Rax Rinnekangas (1954) on kirjailija ja elokuvaohjaaja. Olen lukenut häneltä aiemmin kirjan Käyttämättömät tunteet (2014) ja luen parhaillaan Kertomusta ainoasta rakkaudesta (2010). Rinnekangas tarkastelee Nocturama - Sebaldia lukiessa kulttikirjailijaksi kohonneen saksalaissyntyisen W.G. Sebaldin (1944 - 2001) tuotantoa. Sebald muutti 1970 pysyvästi Englantiin ja hän toimi mm. eurooppalaisen kirjallisuuden professorina. Hän menehtyi saatuaan sydänkohtauksen autoa ajaessaan vuonna 2001.
Rinnekangas käsittelee W. G. Sebaldin tuotantoa ja elämää. Sebaldilta on julkaistu suomeksi Austerlitz (2001), Vieraalla maalla (2004), Saturnuksen renkaat (2010), Huimaus (2011) sekä Ilmasota (2014). Kirjassa sivutaan myös Thomas Bernhardin, Imre Kertészin ja Peter Handken tuotantoa. Rinnekankaan teemana on myös suomalaisen nykykirjallisuuden tila ja kaunokirjallisuuden asema alati viihteellistyvässä maailmassa.
Rinnekangas käsittelee myös Sebaldin kirjaa Ilmasota, jota ei oltu vielä suomennettu tämän kirjoittamisen aikaan, mutta joka ilmestyi suomeksi tänä vuonna (2014) Tammen Keltaisessa kirjastossa.
Siinä Sebald kokee, että sodan jälkeinen Saksa eli kollektiivista amnesiaa: syvää vaikenemisen salaliittoa. jonka sisällä vain muutama saksalainen kirjailija halusi ja uskalsi tietää Saksan kansaa perusteellisesti runnelleesta ilmasodasta – väestön lukiessa niistä asioista ulkomaisista lehdistä.
Rinnekangas kuvaa Sebaldin tuotantoa näin: Sebaldin kirjallisuuden yksi erityispiirre on se, että hänen tuotantonsa lukemisen voi aloittaa yhä uudestaan minkä tahansa hänen teoksensa mistä tahansa kohdasta. Ja saman tien lukija on jo sisällä kertojan luomassa maailmassa.Perinteinen juonikuvioon rakentuva eteneminen ei toteudu. Sebaldin proosamaisimpia teoksia ovat Austerlitz ja Saturnuksen renkaat. Ilmasota (Luftkrieg und Literatur) on esseekokoelma, joka perustuu kirjailijan pitämään luentosarjaan Zurichin yliopistossa.
Rinnekankaan esittelemisistä kirjailijoista Thomas Bernhard, Imre Kertész ovat minulle vieraita, kun taas Sebaldia olen lukenut jonkun verran ja Handken tuotannon lähes kokonaan. Minulta uupunee kolme Handken kirjaa (Riisuttu epäonni, Jukeboxista sekä Don Juan) eli en ole niitä lukenut.
Rinnekangas kiteyttää, että kyseisten kirjailijoiden tuotannoissa henkilöitä ympäröi ilmapiiri ja tunnelma kuin eletty elämä ei olisi koskaan ollut heidän omaansa.
Lähdin tutustumaan Handken tuotantoon aikoinaan Vasenkätisen naisen kautta. Pidin tavattomasti tavasta, kuinka Rinnekangas avaa ajatuksiaan Handken tuotannosta, koska Handke on itselleni erittäin tärkeä kirjailija. Rinnekangas tuo esiin, että Handke on yhtä ulkopuolista kirjallisuuden valtavirran suhteen kuin myös Sebaldin tuotanto.
