En ole blogannut aiemmin Amos
Ozin kirjoja, sillä olen lukenut niitä ennen blogiaikaani. Oz sijoittuu
suhteellisen keskelle kirjastohuoneeni seiniä kiertävissä kirjahyllyissä. Ozin
ympärillä on vaikuttava määrä muhkeita kirjoja, joista moni kuuluu Keltaiseen
kirjastoon. Hyllyille on kertynyt lähekkäin Munroa, Murakamia, Ozia, Pamukia –
perin hyvää kirjallisuutta. Minä olen ihastunut, rakastunut Ozin
tuotannossa muistelmateokseen Tarinaan rakkaudesta ja pimeydestä.
Älä kysy yöltä on toisaalta
tyypillistä Ozia ja toisaalta ei. Tästä pidetään tai ei. Tartuin
tähän kirjaan tarkoituksella, sillä tunnen Ozin kielen. Ozista on sanottu, että
hän hallitsee tunnelma- ja tilannekuvat, mutta itse tartuin kirjaan kielen ja
sanojen takia. Tosin luin välissä uutuuden, joka yllätti saapumisellaan minut.
Toki odotin sitä, mutta hiukkasen myöhemmin (Rachel Joycen kirjan). Sekin
palveli hakemaani, koska tunsin tarinan tietyllä tasolla, niin tiesin sen
toimivan. Miten lie kauniisti muotoilisin ajatukseni? Mihin tarvitsin kieltä?
Unohtaakseni epämiellyttävän lukukokemukseni. Tarvitsin jonkin
puhdistautumisriitin. Lue nyt vaikka seuraava lainaukseni.
Kuutamo langettaa kuolinnaamion
lähimmille kukkuloille, jotka eivät enää ole harjanteita vaan kuin vaimennetun
sävelkulun nuotteja. Tällainen voisi olla paikka, johon maailma loppuu. Ajatus,
että asuu maailman lopussa, miellyttää häntä. Hän on jo tehnyt sen, mihin
pystyy, tästä eteenpäin hän tyytyy odottamaan.
Kirjan tapahtumat ajoittuvat
1980–90-lukujen vaihteen kesään, josta takaumien avulla kerrotaan taaksepäin.
Tapahtumien miljöönä on Tel Kedarin kaupunki, Negevin autiomaan laidalla.
Kirjan keskeiset henkilöt ovat Theo ja Noa. Theo on kuusikymmenvuotias
arkkitehti, jolla on pieni suunnittelutoimisto. Noa on hänen viisitoista vuotta
nuorempi avovaimonsa, joka opettaa kirjallisuutta paikallisessa koulussa.
Tarinassa vuorottelevat Theon ja Noan minä-muotoinen kerronta, jonka takia
lukijan on oltava tarkkaavainen tietääkseen, kumman kerronta on vuorossa. Toisaalta
lukija saa tietää kummankin osapuolen tuntemukset, mutta toisteisuus synnyttää
tautologiaa. Noassa leiskuu elämän ilo, eloisuus, kun Theo on alusta lähtien
jähmeä, ohjaileva ja lähes holhoava.
Muistatko, kun kerran
Caracasissa sanoit, että olisimme lapseton opettajapariskunta joka viettää
kaiken aikansa oikoen toinen toisensa sanoja. Ja sanoit, ettei meillä olisi
helppoa, mutta ei ainakaan tylsistyttävää. Niin sinä sanoit, Noa. Siitä
huolimatta on hetkiä, jolloin minä todella olen sinun kengissäsi ja toivon,
että sinä olisit minun kengissäni.
Joku voi sanoa, että
kirjassa ei tapahdu paljon ja toisaalta tapahtuu. Onko tarina parisuhdedraamaa
vai ovatko he allegoria muulle? Olen lukenut kirjan
allegorisuudesta Israelin ja Palestiinan suhteen, mutta jätän tuon tähän
toteamukseen. Keskiössä ovat pariskunnan suhde, heidän elämänodotukset,
mutta Ozin ollessa kyseessä uskon parisuhteen olevan kulissi myös
yhteiskunnalliselle kontekstille. Parisuhde on väljähtynyt vuosien mittaan,
muuttunut arjeksi. Kumpikin häätää toista sen sijaan että lähentyisi. Toinen
nukkuu ja toinen valvoo kuunnellen Radio Londonin uutisia. Toinen on vaiti ja
pakenee sulkien oven jälkeensä, oman huoneensa oven.
Mutta tänä iltana pidän
huolen, että hän jättää väliin Lontoon, sillä minä käyn ensin suihkussa ja
menen sitten hänen luokseen pimeässä.
