Hannele Mikaela Taivassalo In transit

Hannele Mikaela Taivassalo In transit
Suomentaja: Raija Rintamäki

Teos 2016. Arvostelukappale. Kiitoksin.

Löysin Taivassalon romaanin Teoksen paperista katalogia selatessani.  Tiesin heti, että tuon kirjan haluan lukea. Hämmästyin saadessani kirjan käsiini, sillä se olikin varsin muhkea teos. Kirjaan tutustuminen pitäisi ehkä aloittaa kansista. Ehdotan että vertaat käännöksen kantta vielä alkuperäisteoksen kanteen. Upeita kumpainenkin. En kiinnittänyt etukäteen huomiota kirjan sivumäärään, sillä en kirjaa luettuja sivuja blogiini. Mietin lukiessani aiempia Taivassalon kirjoja ja tänään keksin, että olenhan minä lukenut häneltä teoksen Viisi veistä Andrei Kraplilla.

Olen lueskellut Taivassalon kirjaa kaikessa rauhassa. Aloittaessani tätä tekstiä viime viikonloppuna minulla oli vain kuusi blogitekstiä kasassa lokakuulle, joten naputtelin viikon aikana pinon tekstejä luetuista kirjoista.  En pysty lukemaan non-stopin tavoin, sillä tarvitsen kirjojen väliin tauon. Syksyinen viikonloppuni meni hyvin. Kerrotaan nyt sekin, että lauantaina tulin hyvälle mielelle huomatessani, että tässä piskuisessa kaupungissa on jälleen antikvariaatti. Minun paikkani ei ole antikvaariton kaupunki.

In transit on eniten kulkijan ja lähtijän kirja, ehkä kulkuri löytää tästä eniten, itsensä. Opiskeluaikani olin kulkuri, jolloin olin onnellinen ainoastaan niinä hetkinä, kun olin satojen tai tuhansien kilometrien etäisyydellä jostain.

Taivassalon kirjassa ollaan liikkeessä, matkataan tai muistetaan tehdyt matkat. Itse en viihdy lentokentillä, sillä inhoan niiden turvatarkastuksia. Pahimmat olen kokenut Prahassa ja Kenian eri kohteissa. Maaliikenteessä vihaan idässä rajatarkastusten rahankeruun mielivaltaisuutta ja lännessä olen kulkenut aina punaista linjaa tarvittavien asiakirjojen kanssa ja jatkanut matkaani raskaan boxin kanssa, kun kukaan ei ole tullut luokseni.

In transit

Teoksen keskeisin henkilö on Galadriel. Myös Galadrielin isoisä Sem ja Vera ovat tarinan keskeisiä hahmoja. In transit on matkakirja, niin liikkeessä kuin mielessä. Tärkeimmät teemat ovat matkaaminen, muukalaisuus, sopeutuminen, muistaminen ja unohdukset. Yhtä paljon kuin kirja kertoo rakkaudesta ja rakastamisesta, niin yhtä paljon se muistuttaa yksinäisyydestä, eletyn hinnasta ja muistojen tuskallisuudesta. Jos ajattelet sanaa yksinäisyys ruotsiksi, niin se on paljon voimakkaampi lataukseltaan. Olen joskus miettinyt, että en ole koskaan ollut yhtä yksin kuin miljoonakaupungin yössä jossain hotellihuoneen ikkunalla katsellessani jatkuvaa liikenteenvirtaa ja neonvaloja. Tuo tunne saa minut aina levottomaksi kaipaamaan jonnekin pois.  Taivassalo kuvaa  yksinäisyyden eri sukupolvien valinnoissa ja ratkaisuissa.

 Liikkeeseen kuuluu usein myös paluu, johonkin ja jostain. Petollista paluussa on, että  se tapahtuu fyysisesti, mutta osa ei palaa koskaan. Sem tuo sen tarinassa hyvin esiin, hänellä kielletty rakkaus jäi sinne, mistä oli lähdettävä. Jotain Sem jätti itsestään Tukholmaan.

Lentokentät ovat läpikulkupaikkoja, kaikki samanlaisia, irrallaan maasta ja kaupungista jossa sijaitsevat. Lentokentät on nimetty edesmenneiden ihmisten mukaan, paikkakuntien jotka eivät ole kenttien oikeita sijaintipaikkoja vaan sopivan matkan päässä olevia kaunpunkeja. Melkein paikkoja.

Galadriel on aina matkalla, aina liikkeellä. G. ajattelee matkus­tamista, eteenpäin siirtymistä, vaikka onkin nyt lapsuudenkylään kulkeutuneena olosuh­teiden pakosta. Galadrielia tie vie pitkin maailmaa, kun hän kulkee ja kohteet vaihtuvat: Bombay, Pariisi,  Lontoo, Los Angeles. Hän on samassa talossa, jossa aiemmin vasta haaveili New Orleansista, pohjoisnavasta ja päiväntasaajan jännittävis­tä seuduista. Lentokentät ovat välitila, ei missään ja ovat melkein-paikkoja ja transithallit jonkun odotuspaikkoja.

Gadiel Garadiel Galdariel. Hänen nimekseen piti oikeastaan tulla Anna Karenina, mutta nimivirasto hyväksyi vain Annan, etunimeksi eivät kelvanneet venäläiset patronyymit, saati sitten sukunimet.

Myös Vera on palannut, samaan taloon kuin Galadriel, samaan kylään, josta lähti vuosikymmeniä sitten kohti pääkaupunkia ja omaa elämää. Kaikilla on muistonsa varastetut onnenhetket ja unohduksensa, jollain Muukalainen, kirjeet, unohdukset ja villiintynyt puutarha. Siellä puutalojen välissä hän ja Sinikka olivat kulkeneet reviirillään. Kävelleet Taivaskalliolle ja silmäilleet ylhäältä kaikkea mikä oli heidän. Oikaisseet toisten pihojen poikki karistaakseen kannoiltaan öiset seuraajat jotka osoittivat kiinnostustaan väärällä tavalla tai olivat muuten vain vääränlaisia.

