Claes Andersson Hiljaiseloa Meilahdessa Oton elämä 2

Claes Andersson Hiljaiseloa Meilahdessa Oton elämä 2

Alkuperäisteos Stilla dagar i Mejlans

Suomennos Liisa Ryömä

WSOY 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.   

Claes Andersson (1937) valmistui lääketieteen lisensiaatiksi 1962 ja psykiatrian erikoislääkäriksi 1969. Vapaa kirjailija hän on ollut vuodesta 1973.

Kirjan esittelyssä sanotaan, että omaelämäkerrallinen Oton elämää saa jatkoa. Luettuani kirjan ajattelinkin, että vaikka kirja on kirjoitettu kolmannessa persoonassa, niin Otto on ikään kuin kirjailijan alter ego. Hän on Anderssonin oloinen niin ammatiltaan kuin ajatuksiltaan. Teos on fragmentaarinen, hetkiä on talletettu sieltä täältä muistoina ja kokemuksina.

Rakastetun ihmisen menettäminen voi tuntua niin tuskalliselta että se torjutaan kokonaan. Suru koteloituu, se kielletään ja työnnetään pois, elämä jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta jonkin ajan kuluttua, parin kuukauden, ehkä parin vuoden, suru vaatii että sitä kunnioitetaan ja että se myönnetään.

Otto kirjoittaa työhuoneessaan Helsingin Meilahdessa. Andersson ottaa kantaa maailman tapahtumiin, kun Venäjä miehittää Krimin ja Putin tahtoo palauttaa Venäjän mahdin ja hän huomioi Ruandan kansanmurhat sekä Balkanin puhdistukset. Politiikan kentän sivaltaminen menee minulta ohi, koska vähempää jokin aihealue ei minua voi kiinnostaa. Etenkin nykyinen meno saa antipatiat, kun koulutuksella ei ole mitään merkitystä. Ketä sodan läsnäolo ei kauhistuta, kenestä se on tarpeeksi etäällä ja onko edes tuollaista näkökulmaa?

Otto käy vanhainkodeissa puhumassa kuolemasta ja vanhenemisesta. Omat vanhemmat ovat antaneet oman painolastinsa Oton elämään, etenkin suhde isään. Ottoa ikääntyminen ja kuoleminen ajatuttavat. Myös yhteiskunnan eriarvoistuminen, terveydenhuollon hoitoon pääsy tulevat esiin. Eletty elämä katsoo peilistä, sillä ajan kerrostumat näkyvät. Aivoverenvuoto ja sydäninfarkti ovat aikalaisten vaatimaton tapa tehdä hiljainen vallankumous. Pelot, unet ja viha tuovat iloon väristyksiä ja synkkyyttä. Muistot tulvivat mieleen, myös ne salatuimmat.

”Ei se mitään”, sanoi seniorikerhon puheenjohtaja, valkotukkainen rouva, jonka ikää Otto ei tohtinut edes arvailla, ”meillä on aikaa vaikka millä mitalla, ainoa mistä emme voi jäädä pois on omat hautajaisemme”, ja hän nauroi suu levällään ja kovaäänisesti niin että hampaiden kruunut kimalsivat.

Otto avaa joitakin elämänsä episodeja, mutta ei paljasta niitä loppuun. Otto matkaa nuoruudessaan ystävänsä kanssa Sveitsiin. Garbriel haluaa tavata kuuluisan taiteilijan Henri Cartier-Bressonin, mutta tapaamiselle ei ole varattu tapaamisaikaa etukäteen.  Skootterin etupyörä irtoaa ja molemmat sinkoutuvat rotkoon ja  Gabriel katoaa.  Joitakin ihmisiä Otto tallettaa tekstiinsä, mutta olisin kaivannut nykyisen kumppanin läsnäoloa kirjassa muutaman maininnan lisäksi, edes varjona. Otto ei ole sylkenyt lasiin, jonka osoittaa tapaaminen Andersin ja Anitan häissä.

