Emmi Itäranta Kudottujen kujien kaupunki

Luin viime vuonna Emmi Itärannan Teemestarin kirjan. Ihastuin kirjaan, sen kieleen ja tarinaan. Teemestarin kirja sijoittuu tulevaisuuteen ja on dystopia. Tämän kirjan takia olin asettanut odotukseni korkealle Itärannan uuden kirjan osalta. Kudottujen kujien kaupunki (Teos 2015) on hyvin erilainen kuin edeltäjänsä. Se tapahtuu jossain kaukaisessa tulevaisuudessa tai kenties rinnakkaistodellisuudessa, mutta toisaalta voisin sijoittaa tarinan myös menneisyyteen, kun taas tarinan gondolit ja hapraantuneet kirjat vievät ajatukseni Venetsiaan ja huomaan ajattelevani keskiaikaa.

Itäranta kuvaa saartaan:

Kuinka rannat kohoavat unen horisontissa sateenvärisinä, ja niiden vaiteliaassa kehässä rakennukset: kanaalien reunoille kasvaneet talot, mustemestarien pajat, matalakattoiset tavernat. Sanojen Talo katsoo sisäänpäin korkeiden muurien takana. Sokkeloiksi sidotut langat juoksevat Seittien Talosta kaikkiin suuntiin, ja ilmakondolit ovat seisahtuneet vaijereihinsa, kuolleet painot katujen yllä.

Tarinassa on fantasian kuvastoa, runollisuutta ja unenomaisuutta. Teemestarin kirjassa oli pulaa vedestä, mutta Kudottujen kujien kaupungissa vettä on yllin kyllin. Kummallekin tarinalle on yhteistä voimakkaasti hallitseva diktatuuri. Hallitsemisen tematiikka tulee hyvin esille kirjassa, kun lukija joutuu pohtimaan, kuka meitä hallitsee ja miten meitä hallitaan erilaisilla valtarakenteilla? Luin iltaisin tämän ohessa Haruki Murakamin Maailmanloppua ja ihmemaata, jossa henkilöillä ei ole oikeutta varjoonsa ja äänetkin vaiennetaan, kun taas Itäranta vie unennäön.

Myöhemmin opin, ettei meripihkaan vangiksi jääneitä olentoja voi vapauttaa. Ne ovat menneisyyden kuvia, ajan ulkopuolelle pudonneita, ja se on niiden ainoa tapa olla olemassa. Kun kääntelen mennyttä silmieni edessä, ajattelen korentoa. Ajattelen läpikuultavaa kirkkautta, joka varjelee sitä ja vääristää sitä. Siivet eivät värähdä, se ei koskaan käännä tuntosarviaan. Silti, kun valo lävistää kiven uudesta kulmasta, korento näyttää muuntuvan toiseksi. Ja kauan sitten pysähtyneeseen asentoon on jo kirjoitettu se, mikä tulee myöhemmin. 

  Niin myös minun menneessäni kasvaa tämä nykyisyys jo sinä ensimmäisenä yönä, kun näen hänet. 

  Hän makaa sileillä kivillä kasvot maata vasten, ja kestää hetken, ennen kuin ymmärrän, ettei hän ole kuollut.

Kirjan miljöönä on tulvan uhkaama saariyhteisö. Gondolit kulkevat vedessä ja ilmassa, on vesilennätin, sähköä ei ole, mutta valo tuotetaan itsevalaisevalla levällä. Ihmisten lisäksi kirjassa on älykkäitä olentoja, jotka eivät ole ihmisiä. Yhteiskunnassa on outouksia, sillä naiset eivät osaa lukea tai kirjoittaa ja myös unien näkeminen on kiellettyä. Unennäkijät ovat uniruttoon sairastuneita ja heidän kohtalona on Tahrattujen talo. Yhteiskuntaa hallitsee Neuvoston kasvoton vallanpitäjien joukko hyvin hierarkkisessa yhteisössä. Ihmiset ovat tatuoituja, merkittyjä, joten jokainen tietää paikkansa sen avulla. Tietyllä tavalla aistin myös kuvan saaren menneisyydestä, aiemmasta tuhotusta kulttuurista, ehkä luostarimaisesta yhteisöstä. Mietin, miksi lukeminen on kiellettyä? Oletan, että lukeminen on vaarallista, koska sen avulla voidaan kyseenalaistaa, saadaan vaikutteita.

”Miksi auttaisit heitä?” Kehrääjä kysyy.  Hänen äänensä on pehmeää sihiää, veden kihinää kuumaa metallia vasten. ”Kansasi on hukuttanut maailman yhä uudelleen ja uudelleen, ja tehnyt sen taas.”

