Patrick Modiano Hämärien puotien kuja & Kadonnut kortteli

Onko kysymyksessä oma elämäni? tai jonkun toisen elämä johon olen ujuttautunut.

Patrick Modiano (1945) on ranskalainen kirjailija. Hän on kirjoittanut yli kolmekymmentä teosta, enimmäkseen romaaneja, mutta myös lastenkirjoja ja elokuvakäsikirjoituksia. Häneltä suomennettuja kirjoja ovat Hämärien puotien kuja (1979), Nuoruus (1986), Kadonnut kortteli (1987), Villa Triste (1977) sekä Kehäbulevardit (1976). Hämärien puotien kuja (Rue des boutiques obscures) ilmestyi suomeksi vuonna 1979 ja kirjan suomentaja on Jorma Kapari. Kirjailijasta itsestään kerrotaan, että hän on pidättyväinen median kanssa.

Patrick Modiano (1947) sai eilen 9.10.2014 kirjallisuuden Nobelin. Lehtien otsikoissa puhutaan yllättäjästä. En tiedä, miten yllätyksellistä on palkita kirjailija, jolta on suomennettu 5 kirjaa, laadukkaassa WSOY:n A-sarjassa. Ehkä hän ei ollut ennakkoarvailuissa, mutta minusta vain vielä ei ole Haruki Murakamin aika, hänen aikansa on tulevaisuudessa. Oma ehdokkaani on ehkä sanonut ja käyttäytynyt siten, että aika ei sovi hänelle, mutta asiat unohtuvat, sillä myös Modiano on saanut osakseen kritiikkiä samanlaisista ei-kirjallisista syistä. Palkinto virkistytti kirjailijan vanhojen kirjojen myynnin, kun lukijoiden ei tarvinnut odottaa teosten kääntämistä. Antikvariaattien pölyttyneiden kirjojen hinnat moninkertaistuivat ja kirjat katosivat hetkeksi tiskeiltä. Palkinto todennäköisesti varmistaa, että häneltä suomennetaan lisää. Otin ilolla vastaan tiedon voittajasta. WSOY:n A-sarja pitää sisällään hyviä kirjoja kuten Ionescon Erakko, Philip Rothin kirjat, Andre Brinkin kirjat, Botho Sraussin Omistus – siis vain muutamia mieleeni tulleita mainitakseni. Modianoa on kuvattu meidän aikamme vastineeksi kuin mitä Proust, Camus ja Sartre oli aikalaisilleen.

Modianon englanninkielisen käännöksen nimi on Missing people. Pidän tuosta nimestä, mutta ehkä suomenkielinen nimi kuvaa teosta enemmän. Modianon tuotannon leimaa-antaviksi piirteiksi on mainittu identiteetin etsiminen, muistojen galleria. ja menneisyyden ja nykyisyyden problematiikka. Hän lainaa dekkarigenren ilmapiiriä luomalla jännitteitä. Hämärien puotien kuja on psykologinen romaani, tässäkin on kyse ihmisestä etsimässä itseään. Hänen on kasattava elämänsä uudelleen, etsittävä elämän tarkoitus ja kestettävä turhautuneisuus. Guy Roland on keski-ikäinen mies, joka haluaisi tuntea itsensä, mutta hän on menettänyt muistinsa toisen maailmansodan aikana. Kirjan nimi viittaa Roomaan, Hämärien puotien kuja 2:een eli Rolandin entiseen osoitteeseen.

Minä en ole mitään. Vain läpikuultava siluetti tuona iltana erään kahvilan terassilla. Odotin, että sade lakkaisi, kaatosade joka oli alkanut juuri kun Hutte oli jättämässä minut.

