Anthony Doerr: Davidin uni
Alkuteos: About Grace (2004)
Suomentaja: Hanna Tarkka
WSOY 2016. Kustantajalta. Kiitoksin
Alkuteos: About Grace (2004)
Suomentaja: Hanna Tarkka
WSOY 2016. Kustantajalta. Kiitoksin
Luin
viime vuonna Anthony Doerrin Pulitzer-palkitun teoksen Kaikki se valo jota emme näe. Pidin kirjasta paljon, mutta en ihastunut
täysillä. Siitä huolimatta se on erinomainen lukuromaani. Davidin uni on
hyvin erilainen, sillä se kertoo alaskalaisesta
hydrologista, joka pakenee kohtaloaan
pelastaakseen perheensä.
David Winkler ei ole mies minun
makuuni, sillä minun kammoamia elementtejä ovat lumi, jää, lumikiteet, joita
tuo mies rakastaa. En pidä talvesta. Minun puolestani valkoinen mönjä saisi olla saapumatta.
Mutta olen biologi, joten ymmärrän Davidia, olen opiskellut hydrologian
kursseja, sietänyt talvibiologiaa Oulangan biologisella tutkimusasemalla ja päntännyt
veden kiertokulkua. Doerr käyttää maagista realismia tavalla, joka lumoaa
minut. Hän käyttää sitä taitavasti. Hieman eri tavalla kuin Murakami, sillä
Doerr tuo mieleeni ennemmin Alice Hoffmanin taidokkaan Punaisen puutarhan.
Äiti, jääkuningatar. Äidin tavaroista oli jäljellä vain kirja: W. A. Bentleyn Jääkiteet. Siinä oli tuhansia huolella tehtyjä mikrokuvia lumihiutaleista, ja jokainen kuva oli jäljennetty kahdentoista neliösentin ruudulle, valkoiset kiteet järjestetty mustalle kentälle ruudukoksi, neljän ja kolmen riveihin, kaksitoista joka sivulla. Kirja oli kangassidoksinen vuoden 1931 ensipainos, jonka äidin isoisä oli löytänyt kirpputorilta. Äiti selasi sen lehtiä varovasti, lähes palvovasti, ja pyysi silloin tällöin Davidin luokseen valitsemaan suosikkinsa.
Tarinan alkaessa 59-vuotias David on lentokoneessa, mutta ei
aloiteta siitä, vaan palataan kaikkeen siihen, mitä tapahtui kauan sitten.
David on erilainen kuin useimmat meistä. Hän
näkee välähdyksiä tulevasta. Jotkut niistä ovat pieniä ja arkisia asioita,
joita kuka tahansa haluaisi tietää, kuten lentokoneessa matkatavaralokeron aukeaminen.
Hyvin harva haluaisi tietää tulevia, ikäviä tapahtumia, koska niihin
puuttuminen ei ole kenellekään hyväksi. Etiäisten kanssa on oltava
varovainen.
David peri suomalaissyntyisen
äitinsä rakkauden lumeen ja lumikiteisiin. Alaskan Anchoragessa David tapaa
unelmiensa naisen ja he saavat ihastuttavan Grace-tyttären. Sitten eräänä yönä David
näkee unen, jossa yrittää pelastaa tyttärensä hyökyaallon alta. David tekee vaikean
päätöksen, jonka myötä hän hylkää Sandy-vaimonsa ja lapsensa paeten kauas pois, aina Karibianmeren saarelle asti.
Hän toivoo, että pakeneminen estää enneunen toteutumisen. Vuodet kuluvat. Vuosia
kertyy kaksikymmentäviisi ja lukematon määrä kirjoitettuja kirjeitä. Eräänä
päivänä hän on valmis kohtaamaan menneen tai menneisyyden hippuset, jotka ovat
ehkä olemassa. Yhden hippusen hän kohtaa Chevronin huoltoasemalla 46. avenuen ja Lake Otisin kulmassa.
Winkler jäi Grenadiineille kahdeksikymmeneksiviideksi vuodeksi. Neljännesvuosisadaksi, kolmasosaksi ihmiselämää. Vuodet kulkivat ohi niin kuin pilvet, kiiltävinä, utuisina, tiivistyen, liukuen jonkin aikaa eteenpäin, sitten taas haihtuen kuin aaveet. Hän korjasi vuotavia putkia, istutti puita ja siivosi lasilattian alapinnasta korallintähteitä magneettityökalulla.
Davidin uni kertoo
anteeksiantamisesta ja elämän merkityksellisistä
palasista. Mennyttä ei voi elää uudelleen. David ratkaisu on mysteeri. Miksi aikaa kertyi noin paljon? Hän
lähtee kohti mennyttä ilman minkäänlaisia vakuuksia. Tavoittaako hän enää
ketään? Lähtenyt voi palata. Jotakin voi rakentaa uudelleen läsnäolollaan. Naaliyah
on sukulaissieluni.
Muistoissa, tarinoissa, loppujen lopuksi, voimme tehdä elämästämme juuri sellaisen kuin meille on tarpeen. Joutua yllätetyksi, kerta kaikkiaan ja täydellisesti yllätetyksi siinä, minkälaiseksi elämä muodostuu – siinä oli todellinen lahja, kuten Winkler oli alkanut tajuta.
Doerrin vuolas kerronta hieman
harmittaa, sillä tykkäisin tiiviimmästä ilmaisusta, mutta tämä Doerrin
esikoisteos on enemmän minuun makuuni kuin Kaikki se valo jota emme näe. Sota vastaan Alaskan villi luonto, niin
kumpaa minä luen mieluummin – jälkimmäistä lumiallergiastani huolimatta. Doerrin
kieli on kaunista ja tarinan symboliikka kiehtovaa. Davidin uni on kirjailijan
esikoisteos, joka ilmestyi kymmenen vuotta sitten, mutta pidän kustantajan
ratkaisusta suomentaa tämäkin. Davidin uni oli eriomainen lukuelämys.
Blogeissa toisaalla: Arja ja Kirjakaapin kummitus
Olen samaa mieltä, tämä oli erinomainen lukuelämys.
VastaaPoistaMinulle pohjoisen asukkaalle lumi on tärkeä elementti. Tarvitsen ne neljä vuodenaikaa ja talvella pitää olla lunta. Lumikide on kaunis. Luonto on uskomaton, kun se on luonut näin kauniita asioita meidän ihailtavaksemme. Toivottavasti me emme menetä lunta ilmastonlämpenemisen myötä. Viime talvena täällä Turussa lapset pystyivät luistelemaan yhtenä päivänä. On se vain niin sääli. Tilalla on vesi- ja räntäsateet ja jäiset kadut.
Pidin todella tästä kirjasta. Tässä oli valtavasti asioita, joista pidin.
PoistaVuodenajoista... Kesä olisi voinut helliä meitä enemmän. Viime syksy ei paljon iloa antanut. Ei edes syysvärejä.
Tämmöinen on liikkeellä - olepa hyvä!
VastaaPoistahttp://kirjaviekoon.blogspot.fi/2016/08/liebster-award-palkinto.html
Kiitos Riitta. Tein sen ja nyt nappaan Laudaturin tassuun ja menen sen turviin.
PoistaMinä taas pidin Kaikesta valosta enemmän kuin tästä, mutta vaikutuin kyllä luonnonkuvauksesta.
VastaaPoistaLuulen, että useimmat piti Valosta enemmän. Ehkä tässä oli jotain sellaista, johon biologi rakastuu.
Poista