Mady Varjo ja Abercrombie Halki puolen maailman ja Puolikas sotaa

Elena Mady Varjo

WSOY 2016. Kustantajalta. Kiitoksin

Luin The body jumper -trilogian aloituksen viime vuonna. Kirjoitin Vaihdokkaasta blogiini täällä. En toista samoja asioita, mutta en myöskään avaa tämän tarinan tapahtumia.  Trilogian päättää keväällä 2017 ilmestyvä kolmas osa eli Varjelija.

Varjo on paranormaalia fantasiaa, rakkaustrilleri kuoleman ja elämän rajamailta. Onko elämä elämisen arvoista, jos kukaan ei näe sinua, et edes sinä itse? Elää toisen elämää, elää elämä jonakuna toisena päivästä toiseen?

Kun avasin valkean käärmetalon oven, olin jälleen Sara Alexandra Winter, edesmenneiden Anna ja Alexander Winterin ainoa lapsi ja WinTec-yhtiöiden omistaja. Petturi, teeskentelijä, vaihdokas.

Alex sai ensimmäisessä osassa holhoojakseen tätinsä Laura Luodon, joka on nyt pidätettynä murhayrityksestä. Jesse on yhä kuvioissa, mutta niin on myös tämän entinen tyttöystävä Jenna. Jenna ikään kuin kuuluu Jessen perheeseen. Jessen äiti on eräänlainen varaäiti Jennalle. Aloitusosassa keskeinen käsite oli hyppääminen. Se saa selvityksen tässä osassa. Mitä hyppääminen tarkoittaa ja mihin se johtaa?

Aarre ja Kissa olivat hänen seuralaisensa. Kehen muuhun hän voi luottaa kuin lemmikkeihinsä? Jesse on ainoa, joka tietää kuka olin ja kuka en ollut. Jesse tiesi, että olin kuollut ennen aikojani ja unohtanut itsestäni melkein kaiken. Kaiken merkityksellisen. Mutta olin silti hyppääjä.  Mikä on Pihlan merkitys, entä Lilian?

Identiteetti on loppujen lopuksi monisyinen ja joustavakin käsite. Sen perusta säilyy samana, mutta se myös muuttuu ja kasvaa kaiken aikaa. Omani oli ollut niin virtuaalinen. Minulla oli ollut vain ajatukseni ja lainaluuni,  joista minun ei ollut tarkoitus välittää. Mutta jostain kai minäkin olin muodostunut, se sisimpäni tai jokin.

Aiemmasta osasta on muistettava, että päähenkilö on nuoren naisen mieli, aave elämästä joka päättyi liian varhain. Hän on vihainen, sillä toisen elämän eläminen ei ole mielekästä. Päädyttyään hohdokkaan Alex Winterin nahkoihin, vaihdokas saa kosketuksen ystävyyteen ja rakkauteen.  Jessellä on tietotekniikan opinnot Aalto-yliopistossa, jonne Jennakin oli yllättäen päätynyt. Alun perin Jennan oli tarkoitus porhaltaa lääkikseen sisään, mutta jotain oli tapahtunut, kun lääkis oli vaihtunut tuotantotalouteen.

 Jesse viettää arkipäivät etäällä soluasunnossa, joten viikolla eroahdistus painaa kumpaankin. Etenkin Alexilla on arkipäivinä Jessen mentävä aukko, jota hän yrittää paikkailla lenkeillä, musiikilla, Skypellä. Viikonloppu on lyhyt, sillä jo sunnuntai vie Jessen. 

 Alex peri aloitusosassa vanhempiensa yrityksen WinTecin, jonka johtoon valitaan haastattelujen jälkeen Markus Ottola. Myös keskusrikospoliisin päämajassa työskentelevä rikostarkastaja Mauri Saksio on Alexin apuna. Myös Jessen ystävä Lukas kertoo oman tarinansa. Alexia ja Lukasta yhdistää musiikki.

