Päätin pitää
tietokirjaviikon 27.5.–31.5. välisenä aikana. Joitakin kirjoja olen lukenut
kuukausia joitakin muutaman tunnin. Joitakin
olen lukenut lähdeaineistona, tehnyt muistiinpanoja, ahkeroinut kuin tenttiin
lukien koko päivän tai päivien ajan. Joidenkin kirjojen aiheet ovat omaa
alaani, joista tiedän ja tunnen asiasisällön erittäin hyvin, mutta joissakin
mennään paljon vieraammille alueille. Pääsääntöisesti liikutaan keskiajassa,
muinaisuskossa, sienissä, puutarhoissa ja villiyrteissä. Toivon saavani
erilaisia kirjoja esille. Lähde mukaan ennakkoluulottomasti. Pidän vielä
toisenkin tietokirjaviikon lähiaikoina. Solutan toki romskuja väliin
kevennykseksi.
Joidenkin aihepiirien kirjojen
ylitarjontaa saatan ihmetellä, että eikö keksitä mitään uutta? Joskus tuntuu,
että samat tekstit samojen tekijöiden teksteissä muokataan eri järjestykseen
uuden nimen alle. Olen eniten rutissut tänä keväänä puutarhakirjoista tai
paremminkin niiden puutteesta. Docendo on tarjonnut aiheeseen kuitenkin hyvän
panostuksen. Esiteltävän sienikirjan sain / pyysin niin myöhään viime syksyllä,
että sen esittely ei olisi tuonut kirjaa tarpeeksi esille, joten jätin sen
sovinnolla tulevaan kauteen.
Tietokirjaviikkoni avaa:
Ympäristömytologia
Seppo Knuuttila & Ulla Piela (toim.) Ympäristömytologia
Kalevalaseuran vuosikirja 93.
SKS 2014. Kustantajalta. Arvostelukappale.
Huom. Olen käyttänyt omia kuviani tekstin kuvituksessa.
Aiemmin olen lukenut aihepiirin kirjoista muun muassa: Unto Harvan Suomalainen muinaisusko, Iivar Kemppisen Suomalainen mytologia, Martti Haavion Suomalaisen mytologian, Juha Pentikäinen Samaanit - Pohjoisten kansojen elämäntaistelu, Katja Hyry, Antti Pentikäinen & Juha Pentikäinen Lumen ja valon kansa sekä Anna-Leena Siikalan Suomalainen shamanismi sekä Risto Pulkkisen Suomalainen kansanusko Samaaneista saunatonttuihin. Olen työstänyt aihetta elävän kulttuuriperinnön kautta rakennetussa kulttuuriympäristössä.Kaikille ympäristömyyttien tulkinta- ja selitystavoille on yhteistä siis se, että ne olettavat myyttien välittämän informaation sekä niiden taustalla olevat tosiasiat aistimellisiksi, silmin nähdyiksi tai korvin kuulluiksi.
Ympäristömytologian käsite ei ole selvä. Ympäristö terminä on lähes yhtä monimerkityksellinen kuin sana kulttuuri. Mytologia käsittelee maailman synnyn ja olemassaolon peruskysymyksiä. Ympäristömytologiaa tarkastellaan 25 kirjoittajan voimin suullisen perinteen, uskomusten, esineiden, eläinten, tapahtumien, tuoksujen, kuvataiteen ja arkkitehtuurin keinoin. Keväällä 2013 Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa järjestettiin ympäristömytologiaa käsittelevä yleisöluentosarja, jossa osa tämän kirjan kirjoittajista luennoi, Ympäristömytologia kokoaa yhteen kulttuurin- ja taiteentutkimuksen tapoja tulkita ja lähestyä ympäristöä.
Ympäristömytologian
artikkelikokoelma sisältää neljä osiota, joista ensimmäisessä, Myytit rajoina, rajoilla, rajoissa, tarkastellaan
mm. ihmistä luontona ja päinvastoin, tuonpuoleista sekä myyttisiä maisemia ja
uskomuksellisia ympäristöjä. Yrjö Sepänmaa tarkastelee osiossaan
Ihminen luontona, luonto ihmisenä. Mitä jälkiä jätämme, mitä jälkiä elämä
jättää meihin? Lotte Tarkka
määrittelee Luontoa, tuonpuoleista ja resurssien rajoja.
