Tuulta ei saanut päästää puhaltamaan korviin eikä varsinkaan pohjoistuulta vapaisiin hiuksiin. Jos hiukset menivät tuulessa sekaisin, sekosi naiselta myös pää.
Tuulen vihat saattoi tuoda pohjoistuuli tai viima, mutta pahin kaikista oli suuri riipijä, joka nousi syksyllä, paiskoi kuusten latvoja puolelta toiselle ja repi yhtenä ainoana päivänä kaikki lehdet puista.
Paula Havaste on filosofian tohtori, jonka väitöskirja käsitteli miehisen sankarin malleja Tarzan-kirjoissa. Rovaniemellä syntynyt ja kasvanut Havaste asuu nykyään Nurmijärvellä. Hän on työskennellyt toimittajana, kriitikkona, suomentajana, tietokirjailijana, kirjallisuuden yliopisto-opettajana ja tutkijana sekä Kansallisteatterin tiedottajana. Nykyisin hän toimii Tiedekeskus Heurekan ohjelmapäällikkönä. Luin tämän kirjan kirjablogistien kimppalukuna Aleksis Kiven päivänä, joten kirjan yhteinen bloggauspäivä on tänään 10.10. klo 10.
Paula Havasteen kirja kuului minulla syksyn odotetuimpiin kirjoihin Michael Cunninghamin Lumikuningattaren sekä Oriana Fallacin elämäkerran Nainen Ristitulessa kanssa. Toki syksyllä ilmestyy monta mielenkiintoista kirja, mutta näihin liittyy pitkä jatkuvuus.
Paula Havasteen kirja kuului minulla syksyn odotetuimpiin kirjoihin Michael Cunninghamin Lumikuningattaren sekä Oriana Fallacin elämäkerran Nainen Ristitulessa kanssa. Toki syksyllä ilmestyy monta mielenkiintoista kirja, mutta näihin liittyy pitkä jatkuvuus.
Olen lukenut aiemmin Paula Havasteen neliosaisen Lapinmaa-sarjan eli Kymmenen onnen Annan, Kotasavun Marjan, Maarenin, samaanien sukua sekä Lapinmaan Nillan. Vakuutuin ensimmäisestä sarjasta täysin ja odotin Tuulen vihoja innoissani. Pidin Lapinmaa sarjan teemoista: kansanperinteestä, kansanuskon esittelystä, kansanlääkinnästä, naisen aseman käsittelystä ja äitiydestä, savupirteistä, saamelaisuudesta sekä myyttisestä susiteemasta. Sota-aikaan ja jälleenrakentamiseen keskittyvä kolmiosainen sarja (Kolme käskyä, Kaksi rakkautta ja Yhden toivon tie) jäi minulle vieraammaksi.
Tuulen vihat on Paula Havasteen uuden 1100-luvulle sijoittuvan sarjan ensimmäinen osa. Tuulen vihojen tarina on kaikille tuttu, sillä se perustuu Pyhän Henrikin legendaan. Jokainen tietää, mitä Köyliönjärven jäällä tapahtuu. Pyhä Henrik astuu kuvaan mukaan vasta kirjan loppupuolella. R-vikainen Larri on hyvin äkkipikainen. Kertte kohtaa Larrin jo ensimmäisillä markkinoilla, mutta monet asiat vihjaavat tulevaan. En tiedä, kiinnostiko aihe minua aluksi, sillä olen työstänyt keskiaikaa viime vuodet ja lukenut Lallista siinä ohessa, joten muistan tarinan hyvin, mutta lähdin Havasteen kirjoittaman sarjan lukijaksi.
Tuulen vihoja kertoo Paimion tuvan tyttären, Kertten, tarinan. Miljöönä on maalaisyhteisö ja sen hieman vauraampi tupa. Kertte kasvaa ilman äitiä isänsä, veljensä, vanhemman naisen Uvannan sekä rengin tapaisen Ahton keskuudessa. Rauniema meni tuulen vihoihin: hän kutsui kevättä liian aikaisin, talven tuuli tuli mustasukkaiseksi ja puri syvälle.
Mutta sehän oli talvea, Kertte sanoi, Uvannan täytyi muistaa väärin.
Niin oli, mutta ensimmäiseltä kevätpäivältä se tuntui, vaikka olikin talvinen suojapäivä. Siksi kai talven tuuli suuttui, tuli mustasukkaiseksi, kun Rauni kutsui syliinsä jo toukotuulta.
Niin lähti Rauni löyly manalaan. Mutta Raunin henki on yhä kalmistossa ja pysyy niin kauan kuin Raunia muistetaan.