Kyllä. Sem sanoi. Minä tulen. Haetaan laukut. Niitä ei ole monta. On vain tämä yö.

Jäljellä oli vain se yö. He makasivat sylikkäin, eivät nukkuneet. He koskettivat toisiaan, varovasti, kuin ensimmäistä kertaa. He koskettivat toisiaan lujasti, kuin viimeistä kertaa. He tyhjensivät pullon, samantekevää minkä, he makasivat hiljaa ja katselivat toisiinsa kietoutuneina ja liikkuivat toisiaan vasten … Ovi kolahti kuin pyövelin kirves. Sem lähti. Sem palasi lähtöpisteeseen. Sem päättyi tähän.

Toisen talon yläkerrassa kahdessa vinttikammarissa asuu Sem sängyssään, itse rakentamassaan talossa, eikä kukaan tiedä hänen liikehdinnästään, siitä kuinka kaukana hän on ollut ja on. Alakerrassa asuvat hänen poikansa ja tämän vaimo, G:n vanhemmat, ja G:n nuorempi veli, joka muuttaa aikanaan pienehköön rannikkokaupunkiin. Sem miettii, minkä takia jonkun ääni on kadonnut mielestä, vaikka hän muistaa muita ääniä kaukaisilta ajoilta.

Minkä takia hän ei muista Esterin ääntä? Hän muistaa muita ääniä kaukaisilta ajoilta. Erityisiä asioita. Sen toisen vaalean miehen imitoiman tumman naisäänen: …niin kuin muinoin Babylon. Kummallista, että juuri tuon äänen. Jonkun toisen äänen imitaation. Mutta Esterin ääntä hän ei muista.

Galadriel on hetkissä yksin, silloin kuin toista tarvitsisi, kun George Gordon Junior on vaimonsa ja perheensä luona. Kun hän tuntee lämpimän noron jalkojensa välissä. Silti hän on vastaamassa kysymyksiin, entä jos…

George Gordon Junior, minä haluan sinut, olen rakastunut sinuun, en tiedä mitä se tarkoittaa, en tiedä tarvitseeko sen tarkoittaa jotain, mutta se tuntuu, se tuntuu jääpaloilta, kylmältä ja suurelta kuin arktinen meri, pelottavalta ja loputtomalta, vieraalta, enkä tiedä mitä sille tekisin.

Hannele Mikaela Taivassalon In transit on täydellinen kirja. Se kertoo ihmisistä liikkeessä, siirtymisistä, kauttakuluista siitä, että me olemme jatkuvassa liikkeessä.  Rakkaus, kiihko ja tunteet ovat kuumia ja rohkeita. Millaista on olla aina muukalainen, ja samalla kertaa millaista on tuntea kuuluvansa kaikkialle?  Miten usein meille mainostetaan jotakin kirjaa, että jos luet vain yhden…. Ehkä se on tämä, jos vain lukija on oikea. In transit ei tarjoa juonta, mutta se kertoo kiihkeästä matkasta, joka päättyy jokaisella johonkin.  Ja lukijana pääset osalliseksi huumaavasta kielestä. Minulle In transit oli vaikea lukukokemus, sillä minun oli aivan älyttömän vaikea päästää irti, irtautua kirjasta. En edes halua laskea irti, vaan lukea UUDELLEEN. Haluaisin vain sanoa, että tätä kirjaa ei kannata ohittaa.

Goodreadsin tähdet minulta: *****

 

Blogeissa toisaalla: Kirjavieköön!, Tekstiluola.

Peter Handke Vasenkätinen nainen

Peter Handke Vasenkätinen nainen
Alkuteos Die linkshändige Frau
Weilin & Göös 1981. Kotikirjasto

Tänään on 31.3 ja teen kirjoituksen omaksi ilokseni. Joten salli minulle ilakoimiseni. Ei minua vanheneminen huvita, mutta minulle päivä oli myös isoäitini syntymäpäivä ja hän oli elämäni tärkeimpiä ihmisiä. Peter Handken Vasenkätinen nainen on yksi suurimmista kirjoista minulle. Joskus leikilläni silmäilen kirjojani ja ajattelen, josko tekisin blogitekstin jostakin luetusta, mutta järjen ääni estää hurjimmat.

Hyvin harvoin luen kriitikoiden tekstejä lukemistani kirjasta. Nyt teen toisin tai paremminkin olen tehnyt toisin aikoja sitten. Mikään apukeino, virike tai neuvo ei voi olla liiallinen Handken kanssa. Tämä ei ole helpoimpia kirjoja. Kriitikoiden analyyseistä ei ole paljon iloa, sillä jokaisen on itse saatava tämä kirja omakseen, mutta kyllä ne helpottavat. Kirjassa on jälkipuhe. Kirjan on suomentanut Outi Nyytäjä. Mainitsemme blogeissa yleensä hyvien tapojenmukaisesti suomentajan, mutta nyt teen eri syistä. Eli ei siis ole syyttäminen kääntäjääkään. Kirjani välissä on kirja-arvostelu, jonka on kirjoittanut Tuula Hökkä-Muroke, ja jota siteeraan myös tekstissäni.

Olemme varmaan sinut sen asian kanssa, että minun huumorintajuni on kehno, olematon tai outo. Ilakoin rajusti, kun Tuula Hökkä-Muroke kirjoittaa seuraavasti:

On näennäisen helppoja kirjoja, joista ei pääse helpolla yli. Ne ottavat kiinni: ensitapaamisen tunnistava ilo muuttuu miltei piinaksi; jokin on mietittävä edes joltiseenkin selvyyteen.