Lopussa Alex löytää jonkinlaisen ratkaisun ja suuntaa Lontooseen :

Ehkä kohtalo halusi minun tekevän vielä tämän yhden hyvän teon. Pienen mutta suuren. Se ei mullistaisi koko maailmaa, ainoastaan minun ja äitini. Löytäisin keinon kertoa äidilleni, etten kuollutkaan. Vakuuttaisin, että olin löytänyt rauhan ja että minulla ei ollut mitään hätää. Sitten hyppäisin enkä enää koskaan satuttaisi ketään.

Madyn tarinan viehätysvoima on sen erilaisuudessa, sillä en ole lukenut mitään vastaavaa.  Onko Alex kuitenkaan ainutlaatuinen, onko hänen kaltaisiaan enemmänkin? Alexin kohtalo ei ole mitenkään kadehdittava. Onko elämä elämisen takia merkityksellinen, vaikka sen eläisi toisen sijaisena? Aivan varmasti luen päätösosankin!

Joe Abercrombie Särkynyt Meri 2 – Halki puolen maailman

Alkuperäisteos:  Half the world (2015)

Suomentaja: Mika Kivimäki

Jalava 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Särkynyt meri -trilogia on edennyt toiseen osaan. Thorn Bathu on Äiti Sodan koskettama kuusitoistavuotias tyttö, joka ei muuta halua kuin tulla hyväksytyksi kuninkaan sotajoukkoon. 

Mestari Hunan järjestää sotilaskokeen, jossa Thorn voittaa ensimmäisen vastustajansa Brandin keveästi. Hunan ei kuitenkaan halua tyttöä sotajoukkoon, vaan määrää Thornille kolme vastustajaa yhtäaikaisesti. Tilanne ei ole reilu, joten epätoivoisen taistelun tiimellyksessä Thorn surmaa vahingossa yhden vastustajistaan. Mestari Hunan nimeää Thornin siinä paikassa murhaajaksi ja hänen kahlehditaan ja viedään odottamaan tuomiota. 

Isä Yarvi on vanhentunut muutaman vuoden ja on Gettlannin pappi. Yhdestä kädestään huolimatta hän on ovela ja täynnä juonia. Hän kuitenkin joutuu toimimaan tuomarina ja tällaisesta rikoksesta tuomio on kivillä murskaaminen. Edelliseen osaan verrattuna Yarvi kuvataan tunteettomaksi roistoksi.

Thornin lapsuudentuttu ja ensimmäinen vastustaja harjoituskentällä on saanut elämäntehtäväkseen kuolevalta äidiltään ”tehdä hyvää” ja niinpä hän menee isä Yarvin luokse kertomaan, mitä taistelukentällä todella tapahtui. Mutta isä Yarvi saa Brandin pään sekaisin ja hyvän tekeminen ei äkkiä vaikutakaan valolta, joka leimusi hänen edessään kuin Äiti Aurinko, vaan pikemminkin hämärään Jumaltensaliin tihkuvalta kalpealta valokiilalta.

”Vapautanko tämän harmillisen tytön ja teen Hunnanista ja kuolleen pojan perheestä vihollisiani vai annanko murskata hänet kivillä lepytelläkseni heitä? Mikä olisi sinun ratkaisusi?”

”Kyllä kai… teidän pitäisi noudattaa lakia?”

”Lakia?” Isä Yarvi tuhahti äänekkäästi. ”Laki muistuttaa enemmän Äiti Merta kuin Isä Maata, se muuttuu koko ajan. Laki on sätkynukke, Brand, se päättää niin kuin minä päätän.”

Isä Yarvi vapauttaa Thornin ja ottaa hänet mukaansa epätoivoiselle retkelle etsimään kumppaneita sotaan suurkuningasta vastaan Särkyneen Meren herruudesta. Matkalle lähtee 40-henkinen miehistö, laivalla jossa ei ole kaleeriorjia, vaan soturit itse soutavat laivaa. Thorn joutuu laivan viimeiseen airopariin Brandin kanssa.