Rinnekangas kirjoittaa Handken Moravalaisesta yöstä ja sen ex-kirjailijasta sekä tapaamisestaan Handken kanssa Pariisissa syksyllä 2011. Tunsin itse kirjaa lukiessa, että Moravalaisen yön ex-kirjailija muistuttaa Handkea itseään, ja Rinnekangas vahvistaa tätä omalla toteamuksellaan. Myöskään Handkella juoni ei ole useinkaan keskeinen. Eikä varsinkaan Moravalaisessa yössä. Suuri Putous on erittäin hyvä esimerkki hänen tuotannostaan, helposti luettava kertomus päivästä ja kulkemisesta. Moravalaisessa yössä laivalle kokoontuneet vieraat kuuntelevat ex-kirjailijan mietteitä tämän elämän hetkistä ja kokemuksista. Olen pitänyt monista Handken teoksista kuten Vasenkätinen nainen, Poissa, Puhtaan kokemisen hetki, Toiston pysyvyys sekä Suuri Putous. Kyllä minä pidin Moravalaisesta yöstä, mutta se vaatii vielä useampia lukukertoja avautuakseen. Ei pidä unohtaa, että paras näkemäni elokuva on Berliinin taivaan alla, johon Peter Handke on tehnyt käsikirjoituksen yhdessä Wim Wendersin kanssa.
Tekijä kirjoittaa, että tämä pieni kirja ei pyri olemaan millään tavoin kattava analyysi Sebaldin kirjallisuuteen, vaan kokoelma havaintoja ja tuntemuksia, joita Sebaldin teokset ovat synnyttäneet yhdessä lukijassa. Rinnekangas kirjoittaakin, että tämä kirja on kunnianosoitus yhdelle kirjailijalle. Tämä kirja voisi olla kirjoitettu hyvinkin toisin, sillä tämä voisi rakentua name dropping kerrostumille, mutta sen tämä juuri välttää. Itseään korostamatta tekijä kirjoittaa näistä tuntemuksistaan. Minusta on kaikkein tylsintä lukea tekstiä, jonka perusta on juuri tuo name dropping. Rinnekankaan toteamus Handken kohtaamisesta on hyvin nöyrän tuntuinen. Palaan tähän Rinnekankaan kirjaan uudelleen, kun etenen Sebaldin tuotannon lukemisessa. Minusta tämä on erinomainen johdatus Sebaldin tuotantoon.
Rax Rinnekangas tarkastelee Nocturama - Sebaldia lukiessa
LURRA Editions 203. Kustantajalta. Kiitoksin.
W. G. Sebald Ilmasota ja kirjallisuus
W. G. Sebald oli palkittu saksalainen kirjailija ja akateemikko. Hänen suomennetut teokset mainitaan yllä olevassa blogitekstissä. Ilmasota ja kirjallisuuden alkuperäisteos on Luftkrieg und Literatur, joka ilmestyi vuonna 1999 ja suomennettiin vuonna 2014. Kirjan suomentaja on Oili Suominen.
W.G. Sebaldin esseeteos käsittelee Saksan sodanjälkeistä kirjallisuutta, joka unohti sodan ja saksalaisten kärsimät tuhot. Kirjan toinen essee käsittelee kirjailija Alfred Anderschia, mutta sen tarkoitusperät jäävät aukeamatta ainakin minulle. Esseen aiheena olevalta kirjailijalta on suomennettu 1960-luvulla kaksi teosta Punatukkainen ja Unelma Sansibarista, mutta en ole lukenut kumpaakaan. Sebald ei lähesty kovin kohteliaasti kirjailjakollegaansa. Jälkimmäinen essee jää selvästi ensimmäisen esseen varjoon.
Sebaldin ensimmäinen essee perustuu luentoihin, jotka hän piti loppusyksyllä 1997 Zurichissä. Luentojen teema oli Ilmasota ja kirjallisuus. Kirjassa on autenttista valokuvamateriaalia kerronnan elementtinä ja tukena. Rax Rinnekangas kirjoittaa kirjassa Nocturama Sebaldia lukiessa, että Sebaldin kirjoissa valokuvat muuttavat fiktion realismiksi.
