Sophie Hannah on kirjoittanut
aiemmin psykologisia jännityskirjoja. Agatha Christien perikunta valitsi hänet
kirjoittamaan uuden Hercule Poirot –dekkarin Nimikirjainmurhat (The monogram murders 2014). Kirjan suomentaja on Terhi Vartia ja Shakespearen
lainaukset ovat Aale Tynnin ja Matti Rossin käsialaa. En ole lukenut aiemmin Hannahin
teoksia.
Vuonna 1913 pienessä
maalaiskylässä Great Hollingissa on sattunut murheellinen tapaus, kun kylän pappi
ja tämän vaimo kuolevat epäilyttävällä tavalla. Kuusitoista vuotta
myöhemmin lontoolaisessa Bloxhamin loistohotellissa tapahtuu samanaikaisesti
kolme murhaa. Poirot saapuu joka torstaiselle illalliselleen Pleasantin
kahvilaan, jonne ilmestyy myös oudosti käyttäytyvä nainen. Palatessaan
täysihoitola Blanche Unsworthiin, Poirot löytää ystävänsä Scotland Yardin
etsivän Edward Catchpoolin oudossa mielentilassa takan äärestä nojatuolista.
Tiedustellessaan, mikä on hätänä, Poirot saa kuulla hotellin
murhista.
Tarinan kertojana on etsivä Edward Catchpool,
josta taas kerran tehdään hieman yksinkertainen. Hän ei tietenkään pysy mukana
Poirotin harmaiden aivosolujen tahdissa ja inttää aina vastaan Poirotin
päätelmiin.
Niin kaikki alkoi, torstai-iltana helmikuun seitsemäntenä vuonna 1929, kun Hercule Poirot, Jennie ja Fee Spring olivat keskellä teepannujen painosta notkuvia vinoja hyllyjä Pleasantin kahvilassa.
Vai pitäisikö sanoa, että kaikki näytti alkavan. Itse asiassa en aivan usko, että tosielämän tarinoilla on alku ja loppu. Lähestyipä tarinoita mistä näkökulmasta tahansa, saa aina huomata, että ne venyvät loputtomiin kohti menneisyyttä tai levittäytyvät vääjäämättä tulevaisuuteen. Koskaan ei pysty sanomaan: ”Se oli sitten siinä”, ja vetämään viivaa alle.
Juoni on monimutkainen,
monitahoinen, hitaasti etenevä ja samoja asioita vatvova. Kaiken kaikkiaan
Hannah tarvitsee Nimikirjainmurhiin
enemmän sivuja (331), kuin mitä Christie tarvitsi parhaimpiin tarinoihinsa.
Kirja on luettava, mutta pitkäveteinen ja alussa takkuava. Kirjasta
puuttuu Christien teoksiinsa saama hienovireinen jännitys ja vetovoima, sillä murhia
tarkastellaan kliinisesti, hyvin yksitoikkoisesti. Missään vaiheessa ei tule
mieleen, että nurkan takana odottelee murhaaja. Loppuratkaisu on klassinen
Christien kirjoille, eli kaikki osapuolet kootaan yhteen Poirotin kertoessa
päätelmänsä. Kirjan juoni on teennäinen eli hyvin epäuskottava. Non, sanoisi Hercule Poirot paheksuvasti!
Poirotin charmi on jäänyt tavoittamatta.
Olen lukenut varmaankin kaikki
Christiet joskus 1980-luvulla ja niiden ajaton vetovoima tehoaa yhä. Parhaiten
mieleen on jäänyt Poirotilta Kuolema
Niilillä, mutta neiti Marplen Kymmenen
pientä neekeripoikaa (nimi jouduttu myöhemmissä painoksissa muuttamaan) on
ollut mieleenpainuvin. Hercule Poirot ja
neiti Marple ovat niin taidokkaita hahmoja, että heidän saappaisiin ei helpolla
astuta. Poirot tuntuu paperinukelle, jolle on leikelty uusia asusteita ja korostettu
vanhoja maneereja, joiden avulla lukija tunnistaa hänet. Kannen suunnittelu on Christie-tyylinen,
mutta miksi Agatha Christien nimi on kannessa kirjailijan nimen tavoin? Onkohan Christien perikunta herättänyt
Poirotin uudelleen eloon lisätäkseen alkuperäisten teosten myyntiä? Astuuko Neiti
Marple seuraavaksi näyttämölle? Eihän tämä ole uutta. Kuinka monta Bondia
on tehty Ian Flemingin jälkeen? Myös Salvatore on herättänyt Tarzanin henkiin.
Sophie Hannah Nimikirjainmurhat
WSOY 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.Nimikirjainmurhat on luettu myös blogissa:
Minuakaan tämä ei sytyttänyt aitojen Christieiden lailla. Loppuratkaisu oli todellakin epäuskottava ja olin siihen aika pettynyt. Jatkossa pysyttelen todennäköisesti oikeiden Christieiden parissa.
VastaaPoistaNiin pysyn minäkin. Hahmot ovat liian tuttuja kirjoista ja elokuvista. Niihin on niin kiintynyt. Minä meinasin uupua jo alkuun. Pidän perinteisistä dekkareista, kun voin lukea niitä yksinkin. (Toivoton tapaus).
PoistaMinä en oikein tästä innostunut. Poirotista oli minusta tehty jotenkin itsensä stereotyyppi ja hän vaikutti miltei ilkeältä kaikessa ylimielisyydessään.
VastaaPoistaOlisiko niin, että vuosikymmenten aikana kertynyt karisma ei lataannu uuteen versioon. En usko, että Neiti Marplekaan olisi helpompi. En tiedä, en vain omaksu Poirotia tässä muodossa.
PoistaMinulla tämä on vielä lukematta ja taitaa niille sijoilleen jäädäkin. Uteliaisuutta se kyllä herättää, mutta en taitaisi kestää sitä jos Poirot ei vaikuta omalta itseltään. Taidan siis pitäytyä alkuperäisissä Christien tarinoissa ja tietysti niissä ihanissa leffoissa:).
VastaaPoistaMinä kyllä pidän vanhoista. Poirot on näissä samanlainen kuin ennen, mutta jokin häiritsee. En osaa edes selittää, mutta se jokin vie hahmoa pois Poirotista, niin että hänestä ei pidä.
Poista