Kangerteleva ja kulunut (mekaaninen) teksti eivät ainakaan helpota artikkelin lukuiloa, kun taitokset ovat kuluttaneet tekstistä kirjaimia. En jaksaisi olla noin ylen kohtelias, vaan jättäisin tuon turhan sanan miltei pois. Lopussa Tuula Hökkä-Muroke kirjoittaa arviossaan: Outi Vallen valaiseva ja analyyttinen jälkipuhe on paikallaan varsin tuntemattoman modernistin kohdalla.

Vasenkätinen nainen kertoo kolmekymppisestä naisesta, joka asuu huvilayhdyskunnassa miehensä ja kahdeksanvuotiaan Stefan poikansa kanssa. Kirjan keskiössä on avioliiton päätös. Ajallisesti tarina sijoittuu 1970-luvulle ja tarina käynnistyy talvisena iltapäivänä. Mariannen mies on tunnetun posliinitehtaan myyntijohtaja ja on palamassa kotiin moniviikkoiselta liikematkaltaan Pohjoismaista.

Bruno sanoi: ”Suomessa oli aina pimeä yöllä ja päivällä. Enkä minä ymmärtänyt sanaakaan kielestä jota ne siellä puhuvat. Jokaisessa muussa maassa on ainakin tutuntuntuisia sanoja, mutta siellä ei kielessä ollut enää mitään kansainvälisesti tuttua.

Nainen noutaa miehensä lentokentältä. Kotiin palattuaan pariskunta menee syömään ja he jäävät hotelliin yöksi. Aamun valjetessa naisella on kiire laittamaan Stefania kouluun, mutta silti hän pyytää mistään poistumaan elämästään. Handke kirjoittaakin nyt naisesta, vapaudesta, identiteetistä, yksinäisyydestä ja kahleettomuudesta.

Yöllä – maatessaan selällään vuoteessa – nainen avasi äkkiä silmänsä selkoselälleen. Oli täysin äänetöntä; nainen juoksi ikkunan luo ja avasi sen, mutta vain äänettömyyden sijaan tuli vain hiljainen kohina. Hän meni peite sylissään pojan huoneeseen ja paneutui nukkumaan pojan viereen.

Yksin nainen ei ole elänyt koskaan aiemmin. Nyt hän rahoittaa elämänsä pienillä käännöstöillä ja onhan heillä yhteinen tili. Miehen nainen passittaa ystävänsä luo. Nainen pakkaa miehen tavarat, niin että tämän tarvitsee ainoastaan noutaa ne. Nainen työstää yksinäisyyttään kääntämällä. Aikanaan hän on valmis kohtaamaan ulkopuolisia. Lopuksi Handke hylkää lukijan oman onnensa nojaan jättäen naisen keinutuoliin istumaan, sillä lukijalle ei kerrota naisen tulevaisuudesta.

Handke kirjoittaa yksinäisyydestä, yksilöllisenä prosessina. Ei ole salaisuus, että tarina on elokuvamainen, sillä tämähän oli elokuvan käsikirjoitus alkujaan. Tämän kertomuksen nainen ei taistele tasa-arvosta miesten yhteiskunnassa, lasikatto efektistä, naisen roolista, vaan yksilön perusvapaudesta omaan itseensä, jota ulkomaailma ei murra. Marianne saavuttaa yksinäisyytensä kautta ihmisarvoon tarvittavan etäisyyden. Sen etäisyyden, joka vaaditaan toisen ihmisen kunnioittamiseen. Tapahtumat limittyvät löysin sidoksin toisiinsa kohtauksittain.

Hän istui pitkän tovin täysin hiljaa ja hänen silmäteränsä tykyttivät tykyttämistään muuttuen yhä suuremmiksi ja tummemmiksi; äkkiä hän ponnahti pystyyn, haki lyijykynän, paperiarkin ja alkoi piirtää itseään; ensin tuolilla lepääviä jalkojaan, sitten niiden takana näkyvää huonetta, ikkunaa, yön mittaan muuttuvaa tähtitaivasta - kaikkia esineitä yksityiskohtaisesti.

Tässä kirjassa on 88 sivua, mutta ... Kaikesta huolimatta sanoisin, että kirjan painosmäärä jäisi aika surkeaksi, jos sen tarkoitus olisi päätyä vain kriitikoiden ja tutkijoiden lukukentälle, joten kukin tarpokoon tämän oman ymmärryksensä turvin.

Lähde
Hökkä-Muroke, Tuula Vasenkätisyyden mielettömyys ja mieli / Tuula Hökkä-Muroke. Kaltio. - 0355-4511. - 38 (1982) : 3, s. 111-112

Henning Mankell Italialaiset kengät

Luin yhtenä kesänä Mankellin dekkareita, mutta tein harmittavan virheen eli luin kirjat satunnaisessa järjestyksessä. Wallander-dekkareissa on kuitenkin jatkumoa ja tunsin menettäväni jotain olennaista. Voisin lukea hänen kirjansa uudelleen. Mankellin Afrikkaan sijoittuvat teokset kiinnostavat minua vähemmän. Sen sijaan Italialaiset kengät viehätti minua.

Frederik Welin on entinen kirurgi, joka on vetäytynyt ulkosaariston yksinäisyyteen. Kirjan alku on uskomattoman hyvä, olisin voinut lukea koko kirjan Welinin muisteluita menneestä ja hienovaraisia kohtaamisia postintuoja Janssonin kanssa. Tuo on vain tarinan alku. Jotkut tarinan episodit ovat hieman painolastina, jotka olisi voinut jättää jopa pois. Yhteiskunnallinen tematiikka tuntuu liialliselle tässä yhteydessä. Yksinäisen koiran kohtaaminen vaikuttaa irralliselle, mutta sen Mankell saa kytkettyä tarinaan hyvin. Kirjan takakansi spoilaa liikaa, joten en suosittele sen lukemista. Aion itse kertoa paljon niukemmin.

Menin ulos ja avasin takaoven. Koira hyppäsi heti autoon ja käpertyi kerälle. Yksinäinen koira, ajattelin. Kuin hyvin yksinäinen ihminen.