Kansanperinteen kautta Havaste ammentaa näkymän historiallisen ajan ihmisten tapoihin, vuodenkierron toimiin, niukkuuteen, uskomuksiin sekä arjen askareisiin pakanuuden ajan Suomessa, johon kristinusko vasta leviää. Ajankuva on meille merkittävä, sillä tuolloin synkretismin eli traditioiden sekoittumisen myötä kansa omaksui aineksia kristinuskosta, osaksi omaa magian värittämää elämää. Kansa tulkitsi kirkon julistusta ja käytänteitä oman maailmankuvan mukaisesti. Vanhat uskomukset elivät uusien oppien mukana rinta rinnan.
Kymmenen onnen Annan tavoin Tuulen vihat sisältää paljon kansanperinnettä: taikoja, enteitä, loitsuja ja ennustuksia. Kertte tuntee syvemmin, hän näkee vainajienkin touhuilua, hän taitaa henkien tapoja ja loitsuja ja tietää hyvän ja pahan. Voimakastahtoinen isä on talon isäntä, joka sairastuu ja halvaantuu, menettää lähes puhekyvyn. Kertte on sinnikäs selviytyjä, jolla oma kohtalo on omissa käsissä. Hän tietää, että taloon on haettava markkinoilta vävy, kun isä on voimaton, puhemies riitautunut, veli heikko, niinpä Kertellä on vain itsensä. Vaikka Sule on heikko, niin hän on kohtaustensa aikana kirkkaasti tulevaan näkevä.
Kaikin tavoinhan sitä yritetään eksyttää vainajia palaamasta entiseen kotiinsa. Jos on kuollut sisällä, viedään jalat edellä ulos, ettei osaisi palata. Ja piirretään vielä risti kotipolun päälle kalmistosta palatessa,
Kymmenen onnen Annan tavoin Tuulen vihat sisältää paljon kansanperinnettä: taikoja, enteitä, loitsuja ja ennustuksia. Kertte tuntee syvemmin, hän näkee vainajienkin touhuilua, hän taitaa henkien tapoja ja loitsuja ja tietää hyvän ja pahan. Voimakastahtoinen isä on talon isäntä, joka sairastuu ja halvaantuu, menettää lähes puhekyvyn. Kertte on sinnikäs selviytyjä, jolla oma kohtalo on omissa käsissä. Hän tietää, että taloon on haettava markkinoilta vävy, kun isä on voimaton, puhemies riitautunut, veli heikko, niinpä Kertellä on vain itsensä. Vaikka Sule on heikko, niin hän on kohtaustensa aikana kirkkaasti tulevaan näkevä.
Tuulen vihat kertoo muinaisuskostamme kuinka haltioita tuli hyvitellä, palvella ja saunottaa, metsästysonnea tuli anella jne.
Historialliset lukuromaanit eivät yleensä ole minulle mieluisinta genreä, mutta näin meillä varhaiseen keskiaikaan eli 1100-luvulle sijoittuva romaani kiinnostaa minua enemmän. Ajattelin aihetta jopa hieman tylsänä, mutta Havaste herättää Lallin tarinan eloon. Entisajan elämänmeno, arjen askareet ja elämäntavat kiinnostavat minua. Havasteen asiantuntevuus aiheeseen tekee lukukokemuksen miellyttäväksi. Olen usein miettinyt, mistä Havaste ammentaa näiden henkilöiden nimet, sillä ne ihastuttavat. Esimerkiksi Maaren on kaunis sana. Vaikka kyseessä on fiktiivinen tarina, niin fiktiivisyys ei saa syntyä kömmähdyksistä eli ajankuvan on oltava oikea, lääkekasvien mahdollisia niin ajassaan kuin rooleissaan ja näin Havasteen kohdalla on. Hän hallitsee aiheen. Ei se ihme ollut, että naisia oli kerääntynyt tupaan ja tyttökin viihtyi saunassa. Heillä oli lämmin ja mukava tupa, ja saunassa vasta lämmintä olikin. Kalmistossa täytyi olla talvisin hyytävän kylmää, joten kai naiset nyt halusivat lämmittelemään heidän luokseen.
Havasteen kanssa ei tarvitse fantasiageeniä, mutta ripaus kiinnostusta kansanperinteeseen ja tiedonmurunen muinaisuskosta avittavat lukemisessa. Jos etsii historiallisten romaanien ritareita, kartatonneitoja ja romantiikkaa, niin sitä ei ole tarjolla. Havaste valottaa ns.” pimeää keskiaikaa” muiden tavoin eli perinteisiä käsityksiä katsotaan uusin silmin. Tästä murroksesta johtuen jotkut perinteiset katsannot ovat vanhentuneet. Silloinkin elettiin, rakastuttiin, löydettiin kumppani ja iloittiin pienistä onnen ilonhetkistä. Vaikka aika on muuttunut, niin ihminen ei. Yksilön menehtyminen saattoi vain vaikuttaa kokonaisvaltaisemmin, tuhota koko perheeseen. Kertte on vahva, itsenäinen nainen, joka tulee kestämään paljon. Kirjan kauniin kannen on tehnyt Eevaliina Rusanen. Kirjan lopussa on pieni katsaus Taikoihin ja enteisiin, joissa käsitellään esimerkiksi Pirttiä ja sen väkeä, Saunaa, Karjaa, Säätä ja vuodenkiertoa sekä Metsässä kulkijaa.
