Eija Jansson Petos peilistä katsoo ja Anneli Poukka Muisto ei kuole koskaan

Anneli Poukka (s. 1956 Vesilahti) on Uudessakaupungissa asuva varatuomari, joka toimii käräjätuomarina. Hän on kirjoittanut useita teoksia, joista Syyllinen, syyllisempi, syyttäjä (2008) ja Nuku nuku nurmilintu (2012) ovat ilmestyneet Myllylahden sarjassa.

Leponiemen mökkikylän talonmiespariskunta Heta ja Kauko ovat sulkeneet alueen jo kuluvalta vuodelta, mutta he ovat päättäneet ottaa kesän viimeiset vieraat vielä syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna vastaan. Kaukon firma on kaatunut ja raha on tiukalla. Mökkikylän omistaja on tuttavuuden kauppaa järjestänyt heidät talonmiehiksi.

Mökkiin numero 5 saapuvat Jaana ja Rauli, mökkiin 3 Pirita, Jori ja Miisa sekä mökkiin 7 Ilona ja Nanna. Vielä saapuvat Jennimari, Panu, Veeti ja teini-ikäinen Ilkka, joka laukoo totuuksia vanhemmistaan. Mökissä 10 asustaa dekkaria kirjoittava Marko.

Seurueen on kutsunut koolle Marko Autio, joka on vuokrannut parikymmentä vuotta aiemmin opiskelijakämppää Turussa opiskelijatytöille ja joka nyt hautoo kostoa.

Pelkäänpä, että ette ole tunnistaneet toisianne, Marko jatkoi huoliteltua puhumista. – Parikymmentä vuotta on pitkänpuoleinen aika. Autan vähän. Olipa kerran Turussa Kerttulinkadulla iso lukaali, jossa asui melkoinen määrä sieviä, nuoria tyttöjä.

Kauko on ostanut syötävää ja juotavaa yllin kyllin mökkikylän omistajan piikkiin ja tarjoiluista nautitaan liiankin kanssa. Kielenkannat irtoavat vähitellen ja aletaan muistella menneitä. Onko seurueen naisilla ollut tekemistä aiemmin keskenään? Mikä on Markon hautoma kosto? Puhuuko ylipäänsä kukaan totta?

Naantalin Merimaskussa, tuossa noin, päällikkö osoitti karttaa, - on mökkikylä Leponiemi. Ei tartte ihmetellä jos ette tunne. … Hälytys tuli tänään, aamulla klo 6.43.

…

Oli pitkä aika siitä, kun tämä porukka oli kokoontunut kuulemaan selostusta henkirikoksesta. Ylikonstaapeli Hannula istui pää nyökässä yhtenään haukotellen. Nukkumisen kanssa oli taas kerran ollut niin ja näin. .. Aina kun Hannula silmäili tuttua työporukkaa, hän muisti, miten kukin oli suhtautunut kuultuaan hänen vaimonsa kuolemasta.

Hannula ei ole päässyt yli vaimonsa kuolemasta, joten hän toivoo, että uusia käänteitä eteen tuova rikostutkinta saisi hänen ajatuksensa pois edes hetkeksi siitä.

Hannu Martti Hannula, rikosylikonstaapeli ja kaikkein yksinäisin, katseli merta ja mietti, miltä hukkuminen tuntui. Hätäännyt, vajoaminen, hengenpidätys, vettä keuhkoihin, tajuttomuus, hapenpuute, sydänpysähdys. Kesäkuusta lähtien hän oli katsonut mietteliäästi jokaista vettä, jolla elämän saattoi sammuttaa. Meri, järvi, lampi, joki, kaikki mahdollisuuksia.

…

Hannula oli jonain unettomana yönä pohtinut, kuuluiko tapoihin luopua sormuksesta, kun sen antaja on kuollut. Ei Hannula luopuisi, ei ikinä, mutta olisi mielenkiintoista kuulla vastaus.