Welin on kuudenkymmenenkuuden vuoden ikäinen ja hänellä on eletty menneisyys. Hän on erakko, joka asuu itärannikon saarellaan eristyksissä kissan ja koiran kanssa. Pohjoinen, skandinaavinen luonto on läsnä. Welin oli nuori antaessaan eräälle naiselle lupauksen. Elämä vei parin eri teille. Itse asiassa Welin lähti kertomatta lähdöstään, katosi sanaakaan sanomatta stipendinsä turvin Yhdysvaltoihin. Elämä meni menojaan paluunkin jälkeen. Welin ehti vuosikymmenien aikana kahteen avioliittoonkin.

Vaikka olin nähnyt hänet viimeksi lähes neljäkymmentä vuotta sitten, tiesin että se oli hän, Harriet Hörnfeldt, jota olin kerran rakastanut enemmän kuin ketään muuta naista.

Eräänä päivänä talvisessa maisemassa, hän hahmottaa talonsa edessä rollaattoriin nojaavan vanhan naisen. Näky ei suostu olemaan kangastus. Tälle naiselle hän oli luvannut jotain kauan sitten. Ja nyt tämä nainen oli saapunut lunastamaan lupausta neljänkymmenen vuoden jälkeen. Harriet Hörnfeldt on kuolemassa syöpään ja pyytää, että Frederik täyttäisi kauan sitten antamansa lupauksen ja veisi hänet eräälle tietylle pohjoiselle metsälammelle.

Olen joutunut käyttämään paljon voimia sinun unohtamiseesi. Se ei koskaan onnistunut. Nyt kun vihdoin seison täällä sinun lampesi jääkannella, kadun että etsin sinut käsiini. Mitä minä oikein kuvittelin? En enää tiedä. Kuolen pian. Miksi käytän aikani vanhojen haavojen auki repimiseen? Miksi olen täällä?

Frederikillä on menneisyydessä haavoja, hän jätti kirurgin ura, koska hän sortui työssään virheeseen. Kaikkien näiden vuosien jälkeen hänen on kohdattava henkilö, jonka hän vaurioitti. Harriet esittelee myös tyttärensä ennen loppua. Tarinaan liittyy myös kummallinen tarina ”veneen poltosta”. En osaa hämmentyä sitä oikeastaan mitenkään, vaikka sitä on kritisoitu. Jos miettii edes hetken mahtitalojen hautakappeleita, niin…

Italialaiset kengät on hieno romaani rakkaudesta, anteeksiannosta, yksinäisyydestä, ystävyydestä, odotuksesta ja sovituksesta. Ystävyydellä en tarkoita ihmissuhteiden merkitystä, sillä se rajaisi liikaa tuollaisissa olosuhteissa. Tämä kirja ei anna paikkaa tauolle.


Henning Mankell Italialaiset kengät
Alkuperäisteos Italienska skor (2006)
Suomentaja Laura Jänisniemi
Otava 2007. Kotikirjasto.


Blogeissa toisaalla

Satun luetut

Kirjavinkit

Laitan tähän vielä Jokken kirjanurkan linkin, jossa on erittäin hyvä katsaus Mankelliin.

Saul Bellow Ainoa oikea

Aloitin tutustumiseni Saul Bellow'n tuotantoon Ainoalla oikealla. En ole varma, olenko lukenut häneltä mitään aiemmin. Vain Sadekuningas tuntuu tutulle. Yhä useamman sydän pettää on ollut pidempään lukujonossa. En sanoisi ihastuneeni kirjailijaan välittömästi, sillä lukeminen jumitti alussa. Ainoa oikea vaatii keskittymisen ja ajatusten harhautumattomuuden.

Kirjan keskeisiä henkilöitä ovat jo osittain eläkkeellä olevan Harry Trellmanin lisäksi rikas Sigmund Adletsky ja Amy Wustrin. Kirjan teemoina ovat ensirakkaus, sielunkumppanuus ja juurettomuus. Miljöönä on Chicago ja ajankuvana 1990-luku. Alkuperäinen teos ilmestyi 1997 Yhdysvalloissa Bellowin ollessa kahdeksankymmenen. Bellow sai Nobel-palkinnon vuonna 1976. Hänen syntymästään tuli sata vuotta 10.6.2015.

Harry Trellman tuntee olevansa erilainen kuin muut. Hän on elänyt chicagolaisessa orpokodissa olematta orpo, sillä molemmat vanhemmat elivät. Äiti oli sairaalloinen ja isä tavallinen kirvesmies. Harry on ulkonaisesti kiinalaisen näköinen, mutta ei selittele taustaansa. Hän asui joitakin vuosia Kaukoidässä, mutta palasi Chicagoon, jossa hänen emotionaaliset juuret olivat. Harry on ollut uskollinen nuoruuden rakkaudelleen, sillä hän on rakastanut Amya neljänkymmenen vuoden ajan. Kertomansa mukaan hän olisi voinut asettua yhtä hyvin Baltimoreen tai Bostoniin, mutta Chicagossa oli Amy, nuoruuden rakkaus.

Puolenvuosisadan tunteet on investoitu häneen, puolen vuosisadan haaveet, fantasiat ja hajamielisyys, mielikuvituksessa käydyt keskustelut. Neljäkymmentä vuotta kestäneen keskittyneet kuvittelun jälkeen tunnen pystyväni kuvailemaan hänet millä hyvänsä hetkellä minä hyvänä päivänä.

Chicagossa minulla oli kesken jäänyt rakkausjuttu. Bostonissa tai Baltimoressa olisin ajatellut yötä päivää sitä samaa naista, mitä minun olisi pitänyt sanoa hänelle ja mitä hän olisi saattanut vastata.

Amy Wustrin on elänyt tahollaan omaa elämäänsä, mennyt toistamiseen naimisiinkin.


