Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen
Alkuteos Giving Up the Ghost (2003)
Suomentaja Kaisa Sivenius.
Teos. 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.
Hilary Mantel (1952) tunnetaan brittiläistä historiaa käsitelleistä teoksista Susipalatsi (2009) ja Syytettyjen sali (2011),
jotka saivat kumpikin myös Man Booker -palkinnon. Olen lukenut Susipalatsin,
mutta Syytettyjen sali odottaa lukua. Mantel kirjoittaa hyvin, mutta
historiallinen romaani ei ole ensisijainen lukukohteeni.
Muistelmateos Vain
varjo häälyväinen (Giving Up the
Ghost, 2003) käsittelee Mantelin lapsuus- ja nuoruusvuosia, opiskeluvuosia
ja aikuisuutta. Tapahtumien ajankuva alkaa 1950-luvulta ja miljöönä on
Derbyshire, Englannissa. Mantel on kirjansa alussa pikkutyttö, joten näkökulma on alussa pienen tytön muistamaa. Monet
muistot tulevat mieleen kipeinä, sillä ne ovat hahmottuneet jotenkin, mutta
tulevat ymmärretyiksi vasta myöhemmin. Mantelin sukutausta on
irlantilainen ja katolinen.
Mantel aloittaa
tarinansa näin:
"En oikein tiedä, kuinka kirjoittaa itsestäni. Jokainen valitsemani tyyli valitsee itsensä pois jo ennen kuin kappale on valmis. Anna mennä vain, ajattelen mielessäni, levitän käteni ja sanon, c’est moi, nieltävä se on. Luotan lukijaan."
Mantelin
lapsuudessa tapahtuu monimutkaisia asioita. Hilary kertoo olleensa kuusi tai seitsemän,
kun Jack astui ensimmäisen kerran elämään. Isä Henry vain katoaa ja tilalle
tulee isäpuoli Jack, joka ottaa tämän paikan ja antaa hänelle sukunimen Mantel.
Ja koulussa Hilary on se, joka kantaa häpeän. Avioerot eivät olleet minunkaan
lapsuudessa arkisia, vaan niitä hävettiin. Mietin miksi ihmeessä yhden tytön
nimi olikin eräänä päivänä Arja Ilona ja luovuttiin sukunimestä?
Muutosten kautta Hilary, pikkuveljet, äiti ja isäpuoli päätyvät seitsemäksi vuodeksi Cheshiren kreivikunnan pikkukaupunkiin. Hilary ihmettelee äidin opettamaa kiitollisuutta, että moni muu mies ei olisi huolinut lisänä perhettä. Hilary yrittää ymmärtää, miksi olla kiitollinen Jackille, joka hoitaa aviomiehen ja isän virkaa, vaikka ei ollut kumpaakaan.
Muutosten kautta Hilary, pikkuveljet, äiti ja isäpuoli päätyvät seitsemäksi vuodeksi Cheshiren kreivikunnan pikkukaupunkiin. Hilary ihmettelee äidin opettamaa kiitollisuutta, että moni muu mies ei olisi huolinut lisänä perhettä. Hilary yrittää ymmärtää, miksi olla kiitollinen Jackille, joka hoitaa aviomiehen ja isän virkaa, vaikka ei ollut kumpaakaan.
Sairaudella on iso rooli Mantelin elämässä, mutta hän
ei valita tai ruinaa. Hänellä on kivulias sairaus,
jonka tulisi pysyä lääkäreiden mielestä hallinnassa masennuslääkkeiden avulla. Mantel
diagnosoi sairautensa itse 1970-luvun lopulla endometrioosiksi. Hän joutuu operoitavaksi
liian myöhään, jolloin ei ollut enää mahdollista säästää kohtua tai munasarjoja,
joten operaation myötä poistui myös toive äitiydestä.
"Olin kaksikymmentäseitsemän ja vanha nainen, molempia yhtä aikaa. Leikkaus oli vienyt minut suoraan vaihdevuosiin, toimenpiteeseen, jota tuon ajan oppikirjat kutsuivat ”naisen kastroimiseksi”. Olinko siis eunukki? Kastraatio on rangaistus; mikä oli minun rikokseni?"
Katolisen
perheen lapsena Hilary käy katolisen luostarikoulun. Mantel kirjoittaa suorasukaisesti elämästään,
vaikeistakin asioista sekä kouluoloista. Myös talot niin lapsuuden kuin
aikuisuuden saavat osuutensa. Keskeinen on Owl Cottagen talo Norfolkin
kreivikunnan Reephamin kaupungissa – sen hankinta ja myynti.
En hämmenny. Olen tottunut ”näkemään” asioita, joita ei ole. Tai – ilmaistakseni asian tavalla, jonka voin itse hyväksyä – olen tottunut näkemään asioita, joita ”ei ole”. Juuri tässä talossa näin isäpuoleni Jackin viimeisen kerran, vuoden 1995 alussa, elossa, ihmisen lihaansa verhoutuneena. Monesti sen jälkeen olen nähnyt hänet portaissa.
Afrikan
osuus jää hyvin pimentoon, lähinnä maininnoiksi lähtemisistä ja tulemisista. Mantelin
kirjailijaura ei ole myöskään erityisemmin pääroolissa, vaan sekin jää ohimeneviksi
huomioiksi. Muistetaanpa kirjan alkuperäinen nimi eli Giving
Up the Ghost, joten
mukana ovat siis myös suvun
haamut ja kummitukset.
Vain varjo häälyväinen on kaunis ja elämäniloinen
muistelmateos. Ehkäpä
muistelmien aika on myöhemmin. Mantelin historialliset teokset eivät ole aivan helppolukuisia,
joten jännitin juristin kirjoittamaa muistelmaa. Viihdyin Mantelin kerronnan matkassa.
Blogeissa toisaalla Mummo matkalla
Blogeissa toisaalla Mummo matkalla
Kerrassaan hieno teos: lukukokemus oli osin kuin katselisi tekstille heijastuvaa säleverhojen lomitse siivilöityvää lempeää valoa - osin suoraan kirjailijan ihon alta pakotettua tilintekoa... Mantel piirtää tässäkin rohkean verevää jälkeä.
VastaaPoistaTakkutukka, kiitos kommmentista. Lisäsin sinun linkin.
VastaaPoistaViehätyin Mantelin muistoista ja rohkeudesta kirjoittaa.