Olen hyvin harvoin tuntenut samanlaista läheisyyttä kirjailijoihin tai heidän teoksiin, mitä joku mainitsee teoksissaan. Sivulla 158 Andersson nimeää koskettavimpia lukemiaan romaaneja. Mainitaan tässä nyt mm. Ingeborg Bachmann, Willy Kyrklund, Bo Carpelan ja Simone de Beauvoir.

Pidän Anderssonin kuulemisesta, siitä rauhallisesta ja viisaasta ihmisestä.  Odotan myös hänen koulutusalaltaan vastaavaa osaamista. En pidä siitä, että puhuja selvittää käsillään puheen tai haastattelun.

Yöpöydälläni ja Märta Tikkanen Kaksi

Yöpöydälläni

Minulla on yöpöydällä kirjoja, joihin palaan usein.  En ole vain valmis siirtämään niitä hyllyyn. Luen iltaisin noin puoli tuntia ennen unentuloa. Uutuuksia pinossani on harvoin. Torstaina oli. Puolisoni kiinnitti huomioon päällimmäiseen ja sain kysymysryöpyn. Oletko lukemassa tuon? Kauan sulla menee siihen? Mumisin jotain, että voin lukea myöhemmin. Aamulla herätessäni huomasin pinoni ohentuneen kirjan verran. Mätä oli siirtynyt lukuun toisaalle. 

Eeva-Liisa Manner

Hänen kirjeensä ja runokirjansa majailevat myös yöpöydälläni. En lue runoja kovinkaan usein. Tai ainakin luen yksiä ja samoja. Vielä kammoksuttavampi idea olisi tuoda runoja blogiini. Hymähdän jo ajatukselle. Voisin tuoda yhden runokirjan, minun ei tarvitsisi edes lukea sitä, osaan sen runot ulkoa. En nyt kuitenkaan taida.

Eeva Kilpi

Nappasin joku viikko sitten kirpparilta Kilven teoksen Ihmisen ääni. Kilven runot puhuttelevat minua. Hänen runonsa ilakoivat ja niiden humoristisuus puree minuun.

Niin tapahtui

että me lopulta tapasimme,

minulla kädessä tärisevä martini ja kova kaulus

asianmukaisesti napitettuna.

Hädin tuskin onnistuimme kättelemään.

Totisesti olet mestari unohtamisessa,

minä ajattelin. Ketään niin lahjakasta

en ole ennen tavannut.

Ja yllättäen hänen ajatuksensa vastaavat minulle:

Totta kai. Minähän käytin siihen koko taitoni,

kaikki kykyni, ja voimani pohjia myöten.
Cheers!

                                                                                  Kokoelmasta Runoja.

Claes Andersson.

Nautin hänen teksteistä. Nautin Anderssonin puheesta livenä. Kuuntelin kerran hänen kertomusta favoriittikirjailijoista.  Joku kysyi tilaisuuden lopulla inhokeista. Andersson taisi muotoilla korrektin vastauksen kertoen vaikeista kirjoista.   

Hän kertoi yrittäneensä lähestyä Proustin Kadonnutta aikaa näiden oppaiden kautta. Tiedäthän nämä kirjat? Ihania ja petollisia. Minullakin lienee näitä lukuoppaita varmaan viisi Sartren kohdalla aakkostettuna.

Erityisesti Claes Anderssonin kirja Jokainen sydämenlyönti on hyvin paljas ja avoin.  Hänen älykkyytensä ja inhimillisyytensä puree minuun, vaikka hän on lääkäri.

Erityisesti minua viehättävät myös Ihminen, sielunsa kaltainen, Luova mieli sekä kaksi hänen viimeisintä runokirjaa.

Kirjoittaminen on kirjoittamattoman ulkolukua

Lukeminen on myös kirjoittamattoman lukemista

Kirjailijalle on tärkeää jättää kirjoittamatta

Lukijan pitää lukea myös se mitä ei

ikinä kirjoitettu

Sano että tarkoitat sitä minkä kirjoitan?

Tietenkin tarkoitan sitä minkä luet!

Rakkaus: altistus kielen ja hiljaisuuden

tappaville tarkoituksille

                                                                                  Teoksessa: Pimeän kirkkaus

Christa Wolf Häiriötapaus Erään päivän uutisia.