Tarinan kertoja luonnehtii itseään yllä olevin termein kirjan aloituksessa. Paroni Constantin von Hutte on lähtemässä kahdeksan yhteisen työvuoden jälkeen. Tämä eläkkeelle vetäytyvä yksityisetsivätoimiston johtaja oli antanut Rolandille nimen ja henkilöllisyystodistuksen. Nyt Rolandilla on mielenkiintoinen projekti eli selvittää henkilön oikea henkilöllisyys – etsivän itsensä oikea henkilöllisyys. Guy Rolandilla on johtolankoina aikaisemmat oleskelupaikkansa sekä ihmiset, jotka pystyvät antamaan tietoa hänen vaiheistaan: englantilainen jockey, venäläinen emigrantti, hollantilainen kahvilanpitäjä, amerikkalainen jazzpianisti. Hän kiertää ihmisen luota toisen luo ja kiittää saamistaan muistoista. Tapahtumamiljöönä on Pariisi, kahvilat ja kodit ja Pariisin kadut ja osoitteet kuljettavat tarinaa sekä lopuksi Tyynenmeren saari. Roland tietää menettäneensä muistinsa paetessaan Ranskasta Sveitsiin rakastettunsa kanssa, kunnes jokin menee pieleen

 …ja kuljin jatkuvasti etsien kiinnepistettä. Kävelin tuntikaupalla. Ja lopulta kävin nukkumaan lumeen, Ympärilläni ei ollut enää muuta kuin valkeutta.

Nyt Roland löytää asunnon, jossa on asunut muutaman kuukauden Denise Coudreusen kanssa. Guy Roland saa luettavakseen paperin, että Denise Coudreuse on solminut avioliiton Pariisissa 3.4.1939. Valokuva an yhtä epävarma apu kuin ihmisten vaihtuva henkilöllisyys tai kansallisuus.

Minä uskon, että talojen eteisissä kuuluu vielä niiden ihmisten askelten kaiku jotka sittemmin ovat kadonneet. Jokin jää väräjämään heidän jälkeensä, yhä heikompina aaltoina mutta jotka voi kuulla kun on tarkkaavainen. Loppujen lopuksi minä en koskaan ole ollutkaan tuo Pedro McEvoy mutta lävitseni kulki aaltoja, joskus etäisinä, joskus voimakkaampina ja vähitellen nämä hajallaan olevat kaiut kiteytyivät ja tulivat minuksi.

Hämärien puotien kuja avautuu lukijalle, kun pitää visusti mielessä kirjan ensimmäiset sanat eli alun lainauksen. Lopussa itse kukin joutunee lukemaan johdannon ja alun uudelleen. Aivan varmasti luen muutkin suomennetut teokset. Tietynlainen toden ja epätoden läsnäolo ja melankolisuus luonnehtivat lukemaani.

Mutta loppujen lopuksi sitä se ehkä on, elämä on...

Patrick Modiano Hämärien puotien kuja
WSOY 1979. Aikamme kertojia. Kotikirjasto

Osallistun tällä Jokken kirjanurkassa 14 nobelistin lukuhaasteeseen.


Patrick Modiano Kadonnut kortteli

Patrick Modianon Kadonnut kortteli on julkaistu Aikamme kertojissa (1987). Kirjan on suomentanut Jorma Kapari. Alkuperäisteos on Quartier Perdu (1984)

Päätin lukea heti perään toisen Modianon teoksen saadakseni paremman käsityksen kirjailijan tuotannosta. Lisään tämän sunnuntaisen (12.10.) tekstin tähän jatkoksi. Tässä teoksessa on Jan Blomstedtin esipuhe. Toinen kirja tuntuu jo tutummalle. Kirjailijan teemoiksi on luonnehdittu identiteettiä sekä muistoja, että ne toistuvat kirjailijan teoksissa, että niissä menneisyys peilautuu aina jollakin tavoin kadonneena tai unohtuneena nykyhetkeen. Hämärien puotien kujassa menneisyys on pyyhkäisty totaalisesti pois tietynlaisen tapahtumaketjun seurauksena. Blomstedt sanoo esipuheessa, että Modianon kohdalla voidaan puhua modianolaisesta maailmasta tai ymmärryksestä. Hän vertaa kirjailijaa myös Kafkaan. Kadonnut kortteli toteuttaa hyvin kirjailijalle ominaisiksi luonnehditut teemat.


Kadonneen korttelin kertoja on englantilainen kirjailija Ambroise Guise, joka palaa kahdenkymmenen vuoden jälkeen Ranskaan Pariisiin tapaamaan japanilaista kustantajaansa. Hänen tarkoituksensa on illallistaa kustantajansa kanssa ja palata kotimaahansa vaimonsa ja lastensa luo pikaisesti. Ravintolaillallisella Ambroise pyytää kustantajaansa puhumaan kanssaan ranskaa, ja ympäristö sekä oman kielen käyttö laukaisevat hänessä jotain.