Soutamisessa on se puoli, että silloin istutaan katse perään päin. Aina katse kohti menneisyyttä, ei koskaan tulevaisuutta. Aina näkemässä mitä menettää, ei koskaan sitä, mitä on saavuttamassa.

Kädet rakoilla soutamisesta ja väsymyksestä uupuneena Thorn saa huomata, että isä Yarvi on palkannut Skifrin valmentamaan hänestä todellisen soturin. Thorn joutuu harjoittelemaan auringon noususta viimeiseen valon säteeseen, mitä soutamiselta jää aikaa.

”Silloin pitää iskeä nopeammin ja toimia nopeammin. Pitää olla kovempi ja älykkäämpi kuin miehet, pitää aina etsiä tilaisuutta hyökkäämiseen, pitää taistella kunniattomasti, ilman omaatuntoa ja sääliä.”

Matka jatkuu Kultaiselle Merelle Etelän Keisarikuntaan, jossa avunpyyntö uusitaan. Matkalla Thorn saa huomata miten petos ja juonikkuus voivat olla hartaasti ja pitkään suunniteltuja. Myös tunteet Brandia kohtaan jäävät erinäisten väärinymmärrysten takia toteutumatta. Paluumatkalla talvi yllättää ja miehistö joutuu asumaan kaksi kuukautta ylösalaisin käännetyn laivan alla.

Abercrombien lähinnä keskiaikaa kuvaavassa maailmassa tasa-arvokysymykset ovat päälaellaan. Papit ovat naisia, Gettlantia hallitsee näennäisesti kultainen kuningatar Laithlin, Thornista kasvaa voittamaton soturi, vaikka rakkauselämästä hän ei ymmärräkään yhtikäs mitään.

Luin kesällä trilogian ensimmäisen osan Vain puoliksi kuningas, jonka lukeminen lähti nihkeästi liikkeelle. Jostain syystä tämä toinen osa meni muutamassa päivässä. Usein trilogian keskimmäinen osa on täyteosa, mutta tästä pidin erityisesti, sillä Abercrombie onnistui toisessa osassa jopa ylittämään ykkösosan. Abercrombien kirjoitustyyli on tosi koukuttavaa ja sarjan viimeinen osa Puolikas sotaa on odottanut  muutaman viikon lukemista.

Joe Abercrombie Särkynyt Meri 3 – Puolikas sotaa

Alkuperäisteos Half a war (2015)

Suomentaja Mika Kivimäki

Jalava 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

”Olen opettanut sinua. Tai ainakin yrittänyt. Sanat ovat aseita. ”Pappi pyyhki kyyneleen Skaran poskelta, vaikka tämä itse ei edes tajunnut itkeneensä. ”Isoisäsi oli oikeassa, olet urhoollinen ja älykäs. Nyt sinun kuitenkin pitää olla vahva. Et ole enää lapsi. Muista aina, että suonissasi virtaa Bailin veri. Mene nyt.”

Trovenlannin prinsessa Skara huomaa maailman muuttuvan vereksi ja tomuksi kun Äiti Wexenin sotajoukkojen johtaja Kirkas Yilling, joka palvoo ainoastaan Kuolemaa, hyökkää haltijoiden rakentamaan Bailinniemen linnoitukseen tuhoten Yaletoftin ja tappaen Skaran isoisän, kuningas Fynnin, ja äiti Kyren. Skara onnistuu pakenemaan merirosvo Sinisen Jennerin orjaa näytellen orjakahleeseen kiinnitettynä ja purjehtimaan tämän kanssa Gettlantiin serkkunsa Kultainen kuningatar Laithlinin luokse turvaan. En muuten laskenut montako irtopäätä kirjassa lensi, mutta monta niitä oli.

