tiistai 2. helmikuuta 2016

Stephen Fry: Fryn aikakirjat ja Top Ten Tueday - 10 syytä syrjiä




Olen lukenut aiemmin Stephen Fryn (1957) kirjoista Virtahevon ja muistelmista Koppava klopin. Fryn aikakirjat  kertoo 1980-90 välisestä ajasta. Muistelmien kolmas osa More Fool ilmestyi syyskuun lopussa, joten eiköhän sekin suomenneta.  Se voi olla jopa kiinnostavin osa. Koppava kloppi  kuvaa Fryn lapsuutta ja kouluikää, jossa kertomus alkaa Fryn ollessa kahdeksanvuotias ja lähdössä junalla sisäoppilaitokseen. Kirjassa seurataan hänen vaiheita 18-vuotiaaksi asti.  Ajallisesti sisäoppilaitosvuodet ajoittuvat 1960-70 -luvuille.

En pidä itseäni muistelmien tai elämäkertojen lukijana, sillä en ole kiinnostunut sillä tavoin julkisuuden henkilöistä. Tammikuun aikana olen kuitenkin lukenut peräti kolme elämäkertaa tai muistelmaa. Se on hyvin paljon minulta.  Luen lähinnä kirjailijoiden tai näyttelijöiden elämäkertoja. Minun on tiedettävä henkilö jollain tavoin. En voisi kuvitella lukevani julkkisten tai poliitikkojen elämäkertoja.

Stephen Fry on tutuin Kyllä Jeeves hoitaa -sarjasta. Stephen Fry ja Hugh Laurie ovat valloittava kaksikko. Ja kumpikin herra on kirjoittanut myös kirjoja. Olen kertonut blogissani vältteleväni sairausgenreä. Siitäkin huolimatta olen katsonut joitakin jaksoja The House –sarjasta, mutta en voi sietää sitä, vaikka Hugh Laurien takia olen uhrautunut. Yritin miettiä Fryn rooleja, mutta syksyllä katsomani Poirot ei vain tule mieleeni. Fry on siinä poliisin roolissa. Jakso esitettiin tänä syksynä. Fryn filmografia on laaja, mutta tuota en löydä. Gosford Parkissa hän on poliisin roolissa. Tuossa elokuvassa on myös Helen Mirren, joten siinäkin on syy elokuvan katsomiseen. Sen sijaan Lontoo 24:ssä Fry on pääministerin roolissa.

Sen enempää Hugh kuin minäkään emme hetkeäkään ajatelleet tosissamme, että loisimme uran lavakoomikkoina tai näyttelijöinä tai millään muullakaan showbisneksen alalla. Jos yltäisin lopputenteissäni ykkösarvosanaan, jatkaisin luultavasti Cambridgessa, laatisin väitöskirjan ja tutkisin, mitä annettavaa minulla olisi akateemiselle maailmalle.

Hugh väitti tähtäävänsä Hongkongin poliisilaitoksen leipiin. Kruununsiirtomaassa oli ollut pari korruptioskandaalia, ja luullakseni hänestä oli varsin mukava kuvitella itsensä jonkinlaiseksi Serpicoksi valkeissa teräväprässisissä sortseissa, yksinäiseksi rehdiksi poliisiksi, joka teki todella likaista työtä…

Fry kirjoittaa asioista, joista en niin tiennyt tai osannut yhdistää toisiinsa. Fry ja Huhg ovat esiintyneet yhdessä Jeeveksessä. En ole ajatellut sitä sen enempää. Sen takia minulle olikin yllätys kumppanusten pidempi yhteinen historia. He ovat käsikirjoittaneet yhdessä, tehneet teatteria jo opiskeluaikoinaan jne. Ehkäpä tuo yhteistyön vahvuus tulee esiin Jeeveksessä.