Elämä on kierrosten sarja… Ja silloin palataan lähtöruutuun. Siitä lähtien kun olen ollut Pariisissa, minulla on ollut sellainen tunne, että Ambroise Guisea ei enää ole.

Kaksikymmentä vuotta sitten oli nuori mies, Jean Dekker. Tämän nimisenä kertojamme oli elänyt varhaisen elämänsä. Erottuaan kustantajasta kertojamme menee hotellihuoneeseensa ja muuttaa suunnitelmiaan. Hän tiedostaa, ettei tule poistumaan välittömästi Pariisista. Mies on yksin hotellihuoneessa ja lukee muistivihkon välistä kirjeen, jota ei ole lukenut kymmeneen vuoteen. Lähettäjä on itsemurhan tehnyt lakimies Rocroy. Kirje on osoitettu hyvälle ystävälle:

Olisin mielelläni halunnut omistuskirjoituksella varustetun kappaleen, mutta minä käsitän, ettette enää halua olla missään tekemisissä sen henkilön kanssa johon tutustuin Pariisissa ja joka oli kuitenkin niin kunnon poika… Luottakaa vaiteliaisuuteeni, Jean Dekkkeriä ei enää ole, eikä minulla ole kunnia tuntea Ambroise Guisea.

Näiden tuokioiden myötä Ambroise Guise tapaa entisen elämänsä ystäviään, joita hän hädin tuskin tunnistaa tai jotka hädin tuskin muistavat häntä. Jälleen Pariisi ja sen kahvilat alkavat käydä entistä tutummiksi. Ensimmäisenä hän suuntaa Daniel de Rocroyn entiseen toimistoon varmistettuaan Ghita Wattierin paikallaolon, oli hän sitten sihteeri tai yhtiökumppani, niin se ei ollut ikinä hänelle selvinnyt.



Tuntuu, että aavemainen, surrealistinen Pariisi, sen öiset kadut täyttyvät menneisyydellä ja sen tapahtumat heräävät eloon, niin että menneisyys ja nykyisyys haparoiden kohtaavat. Seinen ylitykset, Riemukaari, Jeanne d’Arcin patsas, Eiffel-torni, Champs-Elysees ovat läsnä. Modiano kertoo tarinan hyvin visuaalisesti, keräten särkyneitä kohtaloita.




Kadonnut kortteli on äärettömän hienovireinen, liikuttava kertomus. Pidän tästä kertomuksesta enemmän kuin Hämärien puotien kujasta, vaikka pidin sitäkin erittäin paljon. Mainitsin, että Modiano lainaa dekkarigenren tai mustan elokuvan tunnelmaa, mutta toisaalta taas kätkee huumoria ja romantiikkaa, niin tässäkin kirjassa. Enempää tästä ei vain voi kertoa, kuin että tuo Jean Dekker on ollut kerran nuori mies.

Modianon kirjat eivät ole paksuja, sillä niiden sivumäärät ovat noin 150–200 sivua. Ne eivät ole vaikeaselkoisia tai juonettomia, mutta vaativat keskittymään, ajattelemaan ja ymmärtämään. Ensimmäisen lukemani kirjan lainaus on minulla hyvin muistissa ja niin tässäkin kirjassa toistuu sana silhuetti – aina aika ajoin. Aion ehdottomasti lukea koko suomennetun tuotannon tältä kirjailijalta. En aio tässäkään puhua yllätyksellisestä voittajasta. Totean vain tyynesti, että lukuläksyt olivat minulta tekemättä, enkä voi edes syyttää kuin itseäni, mahdollisuuksia minulla on kyllä ollut yllin kyllin, joten luetaan nyt.

Tai jälki tapauksesta joka saa menettämään muistin koko elämän ajaksi. Minäkään en tästä päivästä lähtien halua enää muistaa mitään.

Osallistun tällä Jokken kirjanurkassa 14 nobelistin lukuhaasteeseen.