Koska he ovat rakentaneet maailman yhä uudelleen, kerran toisensa jälkeen löytäneet toivoa sieltä, missä sitä ei aikaisemmin ollut, sanon. ”Eikö se merkitse mitään?”

Seittien Talossa asuva päähenkilö kutoja Eliana on teoksen minäkertoja, mutta lisäksi kirjassa on toinenkin ajattomampi kertoja. Eliana salaa asioita, sillä hän osaa kirjoittaa ja lukea.  Elianan salaisuuksien selvittäminen on olennaista. Eliana on orpo, mutta hän on yhteydessä ainoaan elossa olevaan sukulaiseensa, sillä hänen veljensä Janos työskentelee etuoikeutetussa asemassa Sanojen Talossa, jossa hän tuhoaa asukkaisiin liittyviä dokumentteja. Eräänä päivänä Seittien Talon pihalta löytyy puhekyvytön, verinen nuori nainen Valerian. Vuosittaisissa rituaaleissa poltetaan kirjoja, merkitään ihmisiä,  jota Neuvosto seuraa naamioituneena eli näkymätöntä valtaa käyttäen.  Kutojat kutovat ja purkavat työtään, joka tuntuu oudolle. Myös kudottu kuvio on määrätty.  Ihmisten alistamisen, kontrollin ja ryhmittelyn voi heijastaa meidänkin maailmaan, että erilaisuutta ei hyväksytä ja vieras koetaan uhaksi. Saarella toimii salainen vastarintaliike yhteiskunnan laitamilla olevien keskuudessa, ja nämä kysenalaistavat yhteiskunnan toimintapaa ja nämä näkevät myös unia.

Myöhemmin, kun ilma lämpenee, kutomosalien taitto-ovet avataan aukion suuntaan. Monet kantavat kangaspuunsa ulos, seittilangasta kudotun katoksen ylle. Jos nyt sisä- ja ulkotiloja voi erottaa toisistaan  Seittien Talossa: täällä huoneet siirtyvät usein. Makuusalit ja kammiot pysyvät. Ne on muurattu kiveen, sillä nukkuminen on rajattava kiinteiden seinien sisälle, sitä ei voi laskea vapaana vaeltamaan. Mutta kivirakennusten ympärillä huoneet, seinät ja kadut kohoavat ja katoavat, eikä niiden ole määräkään pysyä. Se on Kutojaneitsyen tahto.

Jonkin verran lukemistani haittasi, siis lukemisen rytmiä,  isoilla kirjaimilla kirjoitettu nimistö keskellä tekstiä, koska näitä ilmaisuja on runsaasti: Seittien Talo, Puolitien Kanaali, Puhtaan Unen museo, Tahraattujen Talo, Kaikkeuden Verkko, Sanantuhkauksen aamu, Musteellamerkinnän Päivä.   

Luin viime vuonna Maria Turtschaninoffin kirjan Maresi: punaisen luostarin kronikoita. Maresin miljöönä oli luostarimainen naisyhteisö. Kirja oli luokiteltu nuorten aikuisten kirjaksi kirjastossa, kun Itärannan Kudottujen kujien kaupunki on luokiteltu aikuisten osastolle.  Kudottujen kujien kaupunki on ehdottomasti kiehtova tarina aikuiselle lukijalle. 

Tämän enempää en avaa juonta. Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki on täydellinen kirja syksyiseen viikonloppuun, kun vettä sataa aamusta iltaan, ja haluan pysytellä sisällä. Vaikutuin Teemestarin kirjasta aivan valtavasti. Kumpaisessakin kirjassa väijyy ympäristökatastrofin uhka ja ekokriitiikin läsnäolo. Tunnen tarvitsevani aikaa pystyäkseni tekemään vertailua näiden kahden kirjan keskinäisestä paremmuusjärjestyksestä. En aio tehdä myöskään vertailua Laura Linstedtin Oneironin ja tämän välillä. Kumpainenkin edustaa sellaista kotimaista kirjallisuutta, josta pidän paljon. Kudottujen kujien kaupunki on parhaimpia kotimaisia lukemiani kirjoja tänä vuonna.

Emmi Itäranta Kudottujen kujien kaupunki
Teos 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

 Kudottujen kujien kaupungin ovat lukeneet mm. :  Kirjapolkuni,  Mai, Sara, Kulttuuri kukoistaa,  Tuijata, Katri,   Suketus.