Anneli Poukan dekkarit ovat sujuvia ja myös paikallistuntemus toimii. Teksti ei ole liian raakaa. Usein nykypäivän dekkarit ovat toinen toistaan kovempia eli kuka keksii verisimmän ja julmemman tavan kuvata murhia. Juoni on punottu monisäikeiseksi ja yllättäväksi, joten lopullinen ratkaisu ei ole helposti arvattavissa. Kaksi murhaa sekoittaa pakkaa mukavasti. Suosittelen rentoon kesään.

Anneli Poukka Muisto ei kuole koskaan
MurhaMylly no 121
Myllylahti 2015. Kustantajalta. Kiitoksi

Kemiläinen Eija Jansson (s. 1954) on minulle ennestään tuntematon kirjailija, vaikka tämä on jo hänen kahdeksas dekkarinsa.

Saila kuulee vasta aikuisena olevansa kaksonen. Keuhkosyöpään sairastunut äiti kertoo, että Sailan identtinen kaksoissisko adoptoitiin kemiläiseen tuomariperheeseen. Sailalla on pieni tyttö, Eveliina, hän on jäänyt työttömäksi ja hänen miehensä on kolmen viikon työmatkalla Saksassa. Hän laittaa tyttärensä ”nukkumaan”, ja lähtee etsimään Kemistä kaksoissisartaan Tuulia, jolla on aina ollut kaikkea, mistä Saila on jäänyt paitsi.

Hän mietti, että jos olisi pyssymies, vaikka sellainen kylmäkalle kuin Breivik, niin hän menisi Eduskuntataloon tai jonnekin sellaiseen paikkaan, jossa voisi pistää muutaman paskanpuhujan matalaksi. … No, hän oli tehnyt jotain elämälleen, ottanut ohjat omiin käsiinsä ja aikoi tehdä unelmistaan totta. Ja tuota unelmaa kohti hän oli ajamassa. Hän ei antaisi muille mitään – ilmaiseksi ainakaan. Se tosin vaati uhrauksia. Hän uskoi vakaasti, että näin oli parempi.

Saila aikoo ottaa takaisin sen, mistä hän on jäänyt osattomaksi. Sailasta tuntuu, että sisko oli hiottu timantti ja hän karhea kivi. Muutaman päivän kuluttua Kraaselin sillankupeesta merestä löytyy nuoren naisen ruumis hukutettuna. Kenen?

Komisario Palosaarella on kiperä tehtävä ratkaistavanaan, mutta poliisin säästölinjat väsyttävät: Hän oli käynyt kiivaan keskustelun henkilöstömäärästä, jota ei ollut mitenkään suhteutettu työmäärään. Ei tarvittu kuin yksi isompi juttu, niin tutkijat olivat kiinni siinä ja kaikki muu jäi odottamaan.

Kaksoissisaret, joita ei osaa erottaa toisistaan tarjoaa tarinalle lennokkaan lähtökohdan ja Jansson osaa punoa asiasta varsin jännittävän dekkarin, jossa saa miettiä kumpi lopulta on kumpi.

Ihastuin kirjan tuttuun miljööseen. Tein monet vuodet töitä Lapin kolmiossa, joten opin tuntemaan seudun kulmakunnat Simosta Tervolan peränurkille ja Perämeren kansallispuiston saarilta Kivalon rakalle. Olin kartalla koko ajan kirjaa lukiessa niin Kemin Prismassa, Ajoksella kuin Tervaharjussa.

Kaksosteema on mielenkiintoinen dekkarissa, mutta toisaalta tämä toi silti mieleen enemmän vaihdokkuuden ilman kaksoisuutta Sarah Watersin Silmänkääntäjän, Richard Peckin Amandan ja Mirandan tai Katy Gardnerin Estherin ja Gemman tyyliin.

Petos peilistä katsoo on hyvää kesälukemista, vaikka tarinassa kuljetaan uskottavuuden rajoilla.  Suosittelen rantalukemiseksi ja riippakeinuun.

Eija Jansson Petos peilistä katsoo

Myllylahti 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.