Hän on muuttunut rikkaasta rutiköyhäksi, suositusta opiskelijatytöstä aikuiseksi naiseksi ja toisen vaimoksi. Harry ja Amy päätyvät yhdessä hautausmaalle hautaamaan uudelleen Jay Wustrinia erikoisen haudansiirtäjäisepisodin takia. Tämän myötä Harry rohkenee kertomaan tunteistaan ja esittämään kysymykseen, johon lukijalle ei kuitenkaan suoda vastusta. Toisaalta sillä ei ole edes merkitystä. Heidän yhteytensä on säilynyt erillään eli siinä lienee tuon tunteen salaisuus.


Minä astuin hieman taemmas ja katsoin Amyn kasvoja. Kellään muulla maan päällä ei ollut sellaisia kasvoja. Se oli maailman ihmeellisin asia.

Ainoa oikea on rakkauskertomus, uskollisen rakkauden kaunis kuvaus, mutta rakkauden rinnalla se paljastaa ajankuvaa olemalla armoton kuvaus nykyhetken Amerikalle tyypillisistä yhteiskunnallisista ilmiöistä, taustana Chicago ja Michiganjärvi. Tässä ajankuvassa nousee mieleen Don DeLillo kirjat. Toisaalta mietin lukiessani F. Scott Fitzgeraldin Kultahattua.

Ainoa oikea on myös kuvaus rahan materialistisesta mahdista ja rikkaiden yltäkylläisestä elämästä. Bellow’n ihmiskuvaus ja ihmissuhteiden monisäikeisyys välittyy lukijalle säälimättömänä. Jatkan ehdottomasti Bellow’n lukemista tämän jalokiven jälkeen, joka sytytti minut hitaasti.

Saul Bellow Ainoa oikea
Alkuperäisteos The Actual
Suomentaja Kristiina Rikman
Tammi 1997. Kotikirjasto

Ainoan oikean ovat lukeneet minun lisäkseni ainakin:
P.S. Rakastan kirjoja, Oksan hyllyltä, Kirjan jos toisenkin

Michael Cunningham Koti maailman laidalla

Päätin tuoda blogiini tänä vuonna enemmän itselleni tärkeitä kirjoja kuin uutuuksia. Eikä minusta ole myöskään e-kirjoihin, joten oli keksittävä järkevä vaihtoehto. Olen täydentänyt puuttuvilla kirjoilla kirjastoani vuoden alusta enemmän kuin vuosiin. Viime vuosi oli oikeastaan kirjallisuuden nykykentän kartoitusta. Tarkoitukseni on tuoda Cunninghamin suomennettu tuotanto erissä tänne kokonaisuudessaan. Kovin nopeaan tahtiin en saa näitä tänne, sillä joudun kirjoittamaan nämä käsinkirjoitetuista muistivihkoista.

Huom. Älä lue tätä tekstiä edemmäksi, jos haluat lukea tämän kirjan, sillä kerron tarinan auki.

Luin Koti maailman laidalla kertauksena ja huomasin, kuinka olin osin unohtanut sen. Ehkä liikaakin. Kirjoissa on kerrostumansa, ja kirjailijan uutta teosta lukee vanhojen teosten päälle, vanhojen lukujälkien lomaan. Jos lukisin nyt viime syksyn uutuuden eli Lumikuningattaren uudelleen, niin luulisin pitäväni siitä enemmän. Cunningham julkaisee melko verkkaiseen tahtiin uusia kirjoja, joten uutta kirjaa odottaa suurin tovein. A Home at the End of the World ilmestyi vuonna 1990 ja kirjan on suomentanut Marja Alopaeus.


Koti maailman laidalla on merkittävä kirja. Illan tullen ja Tunnit ylittävät sen, mutta niillä onkin oma erityinen asemansa. Illan tullen sijoittuu ns. paremman väen taidepiireihin Manhattanille, ja sen nykyajan kuva on tavoitettavissa toisin kuin menneessä liikkuvan Koti maailman laidalla. Olen nähnyt tämän pohjalta tehdyn elokuvan. En muista sitä kovin hyvin, mutta eroja oli ainakin Erichin osuudessa.

Koti maailman laidalla kertoo 70-lukulaisista, jotka olivat liian nuoria Vietnamin sotaan, mutta tarpeeksi vanhoja omaksuakseen hippiaatteen ja -musiikin. Vaikka sana Woodstock aukeaa minulle, niin siihen se jääkin, myös musiikin osalta, vaikka taustalla soi Janis Joplin, Bob Dylan, Doors, Neil Young tai Joni Mitchell. Kirjan teemoja ovat ihmissuhteet, lapsuus, yksinäisyys, seksuaalinen identiteetti ja perhesuhteet. Kirjan miljöö on pikkukaupunki Yhdysvaltain keskilännessä.

Koti maailman laidalla –kirjassa on voimakkaasti esillä sateenkaaren värit. Kirjan päähenkilöt ovat Jonathan ja Bobby, kaksi nuorukaista. Kirja kertoo heidän kehitystarinan. He varttuvat Clevelandin pikkukaupungissa Ohiossa. Cunningham ajoittaa kirjan 1960-luvun loppuun ja 70-luvun alkuun. Hän raamittelee perheen käsitteen määritelmää. Millainen on tulevaisuuden perhe? Perinteinen ydinperheen malli on harvoin enää edes ihanteena. Isä ja äiti, isän ja äidin exät, uusioperhe, sisaruksilla eri isät, sateenkaariperheet, adoptioperheet. Sinun mummola ja minun mummola. Identiteettiongelmat ja omat juuret hakevat uomiaan. Kirja on jaettu lukuihin kunkin kertojan mukaan eli äänen saavat poikien lisäksi Clare ja Jonathanin äiti Alice.

Poikamme Jonathan toi hänet meille. Molemmat olivat silloin kolmentoista. Hän näytti nälkäiseltä kuin kulkukoira ja aivan yhtä viekkaalta ja vaaralliselta. Hän istui pöydässämme ja hotki paistettua kanaa.

