maanantai 26. syyskuuta 2016

Alan Bradley Loppusoinnun kaiku kalmistossa





Alan Bradley Loppusoinnun kaiku kalmistossa
Alkuteos: Speaking from Among the Bones
Suomentaja: Maija Heikinheimo
Bazar 2016.
Kustantajalta. Kiitoksin.

Kiertäisin kartanon juhlallisesti ja mitään puhumatta, mahdollisesti viimeistä kertaa, ja jättäisin jäähyväiset huoneille, joita olin rakastanut, ja pysyisin kaukana niistä joita en ollut rakastanut. Aloittaisin Harrietin pukeutumishuoneesta, vaikka tarkalleen ottaen sinne ei saanut mennä…. Sieltä jatkaisin kasvihuoneeseen ja vaunuvajaan, missä olin viettänyt niin monta onnellista tuntia juttelemassa Doggerin kanssa kaikesta auringon alla.

Alan Bradley aloitti kirjailijauransa varsi myöhään, sillä hän nousi maailmanmaineeseen 70-vuotiaana. Hän kirjoittaa vanhanaikaista salapoliisitarinaa Agatha Christien hengessä.  Flavia de Luce -sarja on edennyt viidenteen osaan, jossa aiemmin ovat ilmestyneet Piiraan makea maku, Kuolema ei ole lasten leikkiä, Hopeisen hummerihaarukan salaisuus, Filminauha kohtalon käsissä.

Bradleyn kerrontaan voi lähteä keskenkin, sillä kirjailija kertaa oleellisimmat asiat. Näitä ovat miljöö ja ajankuva 1950-luvun maaseudulla. Jokaisessa osassa muistutetaan, miksi isä Haviland de Luce elää vanhassa Buckshawin kartanossa kolmen tyttärensä kanssa ilman lasten Harriet-äitiä. Flavia on nokkela ja hieman pikkuvanha 11-vuotias tyttölapsi. Tar-enon perua oleva laboratorio ja kirjasto ovat Flavian ikioma valtakunta, joten hän  on myös itseoppinut kemisti ja myrkkyjen asiantuntija.

Lähimenneisyydessä Bishop’s Laceyssa oli tapahtunut useita murhia: kiehtovia kuolemantapauksia, joiden tutkinnassa olin tarjonnut apuani Hinleyn poliisilaitoksen komisario Hewittille.

Mielessäni laskin uhreja sormillani: Horace Bonepenny, Rupert Porson, Brookie Harewood, Phyllis Wyvern…

Vielä yksi ruumis, ja minulla olisi täysi käsi.

Tällä kerralla tapahtumia seurataan kirkkomiljöössä, kun Bishop’s Laceyn kylän suojelupyhimyksen Pyhän Tancredin kuolinpäivän 500-vuotisjuhla lähestyy.  Pyhimyksen haudan avaus johtaa tietenkin pulmatilanteeseen. Ei ole vaikea arvata, kuka kurkkaa ensimmäisenä kirkon kryptassa hautapaaden sisään, sillä tietenkin hän on Flavia. Jotakin on pahasti pielessä, sillä kivipaaden kannen alta löytyy kylän urkurin Collicutin ruumis selittämättömästi naamioituna. Juhlapäivän järjestelyt muuttuvat poliisitutkimukseksi.

Flavia de Luce -sarjan viidesosa kätkee paljon muutakin sisäänsä kuin urkuriparan kuoleman. Flavia on tietenkin aina paikalla, kun jotain tapahtuu.  Edellisessä osassa tuli selvimmin esille, että kartanon talous ei ole hyvässä jamassa, sillä osa kartanoa oli annettu filmiryhmän käyttöön varojen kartuttamiseksi. Rahavarat eivät ole nytkään paremmassa jamassa ja kartanoon yllä leijuu huolestuttavia uhkia sen myymisestä.

Ei siitä voinut isää syyttää. Varojen puute oli pakottanut isän supistamaan elinpiiriään, kunnes hänellä ei ollut jäljellä paljon muuta kuin työhuoneensa: pieni pakopaikka – vai sittenkin vankila? – jonne hän saattoi sulkeutua ulkomaailman vaatimuksilta vanhojen, muuttumattomien postimerkkien turvin.

Flavia polkee jälleen Gladys-pyörällään tomerasti pitkin kylänraitteja ja lähitienoita.  Flavia pääsee selville myös kuusi vuotta vanhemman sisarensa Feelyn salaisuudesta.  Flavia oli ajatellut, että sisaren valittu olisi konstaapeli Giles Graves. Flavia puolestaan kärkkyy komisario Hewittin huomiota ansiokkaista päätelmistään. Voin kertoa tästä tarinasta sen, että se päättyy cliffhangeriin. Tarinan kolme viimeistä sanaa tekevät kyllä tehtävänsä lukijalle.  Niissä on tietynlainen salaisuus, jota lukija on pohtinut jokaisen osan kohdalla. Seuraava osa on siis luettava tuon paljastuksen takia. Dogger  on isän oikea käsi, joka toimii niin kamaripalvelijana, puutarhurina, mutta myös niin isän kuin Flavian uskottuna. Adam Sowerbyn hahmoon tunsin lukkarinrakkautta. 


Pah, hän sanoi. Luonnonkukkia. Niitä ei saa tuoda alttarille. Minä olen alttarikillan puheenjohtaja, joten minun velvollisuuteni on olla perillä siitä mikä on mitäkin. Annahan ne tänne niin heitän ne menemään ulos lähtiessäni.

Loppusoinnun kaiku kalmistossa on hyvän mielen rikosromaani. Pidän tomerasta Flaviasta, sillä hän vain on mainio ja utelias lapsi. Vanha brittimiljöö ja visainen tapaus viihdyttivät minua. Sarjan ulkoasu on kaunis niin kuvituksen kuin pastellin värimaailman osalta. Tahdon seuraavan osan lukuun.


10 kommenttia:

  1. Hyväntuulen rikosromaani kuulostaa hyvältä. Tämä ensi kosketukseni Flaviaan odottaa! Taitaa olla varsin mainio tyttö.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hän on vallan mainio, mutta sisareksi häntä ei kaihoa. Meikkaaminenkin jäisi, jos hän pääsisi meikkipussukkaan. Suosittelen.

      Poista
  2. Tämä on ihan pakko lukea (kunhan saan ensin jo lainattujen pinoa lyhyemmäksi). Flaviasta on tullut suosikkihahmoni, ja näiden kirjojen tunnelma on tosi onnistunut ja omaperäinen. Muistan, kun olin tosi skeptinen sen suhteen, miten lapsi rikosten ratkaisijana toimii. En olisi uskonut jääväni koukkuun tähän sarjaan. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkään en olisi uskonut, että 11-vuotias etsivä toimisi näin minun kohdalla. Pidän Flaviasta. Pidän miljööstä ja ajankuvasta, uskon, että Flavian tausta tekee hänestä vahvemman ja osaavamman.

      Poista
  3. Tämä odottaa lukua, Flavia on kertakaikkiaan ihana <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Flavia on ihan must. Nyt odotellaan seuraavaa osaa!

      Poista
  4. Kirjan kannet kuin karamelleja! Ihania (:

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ovat. Ihastuin heti sarjan ulkoasuun. Flavia osaisi varmaan valmistaa nuo liemet kansien väriin.

      Poista
  5. Kirjan lopussa melkoinen koukku; paljon syytä odotella seuraavaa osaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo koukku on ihana, lupauksellinen.

      Poista

Ilahduta minua kommentilla!