruudessaan ystävänsä kanssa Sveitsiin. Garbriel haluaa tavata kuuluisan taiteilijan Henri Cartier-Bressonin, mutta tapaamiselle ei ole varattu tapaamisaikaa etukäteen.  Skootterin etupyörä irtoaa ja molemmat sinkoutuvat rotkoon ja  Gabriel katoaa.  Joitakin ihmisiä Otto tallettaa tekstiinsä, mutta olisin kaivannut nykyisen kumppanin läsnäoloa kirjassa muutaman maininnan lisäksi, edes varjona. Otto ei ole sylkenyt lasiin, jonka osoittaa tapaaminen Andersin ja Anitan häissä.

Olen hyvin harvoin tuntenut samanlaista läheisyyttä kirjailijoihin tai heidän teoksiin, mitä joku mainitsee teoksissaan. Sivulla 158 Andersson nimeää koskettavimpia lukemiaan romaaneja. Mainitaan tässä nyt mm. Ingeborg Bachmann, Willy Kyrklund, Bo Carpelan ja Simone de Beauvoir.

Pidän Anderssonin kuulemisesta, siitä rauhallisesta ja viisaasta ihmisestä.  Odotan myös hänen koulutusalaltaan vastaavaa osaamista. En pidä siitä, että puhuja selvittää käsillään puheen tai haastattelun.