Olin elänyt kaksikymmentä vuotta siinä vakaassa uskossa, että ruumiini oli viholliseni ja että ainoina liittolaisinani olivat aivot, kerkeä kieli ja näppäryys kielenkäyttäjänä, ominaisuudet, jotka voivat tehdä ihmisen yhtä lailla inhotuksi kuin ihailluksi. Ne soveltuivat aivan tietyntyyppisiin komediaesityksiin. Ne kielellisesti konstikkaat monologit ja sketsit, jotka olin itse kirjoittanut, saatoin luottaa esittäväni onnistuneesti. Mutta kuten jo totesin, minua kammotti joutua esittämään myöhäistä sytytystä, kihisevää kiukkua, perseelleen putoamista ja niitä muita näennäisen välttämättömiä koomikon tekniikoita, jotka minusta näyttivät yhtä pelottavilta, käsittämättömiltä ja hämmentäviltä kuin tanssiaskeleet tai tennislyönnit.


Fryn muistelmat ovat maltilliset, sillä hän ei paljastele tai kerro ikäviä juttuja muista. Emma Thompsoniin ja Hugh Laurieen hän viittaa jonkin verran. Eniten hän ruotii itseään ja on armoton itsensä arvostelija. Olisikohan muistelmien ilkeintä osastoa nämä siniveriset shoppailijat ja joutenolijat 1980-luvun alussa? Minulta menee aika paljon ohi kirjasta, koska brittiläinen teatterimaailma julkimoineen on minulle vieras.

Stephen Fry oli melkoinen lurjus ennen Cambridgea, sillä hänet oli tuomittu petoksesta ehdonalaiseen vankeuteen, hän oli varastellut ja valehdellut läpi kouluaikansa. Opiskelu ja Cambridge kasvattivat toisenlaiseen elämään. Hänestä tulikin menestyvä näyttelijä vastoin hänen omiakin odotuksia. Hän tuokin kirjassa esiin tyytyväisyyden taloudelliseen tilanteeseen ja pärjäämiseen ilman kerskailun makua.

Fryn aikakirjat on elämänmakuinen ja uskottava kuvaus pidetyn näyttelijän tiestä kuuluisuuteen.  Fry kirjoittaa älykkäästi ja humoristisesti. Joihinkin asioihin hän olisi voinut paneutua enemmän, mutta ehkä niiden aika on myöhemmin. Tämä kirja kattaa näyttelijän elämää parikymppisestä kolmikymppiseksi. Pidän kirjan ajankuvasta sekä brittiläisen kulttuurimaailmaan kurkkaamisesta. 

Stephen Fry: Fryn aikakirjat
Alkuperäisteos The Fry Chronicles (2010)
Suomennos Titia Schuurman
Schildts & Söderströms, 2014

Tämän kirjan listaan MarikaOksan Seitsemännen taiteen tarinat -lukuhaasteeseen mukaan.  Kuittaan tällä kohdan  1. Elokuvatähtien elämäkerrat ja muistelmat.  

Fryn seurassa on kulkenut myös Into et vimman Helmiriitta  sekä Oksan hyllyltä MarikaOksa.



Top Ten Tueday 10 syytä syrjiä


Tässä tämän vuoden teesit, joilla on hyvä syrjiä kirjoja. Eli syrjin, mutta saatan lukea, mutta karttelen näitä. Luettavaa on niin paljon, että valikoin.

1. Valitsen mieluummin sidotun kirjan  kuin nidotun pokkarin. Fontin koon takia, etenkin tiiliskivissä.  Luen huonossa valossa iltaisin, joten säästän silmiäni. E-kirjoja en lue laisinkaan. En myöskään harrasta äänikirjoja.
2. Kartan sotaa ja sotatanner kuvauksia. Luen  Kate Atkinsonin ja Sarah Watersin kuvauksia, joissa sota häilyy taustalla, mutta asetan siihen rajan.
3. Kartan raakoja, ns. kovaksikeitettyjä dekkareita, lapsijuttuja ja eläimiin kohdistuvaa väkivaltaa. 
4. Kartan paksuja kirjoja, suosin sivumääränä 150–350 s.
5. Vältän ruikuttavia kirjoja. Misery lit  kuuluu tähän myös. Oi joi ja voi voi.
6. Vältän inhorealistisia kirjoja
7. Chick-lit  ja New age jäävät väliin. Ja tähän luen myös  self help -kirjat . En vain jaksa niitä.
8. Parisuhdedraama, sukutarinat, historialliset romaanit eivät ole ensisijaisesti minua.
9. Sairausgenre suuntaan jos toiseen. Olen lukenut aihetta tarpeeksi, jotta voin karttaa sitä. Luin äskettäin aiheesta kaksi kirjaa eli Laura Saven Paljain jaloin ja Johanna Ehnqvistin Isää ei ole enää.  En vain jaksa näitä, saati blogata. Aloitin vuoden alussa kirjastoni raakkaamisen ja heivaan turhat kirjat poistoihin. Sen sijaan joskus parikymppisenä luin seuraavat kirjat:  Flora Rheta Schreiber Sybil, Hannah Green En luvannut sinulle ruusutarhaa, David Reed Anna, Annikki Bärman Kivimetsän tuolla puolen. Uteliaisuudesta tarkastin kirjahyllyni ja havaitsin näiden kirjojen olevan yhä paikallaan.
10. Huono kuvamateriaali tietokirjassa, kotikutoiset kuvat ja väärin kirjoitetut lattarit saavat otsani kurtistumaan. Oletan myös, että Pohjoismaissa ilmestyvissä kirjoissa osataan kirjoittaa Carl von Linné ruotsalaiseksi.
  