 Teos  ilmestyi vuonna 1987 ja suomennettiin 1988. Wolf kuvaa päivää, kun veljelle tehdään aivoleikkaus.  Samalla on pohtii ydinkatastrofin tapahtumia.

Luin myös Darrach McKeonin kirjan Kaikki pysyväinen haihtuu pois (Atena). Saatan tuoda myös Wolfin blogiini.

Luin viime syksynä teoksen Svetlana Aleksijevitš Tšernobylistä nousee rukous.  Teokset liittyvät samaan aihepiiriin.
Svetlana Aleksijevitšin kirjan blogitekstini täältä.

Hermann Hesse Kulkija

Löysin tämän kirjan blogiaikanani eräällä lukumaratonilla. Yksi ohitus muiden joukossa. Kulkija on runsaudensarvi, josta ammentaa loputtomasti.

Wim Wenders & Peter Handke Der Himmel über Berlin

Ein Filmbuch von Wim Wenders und Peter Handke

Tämä saksankielinen elokuvakirja viehättää minua.  No joo elokuva on fantastinen, täydellinen, mutta kyllä Handken nimikin painaa.

Märta Tikkanen Kaksi

Kirjani on vuodelta 2004. En tiedä, onko kirjasta edes muita asuja. Silti se on ainoa oikea. Kannen valokuvaa katsoessa hymyilen sille. Ihmisten ilo tarttuu katsojaan. Pidän Märta Tikkasen kuuntelemisesta, hän on rauhallinen esiintyjä, ilmaisultaan sujuvasanainen. Hänen suomensa on kaunista. Kuuntelen häntä yhtä mielelläni suomeksi ja haparoiden ruotsiksi.  Jokin aika sitten kuuntelin Märta Tikkasen haastattelun, jossa hän mainitsi Willy Kyrklundin ohimennen.  En ollut ajatellut koskaan, että hän oli suomalaissyntyinen. Solange on mahtava kirja. Olin vain olettanut…

Olen lukenut tänä vuonna Henrik Tikkasen osoitekirjoja läpi. Omppu herätti huomioni Märta Tíkkasen kirjaan Yksityisalue (Personliga angelägenheter). Tovin pengottuani löysin kirjan väärästä kohdasta. Tuonkin Märta Tikkasen teoksen Kaksi blogiini tähän perään.

Märta Tikkanen Kaksi – kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta

Alkuteos Två - Scener ur ett konstnäräktenskap

Suomentaja Liisa Ryömä

Piirrokset ja aforismit Henrik Tikkanen

Tammi 2004. Kotikirjasto.

Märta Eleonora Tikkanen (1935 o.s. Cavonius) on suomenruotsalainen kirjailija, toimittaja ja opettaja.

Teos Kaksi – kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta on kuvaus kahden suomenruotsalaisen kirjailijan avioliitosta.  Teos ilmestyi syksyllä 2004, kun Henrik Tikkasen kuolemasta oli kulunut 20 vuotta.

Märta Tikkanen kuvaa teoksessa suhteen alun, kun kumpikin on naimisissa toisaalla. Tikkanen kertoo yhteistyökuvioista Hbl:ssä ja tutustumisesta sekä kummankin urasta.  Ajallisesti kirjassa eletään 50-luvun lopulta 80-luvun puoliväliin. Tuolta ajanjaksolta välittyy suomenruotsalainen kulttuurielämää ja yhteiskunnallinen muutosprosessi sekä tasa-arvoistuminen ja naisen aseman muutos. Tapahtumat limittyvät perhearjen kautta, jota värittävät taiteilijan itsekeskeisyys ja alkoholi. Pariskunnan kirjat ja niiden käymä dialogi ovat osa tarinaa. Märta toimii opettajana, Arbiksen rehtorina, hoitaa lapset ja perheen.

Koko elämänsä ajan hän teki töitä enimmäkseen kotosalla, vaikka hankkikin myöhemmin työhuoneen, hänellä oli ihailtava kyky keskittyä melun ja hälinän keskellä. Hän oli suunnattoman lapsirakas ja oli pitkään toivonut omia lapsia, hän sieti heiltä miltei kaiken, piirsi heitä aamusta iltaan ja kokeili aika onnistuneesti kuvanveistoakin – lapsia on ikuistettu parin vuorokauden ikäisinä.