Jonathan on yksinäinen, epävarma, tämän päivän näkövinkkelistä katsottuna nörtin tai hikibingon oloinen, kun Bobby on vapaa orpolapsi. Pojat kasvavat yhdessä, kuuntelevat levyjä, polttavat pilveä ja etsivät läheisyyttä ja seksuaalisuuttaan toisistaan. He joutuvat ajan myötä erilleen toisistaan. Kummankin lapsuudessa on traagisia tapahtumia, sillä Jonathan menettää sisaren synnytyksessä ja miltei äidinkin. Bobby menettää veljensä Carltonin sekä vielä vanhempansa ennen aikuistumistaan. Bobby löytää paikkansa Alicen ja Nedin luota, Jonathanin vanhempien kodista. Jonathan lähtee opiskelemaan New Yorkiin, mutta Bobby jää Jonathanin sijaiseksi tämän kotiin. Jonathanin vanhemmat muuttavat kuitenkin isän terveyden heikennyttyä Arizonaan.

En voinut kuvitella eläväni niin yksin. Vaikka minulla olikin ystävälliset suhteet leipomon Roseen ja Sammiin ja Pauliin, minulla ei ollut ketään jota voi todenmukaisesti kutsua ystäväksi. Tässä maailmassa ei välttämättä tapaa monia ihmisiä. Ei jos antaa musiikin ja tuntien kulumisen viedä ajatukset.

Bobby on jälleen ilman kortteeria ja hän pyytää väliaikaisen majoituksen Jonathanilta. Jonathan asuu Claren kanssa, joka on taiteellinen boheemi ja vapaan rakkauden ilmentymä. Elämä yhdistää pojat jälleen, vaikka Jonathan kulkee myös erillään. Clare tuntee sisäisen kellon tikityksen ja tietää, mitä eniten haluaa, mutta hänellä on kiire lähestyessään neljääkymmentä. Kolmikko päätyy yhdessä Clevelandin taloon, jonka he ostavat Claren perintörahoilla ja avaavat oman ravintolan. Osapuolilla on oma roolinsa isänä, äitinä, lapsena ja rakastajana. Jonathanin entinen rakastettu Erich liittyy joukkoon, ja hän on kuolemaisillaan aidsiin. Lopussa Clare ottaa Rebeccan kyytiin ja ajaa pois. Oikeastaan tämän lopun takia, minun oli kerrottava tarina loppuun asti, koska se on niin koskettava.

Antakaa minulle anteeksi pojat. Näyttää siltä että minä olen sittenkin saanut mitä halusin. Oman lapsen, suunnan johon ajaa. Talo ja ravintola eivät ehkä ole häävejä vastineita vaihtokaupassa, mutta ne minulla on teille annettavana.

Käännyin pois moottoritieltä ja suuntasin länteen.

Koti maailman laidalla on upea kuvaus nykyperheen monimuotoisista ihmissuhteista, menetyksistä ja yksinäisyydestä maailman laidalla. Jonathan kokee ystävyyssuhteessaan myös kateuden tunteita vanhemmistaan. Bobby on näennäisen sopeutuvainen yksinäisyydessään, mutta hänestä ei ole yksinäisyyteen. Aiheestaan huolimatta kirja on valoisa ja seesteinen. Cunningham ei ahdista tai ruoki kurjuutta. Nämä ihmiset pyrkivät elämään mielekkään elämän.

Liitän mukaan DVD:n kannen, oka kirjan kansi on vain suttuinen kuva.

Michael Cunningham Koti maailman laidalla
Gummerus 2002. Kotikirjasto



.

Joel Haahtela Tähtikirkas, lumivalkea

Kun olin lapsi, äiti sanoi minulle, että jokaisessa tähdessä on tähdensytyttäjä. Kun ihminen kuolee, hänestä tulee tähdensytyttäjä. Aina iltaisin tähdensytyttäjä herää, sytyttää tähtilyhdyn ja valvoo tulta kunnes tulee aamu. Ja vielä on taivaalla liikaa valoa, vielä se on meille liian kirkas. Yritän löytää yhden tähden, vaikka kevään tähtiä on vaikea erottaa.

Ennen kirjaesittelyä on ihan pakko kertoa, että torstai on suosikkipäiväni. Ja niin oli tänäänkin, sillä minua odotti WSOY:n ihana, mahtava paketti, jota tutkin lämpimässä takkatulen loisteessa. Kiitokseni jälleen ihanista kirjoista. Olen oikeastaan hyvin epätyypillinen kirjabloggari. En viihdy messuilla, olenkohan peräti neljä kertaa kärsinyt kuumuuden, jonot. Tuonakin aikana ainoa uutuuskirja taitaa olla Vantaan arkeologiaa käsitellyt tarjouskirja. Eli olen kiertänyt vain antikvaarisen osaston kauppiaat ja tavannut ystäviäni. Messari on minulle ihan eri näyttelyareena kuin kirjojen tarjoama. Minulle kirjailija puhuu sanoillaan, en halua enempää, olisiko Faulknerin, Modianon, DeLillon, Handken ja Seppälän vaikutusta. Kirjoja enemmän minua kiinnostaa tulevana viikonloppuna Prahan tulokset.


Joel Haahtela (1972) on kirjailija ja lääketieteen lisensiaatti. Tähtikirkas, lumivalkea on Haahtelan yhdeksäs romaani. Hän on kotimaisista mieskirjailijoista ehdoton suosikkini. Pidän hänen monista kirjoista ja omistan kaikki tähän mennessä ilmestyneet.

Tähtikirkas, lumivalkean miljöönä on aluksi Pariisi. Toisaalta olisi parempi puhua näyttämöstä, kun tarina vie 1889 luvun Pariisiin. Niin kiinteästi kun Pariisiin kytkeytyy Eiffel-torni, niin tässä kirjassa näyttämönä on Pariisin maailmannäyttely ja silloin tuohon ranskalaisten uuteen voitonmerkkiin eli Eiffel-torniin syttyivät sähkövalot.