14 kommenttia:

  1. Stephen Fry on monilahjakas tyyppi. Koppava kloppi oli hauska, mutta myös oikein hyvin kirjoitettu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hän on lahjakas ja tuo hyvin esiin senkin, että aina ei ollut niin helppoa. Odotan kovasti seuraavan osan ilmestymistä suomeksi.

      Poista
  2. Minäkin kaidan raakoja, paksuja ja inhorealistisia kirjoja. Genrejen suhteen minulla on vaikeuksia scifin ja fantasian kanssa. Jostakin syystä inhoan myös kirjoja, joiden ensimmäinen luku tai prologi on kursivoitu, enkä myöskään tartu kirjoihin, joissa päähenkilö kirjoittaa kirjaa. Nyt kun alkaa ajatella, valintakriteereitä on melkoisesti, mutta onneksi mukavuusalueellekin mahtuu luettavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Unohdin scifit. Eli scifiä en lue. Luen fantasiaa puolisoni innoittamana, mutta rajallisesti. Samasta syystä katson elokuvia, joita... Huomaan, että katsottaviin on ilmaantunut Matkijanärhi 1. Myös dystopia maistuu. Puhtaalle scifille sanon ei.

      Poista
  3. Henkilökohtaiset kirjojen karttamiseen liittyvät kriteerit ovat mielenkiintoisia. Olen mielestäni melko kaikkiruokainen mitä kirjoihin tulee, mutta nyt kun tarkemmin aloin miettiä, on minullakin omat kriteerini. Minäkin suosin ennemmin kovakantisia kirjoja, sillä ne kestävät paremmin lukemisen. Myös muut nidotut kuin (suomalaiset) pokkarit ovat pääsääntöisesti aivan hyviä.

    Genreistä vierastan eniten sinunkin mainitsemiasi elämäntapaoppaita sekä paranormaalia fantasiaa, ei kiitos! Chick litiä, scifiä ja perinteistä fantasiaa luen hyvin vähän. En välttämättä vierasta niitä tai pidä niitä sillä tavalla itselleni epämieluisimpina genreinä, sillä en vain ole perehtynyt niihin tarpeeksi. Jos perehtyisin, en kuitenkaan tiedä hurahtaisinko.

    Aiheista taas en oikein välitä sairauksista kertovista tarinoista, huumejutuista (näistä varmaan monella on yliannostus teiniajoilta) tai joistain finanssimaailmaan sijoittuvista dekkareista tai muista romaaneista. Myös toinen maailmansota ja keskitysleirikuvaukset alkavat jo väsyttää, jos tarina keskittyy vain niihin. Jostain syystä en myöskään ole koskaan innostunut Lähi-itään sijoittuvista romaaneista. Minusta tuntuu, että ne toistavat samaa kaavaa ja ovat jotenkin liian ankeita.

    Mutta onneksi maailmaan mahtuu kirjoja näidenkin ulkopuolelta! Olisi kauhistuttavaa jos pitäisi vain yhdestä ainoasta genrestä, esimerkiksi dekkareista. Ei sillä, että minusta on kauheaa jos joku muu lukee vain ja ainoastaan dekkareita, siitä vain, hyvä, että lukee edes jotain, mutta itse kaipaan monipuolisuutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, että en kranttuile yksin. Lukemani scifit ovat vähissä. Saan jotain listaani, jos hyväksytään Orwell ja Huxley. Omistan muutaman kirjan, joiden oletan olevan tuota. Huom. oletan. Ne odottavat lukua, odottaneet vuosia. Nimet taitavat olla Viimeisellä rannalla, Viimeinen kiitoshymni. Yhtä en saa mieleeni.