Henrik Tikkasen taiteilijaluonne oli voimakas, mutta ehkä eniten hän oli perinteisen polven mies, joka jätti kodin ja lapset vaimon huollettavaksi. Ehkä aika ja ikäero tekivät osaltaan kaiken vaikeammaksi, mutta heidän rakkauttaan ei varmaan kukaan epäile. Kumpikin ammensi kirjoihinsa valtavan paljon elämästään. HT:n kirjat vilisevät nimiä tai sitten henkilö on nimetön, vaikka veli tai toinen kaksosista, vaikka koira saa nimen ja lempparin. Kaikella on tarkoituksensa.

Meidän ikäeromme – vajaat yksitoista vuotta – joka meidän tavatessamme tuntui niin valtaisalta, tasoittui vähitellen, muun muassa alkoholiongelman vuoksi joka johti siihen, että yhä useammin minä jouduin ottamaan koko vastuun ja tekemään ratkaisut yhteisissä asioissa. Kesällä 1978 minulle tuli taas tunne että kuuluimme täysin eri sukupolviin.

Pariskunta eli kaksikymmentäkahdeksan vuotta yhdessä, mutta totuus ja valhe sekoittuivat joskus epätietoisuuteen.

- Mistä sitä sitten tietää mikä on totta ja mitä olet vain keksinyt? Luuletko sinä että tämä rakastajatar-juttu on sinun perheesi mielestä mukavaa?
- Kellään ei ole mitään sanomista siihen mitä olen kirjoittanut, ja perheestä en ole puhunut ennen kuin tässä viidennessä osassa...
- Ai sinä puhut siinä perheestäsi?
- Onhan sitä pakko pitää puolensa kaikkia hyökkäyksiä vastaan.
- Kostonko takia sinä kirjoitat kirjoja? Että sinä siis kirjoitat ollaksesi ilkeä?
- Niinhän viikkolehdet väittävät, joka lehdykäinenhän väittää että me kirjoitetaan toisiamme vastaan vain rahan takia…

- Mutta sinä et ilmeisesti halua vastata siihen mitä kysyn?

Märta Tikkanen tuo esiin roolinsa, kuinka hän oli sivussa, että perheeseen mahtui vain yksi kirjailija. Miksi Henrik ei arvostaisi Märtan kirjoja? Miksi hän ei iloitsisi toisen onnistumisesta. Itse en seurannut niinkään Henrik Tikkasen kirjoja, vaikka niitä oli kotona kirjahyllyssä, sillä koin ne vieraaksi. Lukemiseni suuntautui tuolloin ulkomaiseen käännöskirjallisuuteen. Märta Tikkasen tuotannolla on ollut suurempi vaikutus minuun. Olen lukenut puolison kirjat vasta myöhemmin. Omaelämäkerrallinen kirjallisuus on koskettavaa, sillä siinä muistot ovat läsnä. 
Muistot muuntuvat elämän mukana, muistamme asiat eri tavoin.

Teos päättyy erääseen toukokuun iltaan vuonna1984. Perhe on tehnyt päätöksensä ja ottaa vastuun itsestään. Sairaalasta poistuessaan heillä ei ole enää minkäänlaisia oikeuksia. Joskus ihmisen on parempi kirjoittaa tuo paperi ja poistua.

 Teos on yksi koskettavimpia avioliittoromaaneja, joita olen lukenut. Teos Henrik on hyvin tätä täydentävä, sillä siinä Henrik Tikkasen ystävät kuvaavat muistojaan.  Voimakkain jälki on osoitekirjojen trilogiassa, Kulosaarentie 8, Majavatie 11 ja Mariankatu 26. Mariankatu loppuu kesätytön kohtaamiseen Hbl:n toimistolla. Helsinki kirjoja on paljon, mutta itse olen kiintynyt Tikkasen kirjaan Minun Helsinkini. Märta Tikkasen kirja on niin koskettava, että siitä ei haluaisi edes kirjoittaa. Ja sanottavani jää myös osin rivien väliin. Ihmettelen tekstin voimaa.