Olen viimeksi kulkenut Modianon ja Trussonin mukana Pariisissa. Nyt jälleen Haahtela vie samaan kaupunkiin. Pidän Haahtelan tyylistä, se on eteerisen kaunista, lauseet niin täysiä. Miten hän saa mahdutettua kaiken aina niin ahtaaseen tilaan? Minulle ei tule hänestä ketään kotimaista nykykirjailijaa mieleen, ehkä eniten toinen suosikkini eli Katja Kaukosen Kohina. Perhonen on vanha sielun symboli, muodonmuutoksen ja muutoksen metafora. Perhonen kulkee usein mukana Haahtelan tarinoissa. Haahtelan teemana ovat muistot, muistaminen, yksilön identiteetti ja sen rajat sekä sivullisuus. Samat teemat, jotka niin Camus, Handke ja Modiano ovat tallentaneet.

Kertojana on nuori ylioppilas, joka kirjoittaa päiväkirjaa Pariisissa vuonna 1889. Vähitellen hän kertoo kotimaassaan kokemastaan tragediasta. Setänsä avulla hän pääsee sähköttäjäksi toimistoon ja ajan myötä reportteriksi. Lukija pääsee kertojan kiehtovaan elämän varren matkaan. Pariisi jakson lopussa lukijaa saa tietää kenelle kertoja kirjoittaa, mitä on tapahtunut. Vuosikymmenet vaihtuvat, mutta seuraavat tapahtumat kertoja tallentaa vasta 24 vuoden jälkeen Berliinissä. Vuosina 1913-1914 kirjassa eletään Berliinin huumassa. Sieltä matka vie Kaukoitään vuoden 1923 Siamiin, Kambodžaan. Kertoja päättää tarinan vuoteen 1936 Berhburgissa. Tässä kuvauksessa ei ole enää päivänmääriä, kertomat ovat pirstaloituneita, fragmentaarisiahippuja.

Ihminen kulkee vuosien halki kuin magneetti, kaikenlaista takertuu mukaan. Ja mistä tuo ajoittain hyökyvä suru? Onko se meihin ommeltu kiinni, jo varhain elämässä? Jotkut repäisevät surun irti, mutta jotkut alkavat vaalia ja kasvattaa koteloa ympärille, vuosi vuodelta paksumpaa.

Lopuksi lukija päätyy Helsinkiin vuonna 2012. Miehen jälkeläinen saa päiväkirjat haltuunsa ja kirjoittaa ne neljän kuukauden aikana puhtaaksi. Vasta tässä vaiheessa lukijaa saa tietää kertojan henkilöllisyyden ja siksi en käytä sitä tekstissäni. Miehen jälkeläinen saa päiväkirjat haltuunsa isoisänsä kuoleman jälkeen ja tämän isoisä on kertoja. Tämä on kuollut 7. kesäkuuta 1941 Bernburgin mielisairaalassa keuhkokuumeeseen 71-vuotiaana. Tietyllä tavalla ympyrä sulkeutuu Berliinin matkalla, jota en kuvaa tähän tekstiin.


Olen maininnut Rax Rinnekankaan tekstin yhteydessä termin name dropping. Olen ihaillut, kuinka taitavasti Rinnekangas käyttää sitä. Haahtela pystyy samaan, mutta tuo on taitolaji, sillä se murhaa tekstin, jos se muuttuu näppäilyksi. Haahtelan kirja on upea matka ihmiseen. Täydellinen lukukokemus.

Olin itsekin unohtanut paketin yli vuodeksi. Viime syksynä, sen jälkeen kun olin ollut hoidettavana Hesperian sairaalan psykiatrisella osastolla masennussairauden vuoksi, löysin paketin uudestaan. Olin juuri palannut kotiin sairaalasta, ja etsiessäni ihan jotain muuta paketti sattui käteeni. Ja koska olin sairauslomalla ja tunsin vointini vielä kaikin puolin heikoksi tekemään muuta, minulla oli aikaa perehtyä löytöön.

Nappasin tämän kirjan omasta kirjahyllystäni Talvihaasteeseeni.

Eugène Ionesco Erakko

Eugène Ionesco (1912-1994) oli romanialais-ranskalainen näytelmäkirjailija. Ionesco syntyi Slatinassa, Romaniassa. Häneltä on suomennettu mm. Kuningas kuolee (1964). Häntä pidettiin absurdin teatterikirjallisuuden johtonimenä. Romaani Le solitaire ilmestyi vuonna 1973 ja suomennettiin nimellä Erakko vuonna 1976. Erakko käsittelee eksistentialismin teemoja, sankari käy taistelua olemassaolon ongelmansa kanssa. Genrenä tässä on absurdismi, filosofinen romaani ja psykologinen romaani. Kirjan miljöönä on Pariisi, johon kertoja sepittää epärealistisen sisällissodan voidakseen analysoida tapahtumia.

Seuraavasta pääsee hyvin tarkan kuvauksen jäljille:

Asuntoni sijaitsee Pariisin lähellä esikaupunkialueella. Neljännessä kerroksessa rakennuksessa, joka ei ollut uusi eikä vanha. Talo oli melko vankkatekoinen ja rakennettu vuonna 1865. Eteinen oli pimeä. Vessa oli sisään astuttaessa vasemmalla. Ja sitten heti ovi keittiöön. Seinät olivat melko likaiset, mutta maalikerros peitti kaiken. Oikealla avautui lasiovi suureen kolmen ikkunan valaisemaan huoneeseen, joten huone oli hyvin valoisa ja suuri. Päätin tehdä siitä oleskeluhuoneeni ja ruokasalini.