      Luin viime vuonna Näkemiin taivaassa ja sain todella huonon jälkiolon. En halua pahaa itselleni. En jaksa kärsimyskirjoja. Luulen, että olen osuuteni tehnyt, kun sanon blogissani, että lue Hunterin Etsijät. Se liikkuu alueella, jonka hallitsen.

      Uuh finanssidekkarit. Samaan keitokseen mahtuvat ekodekkarit.

      Puolisoni luki aiemmin enemmän fantasiaa. Minusta oli hyvä niinkin. Nykyään hän lukee monipuolisesti. Fantasiaa olen lukenut vähän, joistakin jopa pidän. Intiaanikirjat ovat ihastuttaneet aina. Kaksi vanhaa naista.

      Poista
  4. Minäkin yllätyin Freyn, Thompsonin, Laurien ja Atkinsonin pitkästä ystävyydestä. Varmaan tulee tuo uusinkin luettua kunhan se ilmestyy suomeksi...
    Pitkälti samoja aiheita kartan minäkin, joskin tykkään enemmän pokkareista nykyään - jos fontti on riittävää. Chik-lit ja scifi - apua! Ja jostain sytstä tiiliskiviä on juuri tarttunut useampikin! Yöjuna Lissaboniin menossa nyt. Hiukan häiritsee mieleni perukoilla hatarat muistot elokuvasta - deja vu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yöjuna Lissaboniin ja Helprinin Talvinen tarina ovat pokkareina hallitsemattomia käsitellä. Pahin epäkohta on tuo fontti. En minä niitä muuten karttaisi. Tokihan tiiliskiviä kertyy vuoden aikana, mutta pääsääntöisesti kartan. Odotan parhaillaan kovasti trilogian päätöstä, jossa lienee yli 800 sivua.

      Lissabonissa elokuva pyrkii tulemaan läpi. Onneksi siinä on J. I. Hän tekee huippu työtä.

      Niin Fry ja Laurie ovat hitsautuneet pitkän yhteisen aikana yhteen, tuntuevat toisensa tavan tehdä työtä jne. Hienoa.

      Poista
  5. Luin Stephen Koppavan klopin ja pidin siitä kovasti. Nämä jatko-osat ovat syyttä unohtuneet...

    Syrjimisperusteesi ovat mielenkiintoisia. Pitäisikin miettiä omia - Chick litit heivaan minäkin, en edes lähesty niitä. Myös tietyt laatuvaatimukset vaikuttavat, kuten sinulla tietokirjojen kohdalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lue ihmeessä, sillä seuraava tulee pian.

      Syrjimisperusteeni taitavat olla käytännön sanelemia. Sairastin viime viikolla kamalan mahataudin ja ahmin neljä dekkaria. Muuta en jaksanut, joten oli kiva lukea omia kirjoja.

      Poista
  6. Kiitos taas mielenkiintoisesta postauksesta, josta pidin varsinkin kirjojen syrjimissyistä. Stephen Frytä en ole vielä lukenut, mutta hänhän on melkein jokaisessa englantilaisessa ohjelmassa mukana, joten mies on tullut tutuksi, samoin hänen bibolaarinen oireyhtymä, mielenterveysongelmat, sillä hän ei niitä salaile. Olen siis oikein kiinnostunut kaikesta mikä liittyy sairauksiin ja psykologiaan.

    Pokkarit ovat mahtavia, aivan superhyviä vaihtoehtoja kovakantisille kirjoille, jotka maksavat älyttömän paljon. Korotuksia on tiedossa, sillä hallitus nostaa kirjojen alvia 20%, joten nyt 35 euroa maksava kirja maksaa yli 40. Kirjakaupat taisivat nostaa hintoja heti ennen kuin alvikorotus oli edes voimassa. Pokkarit ovat ihania matkoilla, eivät paina paljon ja saaressa, kun en halua haalata sinne kovakantisia. Pokkarit menevät hyvin kaupaksi kirpparilla :)
    Nuo kaikki genret mitä luettelit voivat tulla esille tarinoiden juonikäänteissä. Koskaan ei tiedä milloin lasta hakataan tai käytetään hyväksi tai tapetaan, sillä niistä ei puhuta kansiliepeissä. Sota ja sotakokemukset voivat tulla yllättäen vastaan. Samoin sairaudet.