Toisessa osiossa, Nähdyt myytit, keskitytään vuoriin,
loitsujen outoon metsämaisemaan, luontoon suomensukuisessa perinteessä,
kalliotaiteeseen, jäähän sekä tuoksuihin. Henni
Ilomäki selvittää Loitsujen metsämaisemaa. Metsä oli maalla asuvan
suomalaisen lähiympäristö vielä 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Se oli karjan
laidun, kaskimaa, rakennus- ja tarvekalujen raaka-ainevarasto. Metsä oli
marjojen, sienten ja lääkeyrttien varasto ja pyyntimaasto. Tässä osiossa
tarkastellaan myyttisten maailmojen hahmottumista aistimellisesti ja miten ne
sanallistuvat suullisessa perinteessä ja miten niitä on visualisoitu
kalliotaiteessa. Risto Pulkkinen
keskittyy artikkelissaan pohjoisen luonnonympäristöön, tunturin ja metsän
polarisoituvaan personoitumiseen. Eija
Timonen tuo esiin jään luovan työn materiaalina ja mytologisten tulkintojen
kohteena. Talvi ja lumi ovat olleet laajasti edustettuna maalausten aiheena
(Gallen-Kallela, Pekka Halonen, Juho Rissanen, Reidar Särestöniemi). Virpi Kaukio johdattaa tuoksujen
maisemaan kysyen millaisia tuoksumuistoja tulevaisuudessa oikein haluamme?
Kolmannessa osiossa, Käsitykset, aistimukset, kokemukset, keskitytään myyttien
ympäristökäsityksiin. Kirsi Laurén pohtii myyttejä
ympäristökäsitysten muokkaajina ja Paulaharjun merkitystä perinteenkerääjänä ja
kirjailijana. Paulaharjun kiinnostuksen kohteena oli myös kirkkojen kupeessa
sijainneiden hautausmaiden ympäristöt, jotka näyttäytyivät erityisinä
kulttuurin ja luonnon sekä elävien ja kuolleiden Kohtaamispaikkoina.
Hautausmaiden supranormaalit olennot huolehtivat rajanvedosta eläville ka
kuolleille kuuluvan ympäristön välillä. Näitä uskomusolentoja kutsuttiin mm.
kirkonväeksi. Luin viime vuonna Kaarina Kosken julkaisun Kuoleman voimat. Kirkonväki
suomalaisessa kertomusperinteessä (SKS 2011). Tämä hautausmaiden osio oli
minua lähimpänä omaa aihettani tässä kirjassa, sillä olen lukenut paljon
kuoleman kulttuurista ja käynyt läpi sen valtavaa bibliografiaa. Hanna Snellman & Anna Kajander
kertovat aiheesta Kävely Lappiin -otsakkeen
alla tukkijätkäperinteestä ja metsä- ja uittotyöntekijöiden muistiaineistosta. Eerika Koskinen-Koivisto pohtii Elsa Koskisen henkilökohtaista mytologiaa.
Taija Kaarlenkaski valottaa Lehmää luonnon ja
kulttuurin rajalla eli karjanhoidon eläin- ja ympäristösuhteita 1800-luvun
lopun ja 1900-luvun alun Suomessa. Ajanjaksoa leimasi voimallisesti
perinteisten, sukupolvelta toiselle siirtyneiden karjanhoitotapojen ja uusien,
esimerkiksi maamiesseurojen ja maatalouskoulujen levittämien oppien
rinnakkaiselo. Vaikka taikuus oli osa
arkielämää, sitä ei ole useinkaan tarkasteltu osana elinkeinojen käytäntöjä,
vaan kansanusko ja siihen liittyvä suullinen perinne on rajattu omaksi
alueekseen. … Metsälaidunnuksen merkitys
näkyy myös Karjataikoja-kokoelmassa: sen ensimmäisessä osasta reilu kolmannes
käsittelee lehmien keväistä uloslaskua tai sitä valmistelevia toimenpiteitä.
Neljännessä osiossa, Myyttien soveltamisesta, mietitään
hyödyllistä kauneutta, pääkaupunkiseudun lähiöitä, maailmanlopun mytologiaa,
susikonfliktia ja mennään kohti pimeyttä. Myyttien
käyttö ja soveltaminen mitä erilaisimmissa konteksteissa on vaikuttava osa
niiden merkitystä niin menneisyydessä kuin nykyisyydessäkin. Jani Närhi tuo esiin, että myyttien
merkitys ja tulkinnat ovat eri aikakausina vaihdelleet, mutta ne ovat edelleen
keskeisimpiä tapoja esittää, mitä ihmiselle uskotaan tapahtuvan hänen
kuolemansa jälkeen.