Ensin tuotiin juhlallisesti esiin vilja suurissa vasuissa, sitten kaikki muu tila täytettiin yrteillä, kerpuilla, kuivatuilla sienillä ja kaikella mitä metsässä saattoi hyödyksi löytää. Nurkassa oli iso kasa kuivia harmaita jäkäliä ja pitkää naavaa karjalle, niiden vieressä monta isoa vakallista ryppyisiksi kuivattuja pihlajanmarjoja. Puolukoita oli upotettu omaan mehuunsa tekeytymään. Oli takiaisten lehtiä haavojen hauteeksi, kuusenkerkkiä yskän varalle ja kissankäpälänlehtiä vatsavaivoihin. Kukkeimman kesän aikaan täysikuulla kiskottua pajunkuorta oli pilkottu suuri pussillinen, sillä kaikki tiesivät että monet kivut ehtisivät iskeä heihin ennen kuin kesä lämmittäisi heitä taas.
Paula Havaste Tuulen vihat
Gummerus 2014. Arvostelukappale. Kiitän kustantajaa.
Ja kaikkea muuta
Kirjakaapin avain
Kulttuuri kukoistaa
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Tuo ajankohta on minusta kiinnostava - kristinuskon ja perinteisen luonnonuskomme törmäysvaihe. Havasteen nimet ovat mainioita, kiinnitin samaan huomiota. Ne ovat "vanhoja", mutta eivät kikkailevia. Havaste hallitsee aiheen, kuten sanot. Mukava tätä oli lukea, ja jos tosiaan on noin, että ajat muuttuvat, ihminen ei, niin se avaa monenlaisia näkymiä mielikuvitukselle. Mutta muuttavatko ajat kuitenkin ihmistä, onko Kertte tässä liiankin moderni? Ei se kyllä lukemista haittaa, päinvastoin, helpottaa - sillä hän tavallaan on se linkki, joka yhdistää lukijalle entiset perinteet ja tämä ajan.
VastaaPoistaOlen penkonut tuota aikaa paljon ja ymmärtäisin tuon muuttumisen siten, että aina sanottu, että tuo aika oli pimeää, yhtä kurjuutta aamusta iltaan, että nyt yritetään nähdä silloinkin vallinneet onnentuokiot. Ihmiset välittivät lapsistaan ja jopa eläimistään. Kun määritellään keskiajan hyvää elämää, niin emme voi tehdä sitä tästä ajasta katsoen, vaan meidän on ymmärrettävä, minkälaista hyvä elämä oli silloin. Eli aikalaistodellisuus. Millaista hyvä elämä oli silloin? Silloin on helpompi ymmärtää, että ihminen on sama. Kertte voi olla "moderni", vahva, mutta toisaalta vahvasti tuossa ajassa ja uskomuksissa kiinni. Elämä on kokenut muutoksia. Tuo on vaikea kysymys. Sinä ja minä voimme olla moderneja, mutta...
PoistaMinuakin kiehtoi lähteä lukemaan noin kaukaisesta ajasta, varhaisen keskiajan "pimeys" tuntui kiinnostavalta. Henkilöiden modernius ja tuttuus olikin sitten pieni pettymys, odotin jotain oudompaa. Mutta kansantapojen, loitsujen ja uskomusten kuvaus oli todella rikasta, se kannatteli tarinaa hyvin.
VastaaPoistaJuuri tuo, mennyt aika minutkin vei mukanaan. Ehkä tuo outous tulee myöhemmin. Henget ja muinaisusko olivat vahvasti arjessa mukana. Seuraavaksi kirkon valta arkeen?
PoistaMinustakin kirjaa oli mukava lukea osittain juuri sen tietopitoisuuden vuoksi. Aikakauden tavat myös nivoutuivat aika nätisti tarinaan ja monessa kohtaa niiden kuvaus juurikin vei myös juonta eteenpäin. Taito sekin, että osaa "opettaa" fiktion kautta.
VastaaPoistaJa se, että Havasteen teksteihin uskaltaa jopa luottaa. Hän tekee taustatyön hyvin. Tekstissä on tuo mainitsemasi tiedollinen osuus ja silti teksti on elävää. Kun fiktio ei synny kömmähdyksistä. Pidin lukemastani.
PoistaLallin tarina kiinnostaa, samoin kansanperinne. Niinpä tähän pitäisi ehkä tarttua, vaikka muuten tätä genreä tulee vähän luettua.
VastaaPoistaSuosittelen. Havasteen teksti vie mukanaan. Minuakin kiinnostaa kansanperinne. Luin Kymmenen onnen Annan aikanaan ja ihastuin siihenkin sarjaan.
Poista