Erakon kertoja kohtaa maisen onnen periessään sievoisen rahasumman Amerikan setien ansiosta. Hän ostaa osakkeen, jättää arkisen konttorityön ja vetäytyy omaan rauhaan. Hän juopottelee, nukkuu puoleenpäivään, yksinäistyy, vieraantuu ja kaiken vastakohtana hän on perfektionisti, joka menee ravintolaan syömään tiettynä aikana, tiettyyn pöytään. Hän kyselee entistä enemmän, ymmärtää entistä vähemmän kaiken mielekkyyttä.

Huomasin ajattelevani liikaa, minä joka olin luvannut itselleni olla ajattelematta ensinkään, mikä onkin paljon viisaampaa, sillä missään tapauksessa ei sitä kukaan ymmärrä. Filosofoin liikaa. Siinä on minun vikani. Jos olisin filosofoinut vähemmän, olisin ollut onnellisempi. ei pidä filosofoida, jollei ole suuri filosofi.

Hän ahdistuu aivan kaikesta, joko portinvartija katsoo liian yrmeänä tai liian pitkään. Hän tarkkailee ihmisiä ja ympäristöään. Hänen arkiset askareensa, asunnon pikkutarkka sisustaminen, kaiken analysointi korostuu kaikessa päähenkilön eli kertojan tekemisissä. Hän seuraa kadun arkinäytelmää, vahtii ihmisiä, tuntee olevansa viskattu maailmaan ja tulevansa siitä tietoiseksi ensimmäisen kerran. Hän vetäytyy yhteiskunnasta syrjään ja viettää aikansa perimmäisten kysymysten äärellä.

Menneisyys on aina kaunis ja lempeä, sitä kaipaa ja sen tajuaa vasta liian myöhään. Tarvitsemme perspektiivin, ei sillä ole väliä onko ministeri, konttorirotta, miljonääri vai puliukko. Niinpä niin, meillä on itsessämme aurinkoinen maailma, ilo voisi puhjeta minä hetkenä hyvänsä, jos tietäisimme, tarkoitan jos tietäisimme ajoissa.

Eugène Ionesco Erakko on mielenkiintoinen kirja ajastamme, kun lukijalle riittää kertojan ajatukset.

Luin nämä omaan projektiini Kirjailijat maailmankartalla.

Eugène Ionesco Erakko
Wsoy 1976. Kotikirjasto.

Paula Hahtola Aita

En ole lukenut Hahtolan aiempia kirjoja. Vuoden alussa tein päätöksen lukea kotimaista kirjallisuutta. Tieten tahtoen rajasin aikomustani, että kirjallisuuden pitäisi olla uutta tai uudempaa. Alusta lähtien Hahtolan teksti viehätti minua. Minulla on Anita Brooknerin tuotanto suomeksi kirjahyllyssäni. Pidän Brooknerin tyylistä. Esimerkiksi Rantahotellin Edithissä on jonkin verran samaa tunnetta kuin tässä Hahtolan kirjassa. Aistin Hahtolan tyylissä myös samoja vivahteita kuin Simone de Beauvoirin Murtuneessa naisessa. 

Hahtolan viipyilevä, hienostunut kerronta viehättää minua. En osaa pitkästyä verkkaisessa kerronnassa. Aidan ulkoasu on kaunis eli kun vuoden lopussa kerään kauneimmat kannet lukemistani kirjoista, niin tämä on mukana. Kirjan kantta koristavat syysasun kirjomat puiden lehdet ja muutama lyhtykoison hedelmää suojaavaa oranssinpunainen verhiö.  

Kirja jakautuu kolmeen osaan. Friedenparkissa kirjan päähenkilö Linnea Schäfer vuokraa talonsa talven ajaksi. Linnea on Saksaan avioitunut suomalaisnainen, eronnut ja eläkkeellä oleva sairaanhoitaja. Linnean ja Dieterin poika elää omaa elämää Suomessa ja kihlautuu Salmen kanssa. Eron jälkeen Linnea on jatkanut yhdessä elettyssä talossa omaa elämää.  

Elokuun lopulla täysihoitolassa on melko hiljaista. Täysihoitolan pitäjät ovat teologeja, William ja Anita Krondorf. Lokakuun lopussa myös Williamin ontuva veli, Martin, palaa Bangladeshistä lähetystyöstä. Linnea etsii seuraa täysihoitolaan piipahtavista harvoista vieraista kävelyreissuille ja paikallisiin ruokaravintoloihin.

Tahdoin lähteä muualle joksikin aikaa. Hiljaisuutta minulla oli, mutta kotona en saanut hetken rauhaa

 

Toisessa osassa Heilighagenissa eletään Linnean takaumissa paritalossa, jossa naapurina elää aviopari Berghoovenit, Helga, Henry ja kissa. Linnea kutsuu Heilghagenia isoksi kyläksi, mutta määrittelee sen myös kaupungiksi, Sataman suojiin rakentunut. Tässä vaiheessa aita ottaa osansa, erottavana ja rajaavana. Tässä osassa selviää myös loman tarve, miksi oli helpompi paeta omaan yksityisyyteen. Vuosien mittaan Linnea on ajautunut salasuhteeseen naapurin Henryn kanssa. Hän on elänyt 8 vuotta toisena naisena. Yhteiset salaiset hetket on otettu varkain.
 

Kolmannessa osassa Martin Krondorf kohtaa uudelleen Helgan. Ei ole pelkoa, että paljastaisin loppua. Ehkä tässä osassa kolmiodraamat toisiintuvat. Vihalla ja katkeruudella on ollut osansa veljesten välillä. Saksalainen tyylikkyys ja toisen huomioiminen ei saa säröä eikä edesauta lähentymistä. Kun naapurukset muistavat teitittelyn ja kautta rantain kierrellään omenapuun varjostavat oksat ja kissan santakakut. Frau Linnea pitää ja pitäyttää toisen tietyn etäisyyden päässä.

Aita kertoo muistoista, valinnoista ja yksinäisyydestä hienovireisesti ja kauniisti. Aita antaa myös toivon ihmisten kohtaamiseen. Tämä on upea kirja.

Paula Hahtola Aita

Atena 2013. Arvostelukappale.