Osa haluaisi kääntyä valoon ja tehdä sopimuksen Äiti Rauhan kanssa, mutta kaiken takana on isä Yarvin kosto isänsä tappajalle, mistä hän on vannonut aurinkovalan ja kuuvalan. Kun mukaan liittyy Skifr kostonhaluineen niin ainoastaan sota on mahdollinen. Juonia ja petoksia on joka puolella ja kuka onkaan lopulta petollisin?

”Olet aina sanonut, että vain puolikas sotaa käydään miekoilla. Toinen puoli käydään” Skara painoi sormenpään ohimolleen niin kovaa, että se teki kipeää.

Skara saa taivuteltua viholliset kuningas Uthilin ja miekkojenmurtaja Grom-gil-Gormin yhdistämään joukkonsa ja valtaamaan Bailinniemen linnoituksen takaisin kymmenkertaisesta vihollisesta huolimatta. Sota jatkuu epätoivoisena ja isä Yarvi joutuukin turvautumaan haltiakaupunki Strokomin kiellettyihin ja kirottuihin raunioihin.

Raithin kipeiden silmien edessä Kirkkaan Yillingin Kumppanit, kaikki maankuuluja sotureita, murskaantuivat kuin ötökät alasimella yhden hätäisen hengenvedon aikana, heidät niitettiin kumoon kuin vilja viikatteen tieltä, verta ja pirstaleita ja haarniskojen renkaita satoi joka puolella ja miesten taipuneet ja hajonneet aseet lentelivät ilmassa ja tuhoutuneet raajat sinkoilivat irti toisistaan kuin oljenkorret myrskyssä.

Edellinen lainaus kuvaa kirjan raakuutta. Käytännössä kirjassa kuvataan sotaa. En erityisemmin pidä väkivaltaisista dekkareista, joten en myöskään pitänyt tämän osan väkivaltaisuudesta. Se menee raakuudessaan hieman yli ja ehkä siksi sitä ei mainosteta niin nuorten kirjana. Toisaalta trilogian eri  osissa keskeiset henkilöt kasvavat aikuisuuteen ja vastuuseen.

Sarjan ensimmäinen osa kerrottiin pääosin Yarvin äänellä, toisessa olivat pääosassa Thorn ja Brand ja tässä kolmannessa kertoja vaihtuu eli pääosa on Skaralla ja loput kerrotaan Kollin ja Raithin äänillä. Toki muutkin tutut henkilöt ovat koko ajan mukana, vaikka Abercrombiella onkin tapana tappaa yllättäen suurin osa henkilöistä. Koskaan ei voi ennakoida kuka on seuraava. Kertojanäkökulman vaihtaminen häiritsee ja kestää aina hiukan, ennen kuin pääse uudestaan sisään, koska tarina tavallaan alkaa aina uudestaan alusta, joten  kirjat pystyy lukemaan erillisinäkin osina.

 Skara on seitsemäntoistavuotias tyttö, Raith on Grom-gil-Gormin miekankantaja ja tappaja ja Koll on ollut tarinassa mukana alusta lähtien kasvaen pojasta mieheksi ja isä Yarvin oppilaaksi. Kaikesta huolimatta Koll jää tarinassa hyvin värittömäksi ja mitättömäksi ratkaisevasta sankariteostaan huolimatta.

Toinen osa meni ahmien parissa päivässä, mutta kolmannessa osassa vierähti pari viikkoa eli toinen osa oli selvästi sarjan paras. Pidin myös trilogian aloituksesta, mutta usein kakkososa on enemmän täyteosa, mutta Halki puolen maailman oli erinomainen.  Päätösosan lukeminen oli melko tahmeaa. Sarjaa mainostetaan fantasiana, mutta kolmannen osan luettuani mieleeni nousi vahvasti Apinoiden planeetta ja että tarina olisikin dystopiaa. Erityisesti Strokomin haltiarauniot ja niiden täysin eloton ympäristö viittaa tähän hyvin vahvasti. Esim. kivien päällä ei kasva sammalia, hyönteisiä ei ole.