Jokainen jolla on hyvää tahtoa
löytää hyvää tahtoa kaikkialta. Minulla ei edelleenkään ole harmainta
aavistusta siitä, mitä se tarkoittaa, mutta sanojen sointi miellyttää minua yhä
vain enemmän.
Edellisessä lainauksessa on lause: jolla on hyvää tahtoa, löytää
hyvää tahtoa kaikkialta. Lause toistuu kirjassa useamman kerran kytkeytyen eri
yhteyksiin. Tasaisesti soljuvan arjen
rikkoo Noan oppilaan, nuoren Immanuel Orvieton kuolema. Pojan isä Abraham
Orvieto tarjoutuu perustamaan kaupunkiin nuorten narkomaanien hoitoklinikan,
mutta hanke herättää vastustusta.
Amos Ozin kuvaus parisuhteesta
on koskettavaa, hellän hapuilevaa, kun kaksi ihmistä yrittää tavoittaa toinen
toistaan ja samalla itseään. Pikkukaupungin miljöö on kiinnostava, mutta
eksoottinen. Olen lukenut tämän alueen kirjallisuutta niukasti.
Älä kysy yöltä on käännetty
englanninkielisestä teoksesta Don't call it night. Kirjan on suomentanut Pirkko
Talvio-Jaatinen Nicholas de Langen englanninkielisestä versiosta. Kirjan
lopussa oleva henkilöstöluettelo olisi ollut toimivampi alussa. En tullut
etsineeksi sitä lukiessa. Mielestäni minulla on paljon Ozin kirjoja, mutta en
löytänyt yhtään alkuperäiskielestä käännettyä teosta, mutta suomentaja edustaa
minulle vahvaa käännöstyötä.
Sanastossa on monia vieraampia
sanoja, hietatuuli, koirien haukku jne. Mietin, että minkä verran välikielellä
on vaikutusta? Amos Oz on usein esillä Nobel-pohdinnoissa ja en minä ainakaan
tiedä yhtään syytä, miksi hän ei ole valittujen joukossa. Toivottavasti ikä ei
tee hänelle samaa kuin Andre Brinkille. Kirja täytti lukutavoitteeni, mutta en
voi olla sanomatta, että yhden alun episodin olisi voinut jättää
kirjoittamatta. Fiktiivinen kirja, konfliktiherkkä miljöö ei tarvitsisi tuota
jännitteeksi / tehosteeksi, Noan passiivinen käytös hermostuttaa minut
kärsimyksen edessä. Kirjan eroottiset kohtaukset puhuttelevat kauniisti. Oz
vain maalaa tapahtumat niin, että aistii polttavan kuumuuden, autiomaan hehkun,
aavikkohiekan tuoksun, beduiinien paimenkoirien kulun ja kulkukoirien haukun.
Kaikesta huolimatta, vaikka olet vieraassa yhteiskunnassa, niin ymmärrät
tarinan ja otat lukemasi haltuusi.
Amos Oz Älä kysy yöltä
Tammi 2010. Kotikirjasto
Tämä on ainoa Ozilta lukemani kirja, mutta minua se ei oikein sytyttänyt. Olet ilmeisesti lukenut paljon Ozia, mitä suosittelisit?
VastaaPoistaOlen lukenut monta, mutta en omista kaikkia eli osa on lukematta. Jos luet kaiken ohessa arjessa, niin suosittelen Mieheni Mikaelia. Se sijoittuu -50 luvun Jerusalemiin, Hanna ja Mikael opiskelevat heprealaisessa yliopistossa. Ja Jerusalemin Oz tuntee ja tässä liikutaan Ozin nuoruuden kaupungissa.
PoistaJos luet lomalla, niin suosittelen Tarinaa rakkaudesta ja pimeydestä (tiiliskivi). Sivuja on 649.
Minusta tuon tapainen parisuhde ei näyttäisi kovin hyvältä allegorialta Israelin ja Palestiinan suhteesta. Vaikuttaa sittenkin turhan levolliselta ja tasaiselta verrattuna noiden maiden repivään ja vihamieliseen suhteeseen, joka ei näytä muuttuvan vaikka vuosikymmenet vaihtuvat.
VastaaPoistaJätän tuon allegorisuuden muille ihan rauhassa. Minulla on vain turistin, päivän lehtien heppoinen tuntemus. En edes leiki historian harrastelijaa. Minulle riittää vain vahva tarina, joten olen samaa mieltä kanssasi allegoriasta.
Poista