Kirsi Saarikangas luotaa näkemyksen kohti nykyaikaa aiheessa Lähiötilan kerroksia ja vyöhykkeitä. Miten rakennukset ja ympäristöt
näkyvät pääkaupunkiseudun 1950- ja 1970-lukujen lähiöissä. Metsäisen luonnon ja uusien rakennusten yhdistelmästä tuli 1950-luvulta
1970-luvulle jatkuneen laajan lähiörakentamisen ja maalta kaupunkeihin
suuntautuneen muuton myötä kaupunkimaiseman leimallinen piirre ja monien Suomessa
asuvien perusmaisema. Kaikille yhteiskuntaluokille haluttiin taata
mahdollisuus luonnonläheiseen asumiseen ja nykyaikaiseen perheasuntoon.
Saarikangas lähestyy ympäristöä ja luontoa kysyen, mikä paikka luonnolla on
kaupungissa ja mikä on kaupunki?
Ari Aukusti Lehtinen tarkastelee osiossaan Arktisen
pohjoisen ja maailmanlopun mytologiaa. Hän tuo esiin, että
maailmankuvallinen muutos on ollut perusteellinen. Vanhan maailman äärimmäinen
reuna, tuonpuoleisen portti, on nyt maailmantalouden uusi akseli, jonka takia
Lehtinen jäsentää ”uuden pohjoisen”
uhkakuvia, jotka ovat rakentuneet
Arktiksen valloituksen kritiikissä.
Kyse on siitä osasta pohjoisen modernia historiaa, joka palauttaa
äärimmäisen pohjoisen lopullisuuteen viittaavat uhkakuvat uudelleen keskeiseen
selitysasemaan, nyt hälytyskellon ominaisuudessa. Arktis on ikään kuin
hälytyskello.
Juha
Hiidenpää ottaa esiin Susikonfliktin
eli Susikonflikti ihmisen ja luonnon myyttisenä erottajana. Susikonfliktia on sanottu ratkaisemattomaksi.
Tässä tekstissä pohdin, miksi näin on ja onko umpikujasta mahdollista päästä
ylös. Susien, niiden reviirien, reviirillä elävien ihmisten ja riistahallinnon
suhde on ongelmallinen, eikä helppoja ratkaisuja ole olemassa.
Ympäristömytologia on
laaja-alainen artikkelikokoelma, jossa tarkastellaan ympäristömytologian
erilaisia tulkinta- ja lähestymistapoja sekä tutkimusmalleja. Aihe on erittäin
mielenkiintoinen. Kirjan ulkoasu on hyvin tiivis, hieman väljempi esitys
olisi tehnyt siitä myös lukijaystävällisemmän. Tällaisena teoksen omaksuminen
vaatii melko vankkaakin pohjatietoa, eikä tämä kirja ole muutaman illan tai
edes muutaman päivän lukukirja.
Seppo Knuuttila & Ulla Piela (toim.) Ympäristömytologia
Kalevalaseuran vuosikirja 93.SKS 2014. Kustantajalta. Arvostelukappale.
Kirja on
luettu myös Lukupinossa.
Kiinnostava aihe niin kirjalla kuin teemaviikollakin.
VastaaPoistaOlen pari näitä Kalevalaseuran vuosikirjoja lukenut aiemmin ja tapaavat olla aika jykeviä paketteja, sellaisia että luetaan silloin tällöin yksi tai kaksi artikkelia (ja joissain kohdissa joutuu hyppimään kun pohjatiedot ei riitä).
Niin totta kirjoitat. Ei tuollaista opusta voi aloittaa alusta ja edetä sivu sivulta loppuun. Itse hallitsen hautausmaat eräältä osin ja luen niistä sujuvasti. Kyllä tuollaisen teoksen kanssa tekee töitä, selviäisin kirjan tentistä, jos menisin. En lähtisi tällaista lukemaan huvin vuoksi, mutta tarvitsen tuon kirjan annin omaan projektiini. Toivottavasti en säikäytä lukijoitani.
VastaaPoista