    Oma inhokkigenreni on sielut ja haamut ja henkiolennot, mutta nekin tulevat vastaan aivan yllättäen, Harry Pottereissa ne kuuluivat asiaan.

    Mitä en pysty lukemaan, on ihka oikea sotakirjallisuus, jossa ammutaan ja tapetaan koko ajan. Miehen varastoista löytyy niitä ja tietokonekirjallisuutta, joka on kirjoitettu ohjelmointikielellä, josta en ymmärrä mitään. Onneksi on paljon kirjoja mistä nauttia.

    Leppoisia lukuhetkiä sinulle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Fry on brittiläinen kansalliskomistus. Haluaisin lukea hänen ajatuksia nyt, aikuisempana. En niinkään menneisyyden lusmuiluista.

      Tuo hinta on hyvä peruste. Olen ostanut tuon takia keltaisia pokkereina ja pyrkinyt korvaamaan ne kovilla. Inhoan niitä vain fontin takia.

      Koskaan ei voi tietää, mitä tarinassa tapahtuu, mihin tarina vie. Ei niin voi edes lukea. Olen valittanut Kimalaisen medestä, en minä hylkää kirjailijaa. Minulle eritteen muoto oli liikaa. Moyes kärvensi sieluni aivan yllättäen. Minun on voitava katsoa lukemisen jälkeen peiliin.

      Tuon scäferin mainitsin jossain postauksessa ja sen kohtasin jossain muistaakseni meidän kummankin lukemassa dekkarissa. Olisi vääntänyt puukkoa muutaman kerran itsessään.

      Psykologia kiinnostaa minuakin. Sielut saavat luvan olla asiallisia, sillä Hänen varjonsa tarina on ok. Enrique Morielin Ajattoman kaupungin varjot ja Harknessin Lumottu ovat upeita. Jos mennään liikaa new ageen, niin mä en jaksa. Minulla on lapsuuden taakkana Bergiuksen Medaljonki. Rakastuin siihen. Ja se kutkuttaa yhä ajatuksissa. En ollut lukenut koskaan tarinaa kahdessa ajassa... tuolla tavalla.

      Poista
  7. Minäkin luen mieluummin iloisia kuin surullisia kirjoja, tai ainakaan erityisen järkyttäviä.
    Mukavaa myös, että en ole ainut pitkiä kirjoja karsastava. Kuunneltunakaan en helposti aloita tiiluskiviä. Analogías usvat ja Tuulenviemää on edelleen kirjapainon alla pönkinä, siihen ne sopivat. Olen niin lyhytjänteinen, että en käytännössä katso edes elokuvia.

    Herrat Laurie ja Fry, Wooster ja Jeeves sitten: olen ihastunut sekä hahmoihin että näyttelijöihin. Olen seurannut muutaman vuoden QIta ja siten tutustunut Fryhyn paremmin. En ole ilahtunut, että hän lopetti vuoden vaihteessa, mutta onhan ihmisten saatava jäädä eläkkeelle. Kuuntelin pari vuotta sitten Koppavan klopin ja on ollut suunnitelmissa se seuraavakin.
    En ole aiemmin katsonut Housea, mutta satuin huomaamaan sen menevän yhdellä harvoista jäljellä olevista kanavista. Jäin heti koukkuun! Sairaala ei ole aina lempimuljööni, tvssäkään, ja välillä voin tosi huonosti. Mutta kun sekä Hugh että Gregg ovat niin ihania!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Etsin kirjoista aika paljonkin, mutta en halua lukea veren maku suussa tai, että ne kääntävät suolistoni sekaisin. Avalonin usvani on kaksiosaisena siedettävä.

      House oli minulle liikaa. Katson ani harvoin televisiota. Tällä hetkellä vain Shetlandsaarten murhat kiinnostaa ja joku ihmeen Nuuskija kielen takia.

      Poista

Ilahduta minua kommentilla!