Kirjan esittelyteksti johdattaa ehkä parhaiten kirjaan: Toisen maailmansodan aikana liittoutuneet pommittivat yli 130:tä saksalaista kaupunkia, monet maan tasalle. 600 000 siviiliä kuoli, ja seitsemän ja puoli miljoonaa menetti kotinsa, että sodan päättyessä kodittomana oli seitsemän ja puoli miljoonaa ihmistä, että kivimurskaa oli jokaista Kölnin asukasta kohti 31.4 kuutiometriä ja jokaista Dresdenin asukasta kohti 42.8 kuutiometriä – mutta silti emme tiedä, mitä se kaikki todellisuudessa tarkoitti. Näistä tuhoista on uudelleen järjestäytyneen Saksan aikakirjoissa vain epämääräisiä yleistyksiä. Saksan kaupunkien tuhosta on olemassa hajanaisia, hyvin erilaisia ja yleensä katkelmallisia kuvauksia.
Sebald tuo esiin, että Saksan kirjallisuudessa, kansakunnan muistissa, tuhoista on tehokkaasti vaiettu. Hän kutsuu tätä kansakunnan kollektiiviseksi muistinmenetykseksi. Sebald tuo esiin heti alussa, että hänellä ei ole omia muistikuvia tai kosketuskohtaa Saksassa tapahtuneeseen katastrofiin. Hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Alppien pohjoisreunalla, seudulla, joka säästyi niin sanotulta taistelutoiminnalta.
Sebaldin mukaan Saksan kirjallisuudesta puuttuu suuri eepos, joka kertoisi sodanaikaisista ja sodanjälkeisistä vuosista. Sebald manitsee Heinrich Böllin teoksen Enkeli oli vaiti, joka julkaistiin vasta vuonna 1992 eli viisikymmentä vuotta myöhässä. Tässä Böll kuvaa Saksan siviiliväestöön kohdistuneita julmuuksia. Sebald katsoo, että teos olisi ollut liian raju aikalaisilleen kohdattavaksi. Sen sijaan Sebald ei huomioi Vonnegutin kirjaa Teurastamo 5, koska hän pitäytyy Saksan omassa sodanjälkeisessä kirjallisuudessa.
Sebald etsii syitä vaikenemiseen, että ihmisten oli helpompi selvitä tapahtuneesta suuntaamalla ajatukset tulevaan eikä menneeseen. Saksan jo legendaarinen ja tavallaan tosiaan ihailtava jälleenrakennus – joka ikään kuin täydensi vihollisen aiheuttamat tuhot vaiheittain etenevällä oman historian likvidoinnilla – vaati kansalta sekä valtavan työsuorituksen että loi uuden, kasvottoman todellisuuden ja esti siten muistamasta menneitä, suuntasi saksalaisten katseen yksinomaan tulevaisuuteen ja velvoitti vaikenemaan kaikesta, mitä oli jouduttu kokemaan. Voidaan myös miettiä, että vaikenivatko saksalaiset omista tuhoistaan holokaustihäpeän varjossa.
Ilmasota ja kirjallisuus luotaa syvän katsauksen erilaisiin syihin, mitkä johtivat vaikenemiseen. Sebald pohtii myös yksilön muistoja ja niiden luotettavuutta. Yksittäisten silminnäkijöiden kuvauksilla on siksi arvoa vain tietyin ehdoin ja niitä pitää täydentää sellaisella tiedolla, jota saadaan yhdistelemällä informaation eri lähteitä.
Loppusanoissaan Sebald kiteyttää, että hän uskoi saavansa nähdä olleensa väärässä luennoissaan, mutta saatu palaute vain vahvisti hänen näkemystään. Ilmasota ja kirjallisuus on raju sisällöltään ja sopii varmasti parhaiten tässä muodossa Keltaisen kirjaston kirjaksi.
W. G. Sebald Ilmasota ja kirjallisuus
Tammi 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahduta minua kommentilla!